äitiysloma-angsti

Ei tän näin pitänyt mennä.

Äippäloman piti olla mahtavaa omaa aikaa juuri sitä ihanaa itseensä keskittymisen aikaa, jolloin voi tehdä mitä vain mitä huvttaa ja vain itsensä vuoksi. Tarkoitus oli nähdä mahdollisimman paljon kavereita, käydä desingmuseossa, visiteerata Ars 2011, istuksia rannalla, shoppailla pikkiriikkisen ja nautiskella elämästä kaiken luovan ja ihanan lempitouhun merkeissä. Vielä kun voi.

Todellisuus on ollut se, että isännän mentyä töihin, olen käyttänyt suurimman osan ajastani isännänkaipuun lisäksi kotona kyhjöttämiseen. Olen maannut sohvalla, tuijotellut kattoa, lukenut jo kaiken minkä hamstrasin ennen kesälomia ja kohta siivonnutkin kaiken minkä voi. Tänään yllätin itseni parahtamasta heti aamusta töihin lähtevälle isännälle, joka urheasti tyhjensi tiskikonetta, että älä vie mun kotitöitä!!

U s k o m a t o n t a

Siis älä vie kotitöitä, jotta minulle jäisi jotain tekemistä, kun isäntä on töissä. Siis kotitöitä. Hamstraan näköjään jo niitä. Tilanne on vakava.

Äippälomalla onkin yllättäen hieman tylsää. Mammiksella oleva oneräänlaisessä välitilassa. Toisaalta kroppa (ainakin omani) funkkaa entiseen malliin, toisaalta pikkukolotuksia alkaa jotulla. Mieli tekisi puuhata, mutta ei oikein jaksa organisoida itseä liikkeelle kodin ulkopuolelle. Päivät lipuvat helposti vauvahaaveisiin ja erittäin epäilyttäviin kuinka nopeutan synnytystä -googlauksiin.

Olenkin aikani kuluksi laatinut listan kaikista inhottavista tehtävistä, jotka voisin tehdä kotona ollessani. Jääkaapin siivous, superimurointi&moppaus, lastenvaatteiden järjestys, koiran harjaus ja pesu, lampun vaihto, seinien reikien paikkaus, terassin öljyäminen, artikkelin viimeistely (ainoa työjuttu listalla ja ainoa jota ei meinaa saada tehdyksi, koska aivoni ovat tätä nykyä pumpulia), tyynyjen pesu, keittiön kaappien järjestely, etc. Nyt lista hupenee inhottavan äkkiä ja joudun hidastelemaan, etten tekisi kaikkia heti ensimmäisten kahden ä-lomaviikon aikana. Ikinä meillä ei koti ole ollut näin täsmäkunnossa.

Siivouksen ja rästihommien teon ohella tuhoan aikaani leipomiseen, mikä ei otdellakaan ole ollut ominta alaani. Kokkaamiseen saa nimittäin kätevästi kulutettua aikaa. Leivon pullaa, paistan pannaria, keitän kiisseliä, väsään innoissani hedelmäsalaattia plus työstän kaikkia muita päivittäisiä sapuskoja ja lounaita haltioissani. Pölyttyneet keittokirjat ovat nykyään suorastaan jännittäviä romaaneja, joita ahmin pitkin päivää (ja joista seuraa sivuoireena myös ruuan ahmintaa).

Keittiöäksönin ohella olen myös tavannut ystäviäni, mutta en oikein kauaa jaksa heidän kanssaan seurustella. Ajatukset ovat edelleen enenevissä määrin hieman hajallaan ja järki katoamassa vauvanbodyjen viikkauksen myötä. Minusta ei ole mielekkääksi keskustelijaseuraksi enää kauaa.

Olen myös rohkeasti reissannut hieman kodin ulkopuolella, jottei homma menisi ihan neljän seinän sisällä homehtumiseksi. Eilen kauppareissun yhteydessä iski kuitenkin alkukantainen paniikki. Mitä jos vedet läikähtävät keskellä kauppakeskuksen käytäviä Espritin liikkeen edessä. Mitä jos synnytys starttaa keskellä kaupan hedelmätiskiä. Mitä jos riiviö raivottaa itsensä pihalle keskellä Tiimaria. Mitä teen? Kuka vie minut kotiin? Mistä saan isännän paikalle? Yhtäkkiä aktiivinen reissaus ja designmuseo sekä kiasma kaupungin ytimessä eivät enää tunnu turvallisilta vaihtoehdoilta. En millään haluaisi supistusten alkaessa matkata naama punaisena ähisten bussilla kotiin.

Pare siis pysyä lähellä kotia.
Ja siivota. Edelleen.

Huoh. Tänään kyytiä saavat sitten pihan rikkaruohot. Luovan tekemisen Got to do -lista pienenee.

vko 37

Kalsarivaimo

Huh, hellettä. Kaikki aurinkoisert päivät on tullut vietettyä mök(e)illä ja sateiset kaupungissa. Hyvä ajoitus rusketukselle, mutta huono vaimon imagolle.

Aurinkoinen, superpaahtava ja monsuuninkostea sää on aiheuttanut minussa loppumattoman läkähdyksen tunteen. Missään ei ole oikein hyvä eikä tarpeeksi viileä olla. Paitsi kalsarisilleen mökkiterassilla. Isäntä parka. Emäntä on tyylipuhtaasti juoksennellut erinäisissä toisiinsa yhteensopimattomissa puuvillaisissa tai mikä-lie-kuituisissa alusvaatteissa jo kaksi viikkoa putkeen.

Raskaana olevana olen täysin hukannut sen, miltä kunnollisen vaimon kuuluisi näyttää. Päälle laitetaan sitä, mikä on viilein ja vähiten ahdistavin, joskus ei sitäkään. Värillä tai kuosilla ei ole väliä, kunhan se mahtuu päälle eikä purista.

Mökkeillessä olen antautunut myös luonnon armoille. Hikisen tahmainen, meriveden ja aurinkorasvan kyllästämä vaimo ilman Veet -terää on järkyttävä näky. Olen pahoillani Isäntä. En vain jaksa nyt.

Lupaan, että viiletän syksyllä, kun taas jaksan, kalliiseen alusavaateliikkeeseen, ostan mielle jotakin kaunista katseltavaa. Verhoudun taas tulevaisuudessa johonkin ihanaan silkkiseen materiaaliin puuvillan sijasta. Ja vältän niitä kalsareita, jotka ulottuvat miltei napaan asti. Vaihdan taas sanan mukava sanaan häikäisevä.

Enemmän pitsiä, vähemmän pinta-alaa.

Koeta kestää vielä hetki  <3

vko 35

Oodi omalle keholle

Kun jäin työpaikalla kiinni puuskuttamisesta, parin kerroksen jälkeisen portaiden nousun jälkeen, rupesi harmittamaan. Ensimmäistä kertaa oikein kunnolla tämän raskauden aikana.

Tahdon oman kehoni takaisin.

En halua puuskuttaa ja ynähdellä matkalla jäätelöostoksille Tapiolan keskustaan. En halua väsähtää useaan otteeseen kesken työpäivän ja kuolata vastapalautetuille kyselylomakkeille.

En halua jatkuvasti vaivata isäntää, jonka käsivarresta tarvitsen tukevan otteen, jotta pääsen ripeästi vessaan ja sohvalta ylös. En varsinkaan halua, että joudun kohta ostamaan Tenoja, jollei lantionpohja ala tottelemaan.

En jaksa kylkiluideni muljahtelemista sisältä ulos, jonkun toisen hikkaa, yllättäen kylkeeni ilmestyvää takaraivoa tai otsaa tai mitä lie kovaa kallon osaa. Enkä sitä, että se joku toinen pitää minua hereillä, kun sitä huvittaa jumpata öisin.

En myöskään pidä uudesta ihanasta vaakalukemasta ja pakkonälästä. Enkä varsinkaan painonmuutoksen tuomasta - AUTS - penikkataudista kävelyasennon muuttuessa.

En tahtoisi syödä enää yhtään vitamiinipilleriä, rautaa tai kalkkia, vaan vaadin, että mahani toimii normaalisti tästä päivästä eteenpäin. Ja tahdon kautta kaikkein rantain syödä mitä haluan!

Enkä jaksa sitä mahan taputtelua, raskauspuhetta, äitihuomiota, ylihuolehtivia katseita, voivotteluja ja toivotteluja, joita raskaus muilta kerää.

Ai mitenkä niin ei onnistu vielä hetkeen?

Vaiheita

Olen huomannut, että raskaus on ollut täynnä erilaisia vaiheita. Nimenomaan fyysisiä vaiheita, jotka ovat liittyneet kasvan vauvan suurenemiseen tai kehitykseen.

Ihan luonnollistahan tämä on, vauvan silmin, mutta itse jaksan edelleen yllättyä olotilani vaiheittaisuudesta.

Nämä kaudet tai jaksot koostuvat enimmäkseen väsymyspuuskista, pienestä kiukuttelusta, jättimäisestä nälästä tai hillittömästä painonnoususta. Jaksot kestävät aina pari viikkoa ja ilmenevät niin yhtäkkiä, että huomaan jakson päättyneen vasta kun se on ohi. Havahdun yleensä siihen, etten enää ole muutamaan päivään maannut lopen uupuneena työpöytäni ääressä töissä tai rämähtänyt välittömästi kotiin tullessa sohvalle makaamaan. Myöskin puntari kertoo vaiheen loppuneen: enää ei napsahda puoli kiloa tai jopa kilo per viikko lisäpainoa, vaan paino pysyy pidemmän ajan samoissa lukemissa.

Vaiheiden aikana vauva mitä ilmeisemmin kasvaa joko pituutta tai leveyttä. Itse tunnen tämän samanaikaisesti käsittämättömänä turvotuksena ja lisäenergian tankkaamistarpeena. Uutena ilmiönä on se, että kehoni on alkanut antaa näiden jaksojen aikana myöden enemmän kuin aikaisemmin. Näinä viikkoina mahani kasvaa kohisten, mistä johtuen kylkiluita sekä rintakehää kiristää. Selkä ottaa aina tällöin pienetkin seisoskelut raskaammin kuin yleensä. Kohta kai lantiokin alkaa paukkua. Mukavaa.

Jos en reagoisi näihin tuntemuksiin luulen, että kuihtuisin kasaan. Kun äiti luonto käskee on toteltava. Tankkaamisen lisäksi on muistettava myös levätä kun käsky käy. Jos en nimittäin huolehdi voinnistani kasvukausien aikana kehoni antaa varoituksen supistusten muodossa. Niitä on viime viikkoina ollut ihan tarpeeksi. Pitää siis levätä.

Oireiden kausittaisuus ja kausien piteneminen sekä voimistuminen muistuttavatkin entistä enemmän siitä, että kohta ei enää juoksennella bussiin, käydä jumpassa tai valvota myöhään. Stressiä on vältettävä ja lepoa suosittava. Tämä mamma on niin raskaana!

vko 28

Lähtölaskenta

Siis Härreguud, OMG ja Tsiisus!

Laskin äsken puoli nukuksissa loppuraskauden keston eli mitä vielä on jäljellä. Vastaukseksi sain n. 12 viikkoa. WTF! Kohta tämä on ohi, vaikka se juuri vasta alkoi. Vielä puuttuu kylpyamme, vaipparode, lakanat, verho ja kaikki tissijutut ja niin edelleen.

ARGH, ARGH!!!!

Sadan aamun haamurajan kolkuttaessa ovella, olo alkaa tuntua uskomattomalta. Vielä tiistaina perhevalmennuksessa rehvastelin, että en vieläkään oikein ymmärrä olevani raskaana. Olo on pikemminkin kuin jossain välitilassa. Tavallaan olen vielä kiinni vanhassa minässäni, mutta samalla matkalla johonkin. Vanha minäni unohtaa säännöllisesti noudattaa ruokarajoituksia ja haaveilee terassikauden avajaisista. Uusi minäni taas pysähtyy säännöllisesti pohtimaan vieläkö jotakin tavaraa pitää hamstrata, vai olisiko tämä kummallinen nukkekotileikki jo kohti ohi ja pesä vailla konkreettista asukasta valmis.

Erityisesti ympäristö pitää jatkuvasti huolen siitä, etten unohda raskauttani.Harvoin sattuu vuorokauden hetki jolloin en olotilastani muilta kuulisi. Ihmiset kyselevät, pohdiskelevat, kommentoivat ja kertovat omia tarinoitaan aiemmista raskauksistaan aina minut nähdessään. Jotkut jopa hakeutuvat tyköni ja kertovat, kuinka ovat huomanneet mahani kasvaneen entisestään. Kiitos vaan, tiedän ihan ilman kommentointiakin, että levenen.

Loput ajasta pohdin itse omaa olotilaani ja kolotuksiani tai viimeistään Riiviö muistuttaa itsestään tomeralla potkulla. Raskaana olemista ei siis tavallaan voi unohtaa, mutta vieraalta se silti tuntuu.

Jotkut ovat selvästi ”enemmän raskaana” kuin minä. Perhevalmennuksessa (jota kutsun säännöllisesti vahingossa perheterapiaksi) osa pullottavista kaimoista oli ajatuksissaan jo synnytyksessä ja vauva-arjessa. Seesteisen näköiset rantapallot (saan sanoa, koska olen sellainen myös itse) lipuivat jossain täydellisen äitiyden niityillä, jossa rintakumeilla ja maidonkerääjillä on vissi merkitys.

Itse olen vasta juuri oppinut olemaan ylpeä kasvavasta mahastani. 

En enää liiemmin piilottele sitä, vaan annan sen tursuta jos on tursutakseen. Olen myös oppinut puhumaan aiheesta, ilman että hämmennyn. Pohdin kuitenkin, että missä vaiheessa se tämä on se elämäni ainutlaatuinen vaihe -ajatus iskee päähäni. Se, kun tajuaa, että raskaana ollaan vain muutaman kerran elämässä. Jotkut ei olleenkaan ja jotkut hieman enemmän. Itse en kenties koskaan enää. Pistääkin mietityttämään se tosiseikka, että alienin vauvan potkuja tuntee vain pienen riipaisun verran omasta elinkaarestaan.

Ehkä tämä ainutlaatuisuus konkretisoituu kohdallani vasta synnytyssalissa. Joka tapauksessa, lähtölaskenta kesään ja riiviön tuloon on alkanut. 12 viikkoa on pitkä aika ja aion nautiskella tästä hauskuudesta. Jos en raskaana olemisesta sen stereotyyppisine ajatusasetelmineen, niin ainakin sen oireettomuudesta.

vko 28

Lähtölaskenta

Siis Härreguud, OMG ja Tsiisus!

Laskin äsken puoli nukuksissa loppuraskauden keston eli mitä vielä on jäljellä. Vastaukseksi sain n. 14 viikkoa. WTF! Kohta tämä on ohi, vaikka se juuri vasta alkoi. Vielä puuttuu kylpyamme, vaipparode, lakanat, verho ja kaikki tissijutut ja niin edelleen.

ARGH, ARGH!!!!

Sadan aamun haamurajan kolkuttaessa ovella olo alkaa tuntua uskomattomalta. Vielä tiistaina perhevalmennuksessa rehvastelin, että en vieläkään oikein ymmärrä olevani raskaana. Olo on pikemminkin kuin jossain välitilassa. Tavallaan olen vielä kiinni vanhassa minässäni, mutta samalla matkalla johonkin. Vanha minäni unohtaa säännöllisesti noudattaa ruokarajoituksia ja haaveilee terassikauden avajaisista. Uusi minäni taas pysähtyy säännöllisesti pohtimaan vieläkö jotakin tavaraa pitää hamstrata, vai olisiko tämä kummallinen nukkekotileikki jo kohti ohi ja pesä vailla konkreettista asukasta valmis.

Erityisesti ympäristö pitää jatkuvasti huolen siitä, etten unohda raskauttani.Harvoin sattuu vuorokauden hetki jolloin en olotilastani muilta kuulisi. Ihmiset kyselevät, pohdiskelevat, kommentoivat ja kertovat omia tarinoitaan aiemmista raskauksistaan aina minut nähdessään. Jotkut jopa hakeutuvat tyköni ja kertovat, kuinka ovat huomanneet mahani kasvaneen entisestään. Kiitos vaan, tiedän ihan ilman kommentointiakin, että levenen.

Loput ajasta pohdin itse omaa olotilaani ja kolotuksiani tai viimeistään Riiviö muistuttaa itsestään tomeralla potkulla. Raskaana olemista ei siis tavallaan voi unohtaa, mutta vieraalta se silti tuntuu.

Jotkut ovat selvästi ”enemmän raskaana” kuin minä. Perhevalmennuksessa (jota kutsun säännöllisesti vahingossa perheterapiaksi) osa pullottavista kaimoista oli ajatuksissaan jo synnytyksessä ja vauva-arjessa. Seesteisen näköiset rantapallot (saan sanoa, koska olen sellainen myös itse) lipuivat jossain täydellisen äitiyden niityillä, jossa rintakumeilla ja maidonkerääjillä on vissi merkitys.

Itse olen vasta juuri oppinut olemaan ylpeä kasvavasta mahasta. En enää liiemmin piilottele sitä, vaan annan sen tursuta jos on tursutakseen. Olen myös oppinut puhumaan aiheesta, ilman että hämmennyn. Pohdin kuitenkin, että missä vaiheessa se tämä on se elämäni ainutlaatuinen vaihe -ajatus iskee päähäni. Se, kun tajuaa, että raskaana ollaan vain muutaman kerran elämässä. Jotkut ei olleenkaan ja jotkut hieman enemmän. Itse en kenties koskaan enää. Pistääkin mietityttämään se tosiseikka, että alienin vauvan potkuja tuntee vain pienen riipaisun verran omasta elinkaarestaan.

Ehkä tämä ainutlaatuisuus konkretisoituu kohdallani vasta synnytyssalissa. Joka tapauksessa, lähtölaskenta kesään ja riiviön tuloon on alkanut. 14 viikkoa on pitkä aika ja aion nautiskella tästä hauskuudesta. Jos en raskaana olemisesta sen stereotyyppisine ajatusasetelmineen, niin ainakin sen oireettomuudesta.

Mutta sähän olet raskaana!

Olen loputtoman kyllästynyt ympärilläni vellovaan "olet raskaana etkä voi tehdä jotakin" -asenteeseen. Muut tuntuvat varsin hyvin tietävän, missä menevät jaksamiseni rajat ja kuinka raskaana olevan kuuluisi elämänsä tässä poikkeus- ja suorastaan hätätilanteessa järjestellä.

Antaudun. Laittakaa minut kuplaan kiitos. Zorb -pallokin käy jos ette muuta keksi.

Huolimatta minua ympäröivästä huolipuheesta en itse pahemmin menoani jarruttele.

Jaksan ihan hyvin kantaa terassituolit mökillä, vaikka ähisten, niin selviydyn siitä vallan mainiosti. Ähisisin muutenkin niitä kansaessani. Minulta ei siis taarvitse kaapata niitä sylistä kesken kaiken.

Pärjään myös aivan hyvin jumpassa, eikä jaksamistani tarvitse päivitellä, tai osallistumistani kauhistella. Kiitos vaan huolenpidosta.

En edelleenkään ole aivoton, vaikka neuvolatäti niin luulee varoitellessaan minua pyörällä ajamisesta väliä koti -neuvola, koska tiellä on, hui kauhistus, soraa.

Huolipuhe ulottuu ihan kaikkiin tuttuihini. Jopa Ihana Isi, siis omani, heittäytyi ylihuolehtivaiseksi lätkän finaaliottelussa Blues vs. Hifk. Olimme paikan päällä katsomassa ottelua, jonka loputtua ihmismassa me mukanansa alkoi purkautumaan katsomoista pihalle. Isäni asettautui ihmistungoksessa kulkemaan urhean ritarilisesti rinnalleni. Hän järjesti asemapaikkansa siten, että kuljin väkipaljoudessa Isäntä toisella ja hän toisella puolen, niin ettei kukaan minuun törmäisi. Urheasta Isistä tuli suojelija.Olisin toki pärjännyt ilmankin näitä bodyguardeja, mutta menköön, saattueessa oli mukavan tilavaa kävellä, kun raavaat miehet blokkasivat minulle tilaa.

Pahimmat huolipuheet kohtasin ennen Levi-reissua. Lähdimme Isännän kanssa Leville laskettelemaan pika reissulle huhtikuun alussa. Voi jösses sitä kaaosta ja paniikkia, jota kohtasin pitkin matkaa ennen reissun alkua. Raskaana oleva ei ilmeisestikään ole kykeneväinen valumaan vahatut lankut jalassaan mäkeä alas. Bullshit. Maha pystyssä tulin alas kovempaa kuin koskaan, sillä painopiste oli kerrankin riittävästi edessä.

Viimeinen niitti oli toissapäivänä mammajumpan pilottikäynnillä. Tästä tilitän myöhemmin lisää, mutta voi vaan kuvitella kuinka monta kertaa 60 minuuttin mahtuu sanat "saa sitten lopettaa kun ei enää jaksa" tai "älkää vaan tehkö jos tuntuu pahalta".

Eiku aattelin tässä vetää itteni piippuun ja aiheuttaa itselleni ennenaikaiseen synnytykseen johtavat supistukset. Siis tänään, tässä, ja nyt.

Haloo, eikö kukaan enää luota raskaana oleviin ja heidän omaan harkintakykyynsä? Aivoni eivät ole karanneet lomille kuukautisten poisjäännin mukana. Ehei, ne ovat vielä täällä ja niitä ärsyttää tämä paapominen. Lupaan ja vannon vinkaista sitten kun sattuu, väsyttää, pelottaa, ahdistaa tai en pärjää. Sitä ennen: päästäkää minut pois täältä pehmustetusta huoneesta!

vko 23

Urvahtamisia

Illanistujaiset ystävien kanssa ovat hauskoja enkä niistä ole luopunutkaan, sillä oloni on ollut vallan mainio. Jaksan jopa pinnistämällä kukkua kahteen asti ilman, että unikuola ilmestyy suupieleeni ja Isäntä joutuu raahaamaan minut häpeissään autolle.

Myönnettäköön, että väsymys kuitenkin puskee nurkan takaa aiempaa useammin. Kerran koetin jopa doupata ottamalla kupillisen kahvia puolen yön aikaan, kuten yleensä on ollut tapana, jotta jaksaisin valvoa hieman pidempään. Tästä seurauksena sain  yli vuorokauden kestävät sydämentykytykset ja päätin, että jos väsyttää täytyy sille antaa periksi ennen pitkää. Enää en jaksa samalla tahdilla kuten ennen.

Olenkin huomannut, että urvahtelen aiempaa useammin. Tällä tarkoitan loputonta mukaansa nielevää väsymystä, joka iskee yhtäkkiä. Yleensä tämä tapahtuu iltaisin, jolloin yllätän itseni kömpimästä sänkyyn ennen Salattuja Elä(i)miä. Toinen urvahtamisen esiintymisalue on työpaikkani, tarkemmin sanottuna työpisteeni ja -pöytäni, jossa nuokun tuon tuostakin. En vain käsitä, miten yhdenkään järkevän ajatuksen kasassa pitäminen onnistuu raskaana olevalta muutamaa minuuttia pidempään. En millään jaksa keskittyä raportin suunnitteluun tai katsauksen tekoon, vaan mieli vaeltaa milloin missäkin muka tärkeämmässä (Millainen tapetti sopii lasten huoneeseen? Olikohan tuo vauvan liikehdintä vai vatsanpuruja? Oliko Ikean pinnasänky parempi sittenkään kuin Brion?)

Olenkin kehittänyt taktiikan, jossa sovelsin Isännän intissä oppimaa kikkaa: jos tiukan paikan tullen nukuttaa, mutta nukahtaa ei saa, istuudu tuolille ja ota avainnnippu käteen. Kun sitten nukahdat avaimet tippuvat lattialle ja toimivat herätyskellona (Isäntä ohjasi palveluksessaan jotakin laivaston isoa laivaa, omg!!).

Töissä hyödynnän tätä samaa  metodia, sillä en halua samassa huoneessa istuvan kolleegani häiriintyvän kuorsauksestani (puhumattakaan unissa puhumisestani) liikoja. Istua rötkötän mukavasti työtuolillani kirja kädessä, joka pudotessaan kolahtaa äänekkäästi. Toimii! Näin saa myös muutaman sekunnin ajan katkounta ennen kuin vaivun syvän unen kerroksiin pidemmäksi aikaa.

Toisaalta, menetelmä on ilmeisen koukuttava, sillä huomasin yhtenä päivänä torkuttaneeni itseäni menetelmän avulla yli puoli tuntia...

Mutta minkäs teet kun kahviakaan et voi juoda!

vko 19

Yksityisomaisuutta

Ystäväni on raskaana, samoin toinenkin. Lasketut ajat ovat hämmentävästi kaikki kolmen viikon sisällä perätysten. Syksyllä tulvii vauvoja ovista ja ikkunoista.

Ensimmäisestä vauva uutisesta tunsin spontaania mustasukkaisuutta. Miksi joku tulee skeittaamaan minun rampilleni juuri nyt kun maailman pitäisi kääntyä katsomaan tänne ja ihastelemaan minun aikaansaannostani? Meidän vauvaa! Ystäväni raskaus loi tavallaan kilpailuasetelman, jossa ensinnäkin kilpailtiin huomiosta olla erityinen ja toiseksi siitä, kumpi onnistuu saattamaan raskautensa turvallisesti alun kiikkerien olosuhteiden läpi maaliin.

Kilpailuasetelman lisäksi, koin jonkinlaista yksityisomaisuuden ryöstöä. Ystäväni odottaa jo toista lastaan ja raskauskokemus ei ole enää uutuuden kiiltävä. Tästä seurasi, että omat uutukaisina pitämät kokemukseni ja henkilökohtaiset tunteeni kumottiin useasti toteamuksella: joo toi oli just niin tota kun odotin edellistä, nyt on taas sama meininki.

Lisäksi sain tuta yhden raskauden jo läpikäyneen äidin ymmärtäväisyyden haaleita hippuja enkä kokonaisvaltaista ihastelua. Mustin silmänalusin varustautunut ystävätär vain hymähti iloisena uutiselle ja jatkoi esikoisensa syöttämistään. Lapsia tulee ja menee, yhdeksän kuukautta voi tuntua pitkältä, mutta syntymästä se vasta alkaa. Ohjeisiin kuului myös. että älä panikoi ekoilla viikoilla, ehdit kyllä vielä, äläkä vaan valita tuskaisuutta alkuraskaudessa, sillä et tiedä vielä mihin olet pääsi pistänyt.

Toisen ystäväni kertoman vauvauutisen jälkeen olin yllättäen hyvin onnellinen ja iloinen enkä tuplamustasukkainen. Olin ehtinyt jo hyväksyä naapurinkin voivan lisääntyä siinä missä minäkin, enkä kokenut asetelmaa enää yhtää kilpailhenkiseksi. Otin uutisen pikemminkin ilahtuneena vastaan: jes, joku jonka kanssa jakaa tämä kummallinen ja uusi aihe.

Tämä toisen vauvauutisen kertoja on puolestaan hyvä ystäväni pitkältä ajalta. Jotenkin olen koko ajan salaa toivonut, että saisin jakaa kehoni ja elämäni mullistukset avoimesti jonkun läheisen kanssa, joka niitä myös ymmärtäisi (joku muu kuin oma äitini). Toiveeni siis toteutui ja ystävistäni yksi parhaimpia päätti toisistamme tietämättä pistää pullat uuniin extempore.

Asiassa on kylläkin kääntöpuolensa. Säälin ukkoparkojamme, sillä ensi kesänä molempien meidän ollessa äitiyslomalla heidän rintamallaan pitänee kiirettä. Mammat tulevat vaatimaan mökin aurinkotuoleilla istuen holittomia mansikkamargaritoja ja jalkahierontaa oikein olan takaa. Pare totella, sillä raskaana olevan kiukku on kaamea, varsinkin kun jättiläisvalaita on rantautunut terassille kaksin kappalein!

Pihtailua

Isännän puolen vanhemmat eivät vielä tiedä isovanhemmuudestaan mitään. Enkä millään haluaisi vielä kertoa. En millään.

Syitä on monia. Ensinnäkään raskaus ei vielä näy eikä tunnu. Haluaisin siis itse ensin totutella asiaan ja sitten vasta kertoa muille. Tuntuu nimittäin todella hölmöltä vastailla kysymyksiin "miltä nyt tuntuu", kun ei tunnu vielä miltään tai että "mitä olette suunnitelleet ja ostaneet vauvan varalle", kun emme ole vielä suunnitelleet ja ostaneet oikeastaan yhtään mitään.

Toiseksi, on olemassa ihmisiä, jotka ovat taipuvaisia ylitsevuotavaan hössöttämiseen. Mieheni puolen suvussa näin on. Siitä ei sitten enempää, he tietävät, ketkä ovat sellaista joskus kohdanneet.

Kolmanneksi, salaisuuden pitäminen on itseasiassa hauskaa ja huomasin, että saan siitä kummallista nautintoa. Aluksi pohdin kovasti, että raskaus ei ole olemassa, jos siitä ei kukaan tiedä. Tämä oli siis aivan alussa, kun mitään oireita ei ilmaantunut ja ahdistuin siitä, oliko raskaus vain Clear Blue -testien julma joukkohuijaus.

Nyt oireita on ilmaantunut  hieman enemmän (tai pikemminkin mahan ja etuvarustuksen sinnikästä laajentumista on pian pakkoa alkaa uskomaan) ja salaisuuden pitämisestä on tullut omanlaisensa kiero harrastus. Hykerrellen lasken kertoja, kun olen nähnyt tietämättömät ystäväni ja sukulaiseni ilman, että he ovat tienneet asiasta yhtään mitään. Tipaton tammikuu oli heidän keskuudessaan menestys. Onnittelen itseäni myös töissä, kun osa porukasta ei vielä ole huomannut, että olen siirtynyt teen suurkuluttajaksi tai että syy miksi pidän pitkiä paitoja en se, etteivät farkkuni mahdu enää kiinni ilman kumilenksua. Kikkailusta ja peittelystä on tullut leipälajini, johon jää koukkuun.

Peittelyä ei kuitenkaan kestä enää kauaa, ei isovanhempien eikä muidenkaan kohdalla, sillä kohta se maha taitaa pullahtaa ulos. Sitten olen auttamattomasti niin töissä, kuin sukulaistenkin ja ystävien keskuudessa r a s k a a n a  oleva nainen. Minuun tullaan suhtautumaan erilailla ja toimiani sekä kehoani tullaan tarkkailemaan. Aion siis vielä pihtailla tietoa hieman ja nauttia normaalista, tavallisesta, omasta minästäni, sillä kohta se on historiaa. En ole enää ikinä "no koskas on lasten aika" -minä, vaan lasta odottava nainen ja sen jälkeen ihka oikea äiti.

vko 15

Lapsia saadaan, ei tehdä

Mietin kotimatkalla töistä, kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun aloimme isännän kanssa harkitsemaan jakaantumista. Tästä on aikaa jo miltei vuosi. Jos lapsenteko olisi ollut itsestäänselvyys olisi meillä jo nyt pieni nyytti kainalossa tai vähintäänkin toinen jalka synnytyssalissa.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin nopealla tahdilla kuin aluksi kuvittelin. Oli vaikea hyväksyä, että lapsia saadaan, ei tehdä. Ne tulevat kun ovat tullakseen ja sellaiseen elämäntilanteeseen, mitä ei voi ennalta tietää.

Olin aluksi suunnitellut hyvin tarkasti, mihin saumaan lasten hankinnan olisi hyvä osua. Suunnittelin ja järjestelin projektit töissä siten, että tilanne olisi mahdollisimman optimaalinen. Ei keskeneräiseksi jääviä projekteja, ei työpaikan vaihtoa, ei määräaikaisuuksia jne jne. Ehdin vielä suunnitella senkin, kuinka kätevää olisi saada lapsi kesän alussa, siten kesälomat sun muut menisivät juuri nappiin.

No, kuten tiedämme tilaus laitettiin tuolloin menemaan, mutta vastaus jumittui postiin ja tuli vasta nyt perille. Jouduin tämän myötä hyväksymään sen, että lapsen tuleminen menee muiden asioiden edelle ja jyrää tullessaa omatoimisesti kalenterin tyhjäksi.

Näin on käynyt myös nyt. Olen juuri vaihtanut työpaikkaa ja aloittanut vuoden vaihteessa uuden mittavan ja supervaativan projektin, jossa toimin avainasemassa. Projekti on läsnäoloa vaativa ja tarvitsee pitkää yhtenäistä ajatusta sen kulusta. No, sopimuksen allekirjoitettuani ensimmäinen tehtäväni on ilmoittaa esimiehelleni olevani raskaana. Heti kun 12 viikkoa tulevat täyteen aion viedä tämän "suru-uutisen" hänelle ja toivon parasta: älä suutu, hermostu, pety.

Tätä en todellakaan suunnitellut meneväksi näin, mutta ajoitukselle en voinut mitään. Ensi syksyn olen jo joutunut mielessäni varaamaan kuolalle ja vaipoille.Tämä lapsi oli otettava, kun se kerran ilmoitti tulostaan, sillä toisesta mahdollisuudesta ei voi tietää, onko siitä takeita.

Tämä on myös jotain, mitä en halua missata. Projektimaailman uskon menevän eteenpäin ilman minuakin.

Pannukakku

Nyt on vanhuksille kerrottu, siis omilleni, Isännän sukua pantataan vielä. Ja omaa rakasta siskoani, joka ei ole tällä hetkellä samassa maassa, kuin me (annathan anteeksi).

Vanhuksillekertomista varten oli varattu oikein hienoa alkoholitonta Kuusenkerkkä -kuplivaa ja sopivaa hetkeä pantattiin. Hetki löytyi ja taisin olla hieman ylivirittynyt tilanteeseen, sillä purskahdin suvereenisti itkuun heti julkistamisen jälkeen. Ylidramaattisen nyyhkytyksen keskeltä huomasin varsin nopeasti, että kukaan muu huoneessa ei näyttänyt tiputtelevan yhtään kyyneleitä. Eivät edes tulevat isovanhemmat, joiden ajattelin vähintäänkin kyynelehtivän onnesta lapsensa suuresta saavutuksesta.

Tuleva isoäiti, rakas äitini, totesi vain hymyssäsuin että "arvasin" ja kertoi jo odotelleensa uutisia jonkin aikaa. Tuli ihan lässähtänyt pannukakkuolo: minusta oli ilmeisesti näkynyt jo viikkoja tämä olotila ja ympärilläni oltiin huomaamattani kytätty oikein urakalla, koska totuus tuodaan julki. Isäni oli tosin yllättynyt ja oli uinunut miehisen tietämättömään tyyliinsä jossakin "lapseni on vasta niin pieni" -tilassa, että lapsanlapsiuutinen tuli ihan yllätyksenä. Illan mittaan sain häneltä useita pyytettömiä halauksia liikuttuneen hokeman "hienoa, hienoa" kera. Silloin onneksi tuntui, että olisin voittanut raskaaksitulon maailman mestaruuden eli eivät nyyhkytykset loppujen lopuksi nyt ihan hukkaan menneet.

Seuraavaksi ovat vuorossa ystävät, joiden parissa olen huomannut saman oletko raskaana -kyräilyn. Tipaton tammikuu ei näytä menevän ollenkaan läpi, vaan limulasiani seurataan niillä tietyillä katseilla. Naisväki hymistelee ympärilläni tietyllä tapaa ja vaihtaa selkäni taka vaivihkaa tietynlaisia kommentteja. Ystäville asiat paljastetaan kuitenkin julkisesti vasta viikolla 12. Arvasivat he tai eivät. Sitten saa nähdä, tuleeko paljastuksesta taas pannukakku vai uutinen.

vko 9

Jos kukaan ei tiedä, sitä ei ole olemassa?

Takana on nyt 7 täyttä viikkoa ja ruokarajoitukset ym. alkavat mennä rutiinilla. Viikonlopuista selviäminen, niin että kukaan ystävistä ei arvaa mitään, on hauskaa temppuilua. Erilaisten mielikuvituksellisten keinojen keksiminen, kuten lonkeropullojen täyttäminen greippilimulla, on mukavaa ajan vietettä.

Joskus Isäntä tosin joutuu alkoholihuuruiseen pinteeseen, jouduttuaan juomaan tuplamäärän glögiä ja viiniä, kun en hätäpäissäni ole keksinyt muuta keinoa vältellä valmiiksi kaadettuja laseja. Ystävät varmaan ihmettelevät hyvää juomapäätäni kummastellen samalla perheen toisen puoliskon tahmeaa meinikiä.

Tämä salailu on hauskaa, mutta rasittavaa. Ensinnäkin, inhoan valehtelua ystävilleni. En halua esittää juomaria kun en oikeasti ota mitään. Jatkuva "olen autolla" selityskavalkadikin on jo kohta kärsinyt inflaation ja epäilykset heräävät jos kieltäydyn juomista. Suurin huijaus tapahtukoon ensi viikonloppuna vuoden vaihtuessa. Silloin minun on hukutettava itseni greippilimuun tai joudun keksimään kummallisia selityksiä kuohuviinistä kieltäytymiseen:

• Närästää niin paljon, ettei nyt pysty? 
• Oksettaa jo nyt niin paljon, ettei pysty? 
• Tulipa otettua niin paljon liikaa, ettei pysty enää? 
• En pidä kuohuviinistä (suuuuurin bullshit)? 
• Tipaton Tammikuu alkoi juuri nyt!?

Salailu on lisäksi ikävää, koska en voi iloita tästä kenekään kanssa. Minussa kasvaa minimii, elämäni suurin asia, enkä voi siitä kenellekään kertoa. Isäntä sanoi eilen, että onpa tyhmää kun kukaan ei tiedä, silloin tuntuu siltä, ettei sitä ole oikeasti olemassa. Niinpä. Minimii on tällä hetkellä vain meidän kahden välinen mielikuvitusleikki, josta kukaan muu ei tiedä.

vko 6

2 millinen

Luottamus on tällä kakkoskierroksella nyt todella kova. Tuntuu siltä että 2mm mittainen mittarimato pysyy sisällä ja siitä tulee meidän ihan oikeasti. Samaa mieltä on Isäntä, joka sai pikkujoululahjaksi kirjekuoressa tikun kahdella viivalla =)

On tämä hurjaa. Tähän liittyy tosin hyvin naiivia käytöstä. Fiilis oli tänään niin mahtava, että juoksin hetimiten kaupaan ostamaan mammavitamiineja, laitoin alkoholin pannaan ja rupesin hörisemään itsekseni töissä kun varattiin seuraavia ohjausryhmän kokouksia ensivuoden lopulle, jolloin köllötän jo äippälomalla. Naiivia, mutta niin mahtavaa! (Ja ostan btw ehkä vielä potkupuvunkin joulumarkkinoilta, jos kehtaan.)

Kellekään en kyllä vielä möläytä enkä neuvolaakaan ilkeä vielä varata, sillä jonkin näköinen taikausko kolottaa takaraivossa. Ihan kuin hommalla olisi suurempi todennäköisyys mennä kesken, jos varaan neuvolan. Sitä paitsi tässä on hyvää aikaa ventata ennen ylitsepursuavia lisäfiilistelyjä raskaudesta, sillä kohta on joulu ja uusivuosi ja vasta sen jälkeen alan pohtia tarkemmin lisäorientoitumisia.

MaHtaVAa!

ps. joululahjatoive: mato pysy kyydissä

vko 4

Kahden viivan kansalainen

Nyt on kuulkaas hieman vaikea keskittyä töissä tutkimussuunnitelman laatimiseen. Eletään nääs jänniä paikkoja. Viimeisistä pupubileistä lähtien on jos jonkin sortin oirehtimista ollut liikenteessä. Eniten oireista on kuvotusta, kummallista pääkipua ja mahan jomotusta.

Varsinainen testipäivä, kun testin saisi vasta tehdä ohjeistuksen mukaan, olisi vasta tämän viikon torstaina. Malttamattomana ja kummallisten oireiden siivittämänä intouduin kuitenkin tekemään testin jo viimeviikolla. Kaksikin kertaa. Toinen kerta oli vain ihan varmuuden vuoksi tarkistus että mitä hemmettiä se ykköstestauskerta oikein näyttikään.

No kahta viivaa tietty.

Testien ei kylläkään vielä näinä aikaisin pitäisi pakettitekstien mukaan mihinkään reagoida, mutta molemmat näytti selkeetä plussaa. Mies kipaisi viikonloppuna ostamassa vielä kolmannen testin, joka olisi tarkoitus tehdä tämän viikon lopussa, kun Virallinen Testipäivä alkaa oikeasti olla lähellä. Olen jo uhannut miehelleni että saattaapi olla, että testipuikko häviää lääkekaapista nopeammin, jos en malta odottaa. Tällä hetkellä nimittäin ainoa ehkä konkreettinen ehkä merkki ehkä tulevasta kansalaisesta ovat ehkä hieman absurdit kaksi punaista viivaa!