Jipii, piinaviikko on ohi ja päättyi onnellisesti: ultrassa köllöteli hikkaava daredevilin ja ironmanin näköinen ihmisen alku täysin onnellisena ja tietämättömänä tirkistelystä!
Kaikki raajat olivat kohdallaan (mistä isäntä oli erityisen onnellinen ja helpottunut) eikä mitään muutakaan poikkeavaa näkynyt. Huh mikä helpotus!
Seuraavilla treffeillä kurkataan sitten tarkemmin josko pitää varautua pikkuautoihin tai barbileikkeihin tai sitten jätetään se yllätykseksi viime hetkeen saakka...
vko12
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 3kk. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 3kk. Näytä kaikki tekstit
tiistai 8. helmikuuta 2011
perjantai 4. helmikuuta 2011
Tipaton jatkuu
Kohta koittaa ultra, jonka jälkeen on paljastusten aika. Tipaton tammikuukin karkaa juuri sopivasti käsistä, eikä alkoholittomaan detoxkuuriin olisi voinut enää kauaa edes vedota.
Tipaton oli sinänsä hyvä veto, sillä sen taakse meneminen oli suht helppoa. Jos kyseessä olisi ollut poikkeuksellinen tipatun kesäkuu, olisi epäilyjä ollut enemmän. Nyt kukaan ei epäillyt vauva-asioita, vaan kaikki keskittyivät murehtimaan miksi eivät itse aloittaneet tipatonta tai mitä noille tipattomille voi muka kylään tullessa tarjota.
Olen ylpeä tipattomastani. En ikinä ole sitä aiemmin pitänyt, sillä en ole kokenut siihen tarvetta. Ajatukseni on ollut ("tosi viisasta") mallia: vain alkoholin kanssa ongelmaa kokevat pitävät holittomia kausia. Nyt se on kuitenkin itsellänikin luonnollisesti edessä pidempänä versiona. Lisäksi olen ylpeä isännästä, joka myös otti osaa tipattomaan omasta tahdostaan. Ulkopuolisten silmin asia näyttää tietty siltä, että tiukkisvaimo on pakottanut miehensä mukaan, mutta minulla ei kuitenkaan ole ollut asian kanssa mitään tekemistä. Isäntä halusi itse kokeilla miltä tuntuu olla näin pitkä aika juomatta, viime kerrasta kun taitaa olla hetki aikaa (muinoisesta riparikesästä asti). Sitä paitsi helpompaa se on ollut kahdestaan kuin yksin. Myös tipattoman Oikean syyn kyseenalaistamiselta ollaan samalla iisisti vältytty kun autovalmiuksissa olevia henkilöitä on ollut paikalla kaksi.
Tipaton tammikuu siis loppui normi kansalla tällä viikolla ja holillinen helmikuu alkoi, jolloin juomattomuus taas kyseenalaisetaan. On se vaan hassua, kuinka holittomana pysymisestä saa heti katseet niskaansa. Suomalainen juomakulttuuri on harvinaisen kummallinen. Ensi viikonloppuna meille tuleekin heti vieraita, jolloin vissylasini tulee paljastamaan kaiken. Heille on siis pakko kertoa uutisista vaikkei ultrassa olla käytykään vielä. Mur.
Mutta mutta, kohta aukeaa salaisuuksien verho muillekin. Verhoa raotetaan ensi viikonlopun vieraiden lisäksi (vihdoin!) rakkaalle siskolleni, joka on Ausseissa ihanan ruskeana ja tietämättomänä kuin papu.
Pidähän tuolista kiinni sis, sinusta tulee täti ja minusta äiti!
vko 12
Tipaton oli sinänsä hyvä veto, sillä sen taakse meneminen oli suht helppoa. Jos kyseessä olisi ollut poikkeuksellinen tipatun kesäkuu, olisi epäilyjä ollut enemmän. Nyt kukaan ei epäillyt vauva-asioita, vaan kaikki keskittyivät murehtimaan miksi eivät itse aloittaneet tipatonta tai mitä noille tipattomille voi muka kylään tullessa tarjota.
Olen ylpeä tipattomastani. En ikinä ole sitä aiemmin pitänyt, sillä en ole kokenut siihen tarvetta. Ajatukseni on ollut ("tosi viisasta") mallia: vain alkoholin kanssa ongelmaa kokevat pitävät holittomia kausia. Nyt se on kuitenkin itsellänikin luonnollisesti edessä pidempänä versiona. Lisäksi olen ylpeä isännästä, joka myös otti osaa tipattomaan omasta tahdostaan. Ulkopuolisten silmin asia näyttää tietty siltä, että tiukkisvaimo on pakottanut miehensä mukaan, mutta minulla ei kuitenkaan ole ollut asian kanssa mitään tekemistä. Isäntä halusi itse kokeilla miltä tuntuu olla näin pitkä aika juomatta, viime kerrasta kun taitaa olla hetki aikaa (muinoisesta riparikesästä asti). Sitä paitsi helpompaa se on ollut kahdestaan kuin yksin. Myös tipattoman Oikean syyn kyseenalaistamiselta ollaan samalla iisisti vältytty kun autovalmiuksissa olevia henkilöitä on ollut paikalla kaksi.
Tipaton tammikuu siis loppui normi kansalla tällä viikolla ja holillinen helmikuu alkoi, jolloin juomattomuus taas kyseenalaisetaan. On se vaan hassua, kuinka holittomana pysymisestä saa heti katseet niskaansa. Suomalainen juomakulttuuri on harvinaisen kummallinen. Ensi viikonloppuna meille tuleekin heti vieraita, jolloin vissylasini tulee paljastamaan kaiken. Heille on siis pakko kertoa uutisista vaikkei ultrassa olla käytykään vielä. Mur.
Mutta mutta, kohta aukeaa salaisuuksien verho muillekin. Verhoa raotetaan ensi viikonlopun vieraiden lisäksi (vihdoin!) rakkaalle siskolleni, joka on Ausseissa ihanan ruskeana ja tietämättomänä kuin papu.
Pidähän tuolista kiinni sis, sinusta tulee täti ja minusta äiti!
vko 12
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Kielletyt hedelmät
On asioita, joita raskaana oleva ei saa syödä. SIIS EI SAA SYÖDÄ. Neuvolasta saa kätevästi itselleen kiellettyjen aineisten ja einesten listan, jotka tulee noudattaa tarkoin. Valveutunut (kahden viivan) kansalainen käy tottakai myös Internettaamassa lisätietoa asioista mitä pyhässä mahatilassa oleva nainen ei saa nauttia.
Mutta mitä jos tekee mieli?
Suuren Ruokahaluni kasvettua ja Makuaistini herkistyttyä juuri listalla kiellettyinä olevat ruoka-ainekset tuntuisivat olevat juuri niitä, mitä tarvitsen. Nyt. Heti. Ja paljon.
Ah mätiä, maksamakkaraa, juustoja, madekeittoa, savukalaa, medium miinus pihviä, sushia! Viiniä!! Oih, joita ei saisi syödä!
Olen kuitenkin tehnyt syntiä .Kaikkia näitä, paitsi viiniä (ja mitään alkoholia) sekä sushia olen maistanut. Ja tietoisesti sekä tarkoituksella. Mätiä meni jouluna, sillä en vain pystynyt väistämään joulupöydän avaavaa mätivoileipaa Isännän vanhusten luona. Olisin muuten paljastunut. Koin tästä hetken huonoa omaatuntoa vannoen, etten koske enää kiellettyihin aineksiin.
Mutta sitten madekeitto yllätti. Isäni kalastama tuore made ja ah niin loistava resepti. Pakko syödä ja kolmena päivänä peräkkäin. Tätä seurasivat juustot, uutena vuotena ja kavereilla kylässä ollessa. Ihanat valuvat pastöroimattomasta maidosta valmistetut juustot. En edes pystynyt perjantaina Sellon Prismassa vastustamaan maistiaispistettä, missä oli punakittistä ihanaa juustoa. Maistoin ihan pikkuisen vain, pikkiriikkisen! Ryökäle!
Seuraavaksi meni maksamakkara, tuo A-vitamiinikirous. Töissä aamupalaksi oli ihan pakko ottaa sämpylä maksapasteijasiivuilla höystettynä. Kuola valuen en muutoin olisi päässyt mitenkään kahvion vitriinin ohi. Tästä hairahduksesta kerroin Isännällekin, joka suuttui. Googlasin hätäpäissäni maksapasteijan käyttösuositukset, joka oli muistaakseni joitakin satoja grammoja kuussa. Huh sen kyllä alitin, mutta ei siis enää maksaa tammikuussa. Raaka liha taas oli itse Isännän moka. Ruokanatsi -lisänimen saanut kokkini teki perjantaina ihanaa pihviä, ihanan puoliraakana. Nam, mutta niin laitonta.
Listalla on vielä savukala, jota ei saaa syödä, ainakaan vakuumipakattuna. Noh. Meinaan tänään tehdä lohi-katkarapu kiusausta. Listeriavaara on tiedossa, minkä takia ostin kalan suoraan tiskiltä. Silti mahdollisuus on olemassa. Tuskin kuitenkaan kovin suurena, sillä kiusaus paahtuu uunissa jonkun tovin. Tämä riskien otto on kuitenkin asia, mistä en ole ylpeä, mutta mitä en todennäköisesti tule muuttamaan. En pyri ahmimaan kiellettyjä partikkeleita tarkoituksella, mutta tulen hulluksi, jos kaikesta pitää kieltäytyä. Raskaus ei ole sairaus, enkä aio elää steriilissä kuplassa ihan kaikkea mahdollista peläten. Vai pitäisikö?
vko 12
Mutta mitä jos tekee mieli?
Suuren Ruokahaluni kasvettua ja Makuaistini herkistyttyä juuri listalla kiellettyinä olevat ruoka-ainekset tuntuisivat olevat juuri niitä, mitä tarvitsen. Nyt. Heti. Ja paljon.
Ah mätiä, maksamakkaraa, juustoja, madekeittoa, savukalaa, medium miinus pihviä, sushia! Viiniä!! Oih, joita ei saisi syödä!
Olen kuitenkin tehnyt syntiä .Kaikkia näitä, paitsi viiniä (ja mitään alkoholia) sekä sushia olen maistanut. Ja tietoisesti sekä tarkoituksella. Mätiä meni jouluna, sillä en vain pystynyt väistämään joulupöydän avaavaa mätivoileipaa Isännän vanhusten luona. Olisin muuten paljastunut. Koin tästä hetken huonoa omaatuntoa vannoen, etten koske enää kiellettyihin aineksiin.
Mutta sitten madekeitto yllätti. Isäni kalastama tuore made ja ah niin loistava resepti. Pakko syödä ja kolmena päivänä peräkkäin. Tätä seurasivat juustot, uutena vuotena ja kavereilla kylässä ollessa. Ihanat valuvat pastöroimattomasta maidosta valmistetut juustot. En edes pystynyt perjantaina Sellon Prismassa vastustamaan maistiaispistettä, missä oli punakittistä ihanaa juustoa. Maistoin ihan pikkuisen vain, pikkiriikkisen! Ryökäle!
Seuraavaksi meni maksamakkara, tuo A-vitamiinikirous. Töissä aamupalaksi oli ihan pakko ottaa sämpylä maksapasteijasiivuilla höystettynä. Kuola valuen en muutoin olisi päässyt mitenkään kahvion vitriinin ohi. Tästä hairahduksesta kerroin Isännällekin, joka suuttui. Googlasin hätäpäissäni maksapasteijan käyttösuositukset, joka oli muistaakseni joitakin satoja grammoja kuussa. Huh sen kyllä alitin, mutta ei siis enää maksaa tammikuussa. Raaka liha taas oli itse Isännän moka. Ruokanatsi -lisänimen saanut kokkini teki perjantaina ihanaa pihviä, ihanan puoliraakana. Nam, mutta niin laitonta.
Listalla on vielä savukala, jota ei saaa syödä, ainakaan vakuumipakattuna. Noh. Meinaan tänään tehdä lohi-katkarapu kiusausta. Listeriavaara on tiedossa, minkä takia ostin kalan suoraan tiskiltä. Silti mahdollisuus on olemassa. Tuskin kuitenkaan kovin suurena, sillä kiusaus paahtuu uunissa jonkun tovin. Tämä riskien otto on kuitenkin asia, mistä en ole ylpeä, mutta mitä en todennäköisesti tule muuttamaan. En pyri ahmimaan kiellettyjä partikkeleita tarkoituksella, mutta tulen hulluksi, jos kaikesta pitää kieltäytyä. Raskaus ei ole sairaus, enkä aio elää steriilissä kuplassa ihan kaikkea mahdollista peläten. Vai pitäisikö?
vko 12
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Piinaviikko nro 3
Luulin, että piinaviikoilla tarkoitetaan sitä/niitä viikkoja, joina odotellaan plussan ilmestymistä tikkuun. tai siis kahden maagisen punaisen viivan. Nyt olen kuitenkin kohdannut jo toistamiseen tai oikeastaan jo kolmannen kerran The Piinaviikon. Jos ensimmäinen piinaviikko meni sympaattisen jännityksen, korkeiden toiveiden ja positiivisten odotusten sävyttämänä niin kaks seuraavaa ovat menneet miltei kauhun sekaisin tuntein.
Nämä kaksi jälkimmäistä p-viikkoa ovat olleet niitä viikkoja, jotka ovat edeltäneet ultraa. Edellinen oli ennen varhaisultraa. Jännitin sitä niin, että meinasin itkeä tihruttaa ennen koko vastaaotolle menoa. Teki mieli kääntyä ennen yksityisen ilmoittautumistiskiä ympäri ja juosta kotiin, sillä olin aivan varma huonoista uutisista. Toisin kävi, kuten edellisissä kirjoituksissa on jo todettu.
Nyt tilanne on taas sama. Eka kunnallinen ultra on puolentoista viikon päästä. Ja a h d i s t a a ! Tämän on hassua, sillä voisi kuvitella että toiset hyppivät onnesta soikeana iloiten tulevasta tapaamisesta mahamöykyn kanssa.
Minulla tämä menee kuitenkin ihan toisin päin. Ahdistun ja jännitän tilaisuutta aivan hirveästi. En ahdistu niinkään toimenpiteestä,vaan tulevista mahdollisista uutisista. Eniten pelkään surullisia uutisia: ei täällä ole enää mitään, mikään ei liiku, mikään sydän ei enää lyö.
Olen ilmeisesti taipuvainen pessimismiin (yritän kutsua sitä välillä realismiksi itseä huijatakseni), sillä kuvittelen automaattisesti saavani huonoja uutisia tähän raskauteen liittyen. Tähän varmaan vaikuttaa aiempi keskenmenokin, sillä lapsen saaminen tuntuu edelleen aivan hämmentävältä mahdottomuudelta. Ettäkö me muka tässä onnistuttaisiin?
Paniikin kasvaessa ssa olen jopa harkinnut kotidoppleriakin. Jos sillä voisi varmistaa onko mahassa mitään. Kotidiagnosointi ei kuitenkaan liiemmin houkuta, sillä jos en löydä sydänääniä, niin mitä sitten teen? Panikoin lisää.
Äitini kuitenkin lohdutti puhelimitse, että "... on niitä lapsia ennenkin maailmaan saatu. Ei se niin monimutkaista ole. Jos ei ole kramppeja ja muita merkkejä ollut niin kyllä se siellä mukana kulkee...".
Niinhän sitä luulisi. Ja toivoisi. Pakko opetella optimistisuutta.
Vko 11
Nämä kaksi jälkimmäistä p-viikkoa ovat olleet niitä viikkoja, jotka ovat edeltäneet ultraa. Edellinen oli ennen varhaisultraa. Jännitin sitä niin, että meinasin itkeä tihruttaa ennen koko vastaaotolle menoa. Teki mieli kääntyä ennen yksityisen ilmoittautumistiskiä ympäri ja juosta kotiin, sillä olin aivan varma huonoista uutisista. Toisin kävi, kuten edellisissä kirjoituksissa on jo todettu.
Nyt tilanne on taas sama. Eka kunnallinen ultra on puolentoista viikon päästä. Ja a h d i s t a a ! Tämän on hassua, sillä voisi kuvitella että toiset hyppivät onnesta soikeana iloiten tulevasta tapaamisesta mahamöykyn kanssa.
Minulla tämä menee kuitenkin ihan toisin päin. Ahdistun ja jännitän tilaisuutta aivan hirveästi. En ahdistu niinkään toimenpiteestä,vaan tulevista mahdollisista uutisista. Eniten pelkään surullisia uutisia: ei täällä ole enää mitään, mikään ei liiku, mikään sydän ei enää lyö.
Olen ilmeisesti taipuvainen pessimismiin (yritän kutsua sitä välillä realismiksi itseä huijatakseni), sillä kuvittelen automaattisesti saavani huonoja uutisia tähän raskauteen liittyen. Tähän varmaan vaikuttaa aiempi keskenmenokin, sillä lapsen saaminen tuntuu edelleen aivan hämmentävältä mahdottomuudelta. Ettäkö me muka tässä onnistuttaisiin?
Paniikin kasvaessa ssa olen jopa harkinnut kotidoppleriakin. Jos sillä voisi varmistaa onko mahassa mitään. Kotidiagnosointi ei kuitenkaan liiemmin houkuta, sillä jos en löydä sydänääniä, niin mitä sitten teen? Panikoin lisää.
Äitini kuitenkin lohdutti puhelimitse, että "... on niitä lapsia ennenkin maailmaan saatu. Ei se niin monimutkaista ole. Jos ei ole kramppeja ja muita merkkejä ollut niin kyllä se siellä mukana kulkee...".
Niinhän sitä luulisi. Ja toivoisi. Pakko opetella optimistisuutta.
Vko 11
tiistai 25. tammikuuta 2011
Mitä? Missä? Milloin?
Huhuu, minne katosivat oireet?
Ei enää väsytä.
Ei nälätä.
Ei turvota.
Ei ällötä.
Ei tissikipuja.
Ei mitään.
Siis mitä, onko siellä ketään?
En kuvitellut, että tämä ainakaan helpommaksi olisi muuttunut. Lisäksi olen huomannut, että vainoharhaisuus alkaa taas nostaa päätään. Pohdin alituiseen mikä on huonosti kun mitään ei missään tunnu, maha ei kasva eikä olo ole kummoinen.
Sain onneksi ajan seuraavaan ultraan Kättärille. Aika on 8.2 tiistaina, VASTA!! Harkitsen kovasti uutta varhaisultraa. Isäntä sanoi, että mennään heti, jos alkaa hermostuttamaan. 60e on pieni hinta hermoista ja varmasta tiedosta. Toisaalta, mitä hyötyä siitä on, jos näkee kasvunsa pysäyttäneen ruipelon viikkoa etukäteen. Jos siis näin olisi käynyt. Jos. Toivottavasti ei. Eihän?
Argh!
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Lapsia saadaan, ei tehdä
Mietin kotimatkalla töistä, kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun aloimme isännän kanssa harkitsemaan jakaantumista. Tästä on aikaa jo miltei vuosi. Jos lapsenteko olisi ollut itsestäänselvyys olisi meillä jo nyt pieni nyytti kainalossa tai vähintäänkin toinen jalka synnytyssalissa.
Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin nopealla tahdilla kuin aluksi kuvittelin. Oli vaikea hyväksyä, että lapsia saadaan, ei tehdä. Ne tulevat kun ovat tullakseen ja sellaiseen elämäntilanteeseen, mitä ei voi ennalta tietää.
Olin aluksi suunnitellut hyvin tarkasti, mihin saumaan lasten hankinnan olisi hyvä osua. Suunnittelin ja järjestelin projektit töissä siten, että tilanne olisi mahdollisimman optimaalinen. Ei keskeneräiseksi jääviä projekteja, ei työpaikan vaihtoa, ei määräaikaisuuksia jne jne. Ehdin vielä suunnitella senkin, kuinka kätevää olisi saada lapsi kesän alussa, siten kesälomat sun muut menisivät juuri nappiin.
No, kuten tiedämme tilaus laitettiin tuolloin menemaan, mutta vastaus jumittui postiin ja tuli vasta nyt perille. Jouduin tämän myötä hyväksymään sen, että lapsen tuleminen menee muiden asioiden edelle ja jyrää tullessaa omatoimisesti kalenterin tyhjäksi.
Näin on käynyt myös nyt. Olen juuri vaihtanut työpaikkaa ja aloittanut vuoden vaihteessa uuden mittavan ja supervaativan projektin, jossa toimin avainasemassa. Projekti on läsnäoloa vaativa ja tarvitsee pitkää yhtenäistä ajatusta sen kulusta. No, sopimuksen allekirjoitettuani ensimmäinen tehtäväni on ilmoittaa esimiehelleni olevani raskaana. Heti kun 12 viikkoa tulevat täyteen aion viedä tämän "suru-uutisen" hänelle ja toivon parasta: älä suutu, hermostu, pety.
Tätä en todellakaan suunnitellut meneväksi näin, mutta ajoitukselle en voinut mitään. Ensi syksyn olen jo joutunut mielessäni varaamaan kuolalle ja vaipoille.Tämä lapsi oli otettava, kun se kerran ilmoitti tulostaan, sillä toisesta mahdollisuudesta ei voi tietää, onko siitä takeita.
Tämä on myös jotain, mitä en halua missata. Projektimaailman uskon menevän eteenpäin ilman minuakin.
Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin nopealla tahdilla kuin aluksi kuvittelin. Oli vaikea hyväksyä, että lapsia saadaan, ei tehdä. Ne tulevat kun ovat tullakseen ja sellaiseen elämäntilanteeseen, mitä ei voi ennalta tietää.
Olin aluksi suunnitellut hyvin tarkasti, mihin saumaan lasten hankinnan olisi hyvä osua. Suunnittelin ja järjestelin projektit töissä siten, että tilanne olisi mahdollisimman optimaalinen. Ei keskeneräiseksi jääviä projekteja, ei työpaikan vaihtoa, ei määräaikaisuuksia jne jne. Ehdin vielä suunnitella senkin, kuinka kätevää olisi saada lapsi kesän alussa, siten kesälomat sun muut menisivät juuri nappiin.
No, kuten tiedämme tilaus laitettiin tuolloin menemaan, mutta vastaus jumittui postiin ja tuli vasta nyt perille. Jouduin tämän myötä hyväksymään sen, että lapsen tuleminen menee muiden asioiden edelle ja jyrää tullessaa omatoimisesti kalenterin tyhjäksi.
Näin on käynyt myös nyt. Olen juuri vaihtanut työpaikkaa ja aloittanut vuoden vaihteessa uuden mittavan ja supervaativan projektin, jossa toimin avainasemassa. Projekti on läsnäoloa vaativa ja tarvitsee pitkää yhtenäistä ajatusta sen kulusta. No, sopimuksen allekirjoitettuani ensimmäinen tehtäväni on ilmoittaa esimiehelleni olevani raskaana. Heti kun 12 viikkoa tulevat täyteen aion viedä tämän "suru-uutisen" hänelle ja toivon parasta: älä suutu, hermostu, pety.
Tätä en todellakaan suunnitellut meneväksi näin, mutta ajoitukselle en voinut mitään. Ensi syksyn olen jo joutunut mielessäni varaamaan kuolalle ja vaipoille.Tämä lapsi oli otettava, kun se kerran ilmoitti tulostaan, sillä toisesta mahdollisuudesta ei voi tietää, onko siitä takeita.
Tämä on myös jotain, mitä en halua missata. Projektimaailman uskon menevän eteenpäin ilman minuakin.
perjantai 14. tammikuuta 2011
Ruokaah!
Olen pieniruokainen. Tarkoitan olin. Nyt maisuu kaikki, ihan kaikki. Koska en kärsi minkäännäköisestä pahoinvoinnista on suunta vain ylöspäin.
Syön massiivisen monta kertaa päivässä, ihan mielettömän usein. Ennen riitti aamupala, lounas ja sapuska kotiin tullessa. Jos oli vapaapäivä, pärjäsin pelkällä aamupapalla ja päivällisellä. Nyt syön aamupalan, välipalan, lounaan, välipalan, päivällisen, välipalan, iltapalan ja lukemattoman määrän herkkuja. Olen hieman ärsyyntynyt tästä ruuan himottelusta, sillä en haluaisi vielä nostattaa painoa. Olenkin oppinut huijaamaan nälkää omenoilla, porkkanoilla, mustikkakeitolla ja mehulaseilla. Uutuutena on raejuusto, jota voisin syödä aina saavillisen kerralla.
Ruoka on myös alkanut maistumaan järjettömän hyvältä. Kaikki mahdollinen saa veden kielelle. Erityisesti suolainen ja rasvainen (voih!), Jopa töissä harmaiden mössömuusien seassa huomaan toivovani välillä kanttia hakea santsia lisää. Huom, en ikinä ota lisää missään, koskaan, ikinä, ellei ruokaa tarjoava emäntä kylässä ollessa siihen pakota. Nyt työpaikkaruokailussa olen salaa alkanut hiipiä ruokailun jälkeen leipäkorin luo ja hamstraan itselleni tuplamäärän leipää joko heti syötäväksi tai evääksi. Näen jo silmissäni tilanteen riistäytymisen: kuolaan ruokalaarien edessä hakemassa kolmatta santsia lounasajan mentyä umpeen jo kauan sitten...
Kahvi on ainut mikä ei mene alas, vaikka olen vannonut aamukahvin nimeen, enkä aiemmin ole koskaan lähtenyt töihin ilman lämmintä ihanaa herättelevää kupposta. Nyt kahvi on jäänyt pois ja jos sitä tarvitse hereillä pysyäkseni, on minun pidettävä nenästä kiinni ja hotkaistava kuppi ykkösellä alas. Puistatusten kera.
Toivon hartaasti, että tämä on väliaikaista. Siis sekä kahvin, että ruokahulluuden. Tiedän, että minun tulee syödän kahden edestä, mutta en odottanut tätä ihan näin kirjaimellisesti.
vko 9
Syön massiivisen monta kertaa päivässä, ihan mielettömän usein. Ennen riitti aamupala, lounas ja sapuska kotiin tullessa. Jos oli vapaapäivä, pärjäsin pelkällä aamupapalla ja päivällisellä. Nyt syön aamupalan, välipalan, lounaan, välipalan, päivällisen, välipalan, iltapalan ja lukemattoman määrän herkkuja. Olen hieman ärsyyntynyt tästä ruuan himottelusta, sillä en haluaisi vielä nostattaa painoa. Olenkin oppinut huijaamaan nälkää omenoilla, porkkanoilla, mustikkakeitolla ja mehulaseilla. Uutuutena on raejuusto, jota voisin syödä aina saavillisen kerralla.
Ruoka on myös alkanut maistumaan järjettömän hyvältä. Kaikki mahdollinen saa veden kielelle. Erityisesti suolainen ja rasvainen (voih!), Jopa töissä harmaiden mössömuusien seassa huomaan toivovani välillä kanttia hakea santsia lisää. Huom, en ikinä ota lisää missään, koskaan, ikinä, ellei ruokaa tarjoava emäntä kylässä ollessa siihen pakota. Nyt työpaikkaruokailussa olen salaa alkanut hiipiä ruokailun jälkeen leipäkorin luo ja hamstraan itselleni tuplamäärän leipää joko heti syötäväksi tai evääksi. Näen jo silmissäni tilanteen riistäytymisen: kuolaan ruokalaarien edessä hakemassa kolmatta santsia lounasajan mentyä umpeen jo kauan sitten...
Kahvi on ainut mikä ei mene alas, vaikka olen vannonut aamukahvin nimeen, enkä aiemmin ole koskaan lähtenyt töihin ilman lämmintä ihanaa herättelevää kupposta. Nyt kahvi on jäänyt pois ja jos sitä tarvitse hereillä pysyäkseni, on minun pidettävä nenästä kiinni ja hotkaistava kuppi ykkösellä alas. Puistatusten kera.
Toivon hartaasti, että tämä on väliaikaista. Siis sekä kahvin, että ruokahulluuden. Tiedän, että minun tulee syödän kahden edestä, mutta en odottanut tätä ihan näin kirjaimellisesti.
vko 9
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Pannukakku
Nyt on vanhuksille kerrottu, siis omilleni, Isännän sukua pantataan vielä. Ja omaa rakasta siskoani, joka ei ole tällä hetkellä samassa maassa, kuin me (annathan anteeksi).
Vanhuksillekertomista varten oli varattu oikein hienoa alkoholitonta Kuusenkerkkä -kuplivaa ja sopivaa hetkeä pantattiin. Hetki löytyi ja taisin olla hieman ylivirittynyt tilanteeseen, sillä purskahdin suvereenisti itkuun heti julkistamisen jälkeen. Ylidramaattisen nyyhkytyksen keskeltä huomasin varsin nopeasti, että kukaan muu huoneessa ei näyttänyt tiputtelevan yhtään kyyneleitä. Eivät edes tulevat isovanhemmat, joiden ajattelin vähintäänkin kyynelehtivän onnesta lapsensa suuresta saavutuksesta.
Tuleva isoäiti, rakas äitini, totesi vain hymyssäsuin että "arvasin" ja kertoi jo odotelleensa uutisia jonkin aikaa. Tuli ihan lässähtänyt pannukakkuolo: minusta oli ilmeisesti näkynyt jo viikkoja tämä olotila ja ympärilläni oltiin huomaamattani kytätty oikein urakalla, koska totuus tuodaan julki. Isäni oli tosin yllättynyt ja oli uinunut miehisen tietämättömään tyyliinsä jossakin "lapseni on vasta niin pieni" -tilassa, että lapsanlapsiuutinen tuli ihan yllätyksenä. Illan mittaan sain häneltä useita pyytettömiä halauksia liikuttuneen hokeman "hienoa, hienoa" kera. Silloin onneksi tuntui, että olisin voittanut raskaaksitulon maailman mestaruuden eli eivät nyyhkytykset loppujen lopuksi nyt ihan hukkaan menneet.
Seuraavaksi ovat vuorossa ystävät, joiden parissa olen huomannut saman oletko raskaana -kyräilyn. Tipaton tammikuu ei näytä menevän ollenkaan läpi, vaan limulasiani seurataan niillä tietyillä katseilla. Naisväki hymistelee ympärilläni tietyllä tapaa ja vaihtaa selkäni taka vaivihkaa tietynlaisia kommentteja. Ystäville asiat paljastetaan kuitenkin julkisesti vasta viikolla 12. Arvasivat he tai eivät. Sitten saa nähdä, tuleeko paljastuksesta taas pannukakku vai uutinen.
vko 9
Vanhuksillekertomista varten oli varattu oikein hienoa alkoholitonta Kuusenkerkkä -kuplivaa ja sopivaa hetkeä pantattiin. Hetki löytyi ja taisin olla hieman ylivirittynyt tilanteeseen, sillä purskahdin suvereenisti itkuun heti julkistamisen jälkeen. Ylidramaattisen nyyhkytyksen keskeltä huomasin varsin nopeasti, että kukaan muu huoneessa ei näyttänyt tiputtelevan yhtään kyyneleitä. Eivät edes tulevat isovanhemmat, joiden ajattelin vähintäänkin kyynelehtivän onnesta lapsensa suuresta saavutuksesta.
Tuleva isoäiti, rakas äitini, totesi vain hymyssäsuin että "arvasin" ja kertoi jo odotelleensa uutisia jonkin aikaa. Tuli ihan lässähtänyt pannukakkuolo: minusta oli ilmeisesti näkynyt jo viikkoja tämä olotila ja ympärilläni oltiin huomaamattani kytätty oikein urakalla, koska totuus tuodaan julki. Isäni oli tosin yllättynyt ja oli uinunut miehisen tietämättömään tyyliinsä jossakin "lapseni on vasta niin pieni" -tilassa, että lapsanlapsiuutinen tuli ihan yllätyksenä. Illan mittaan sain häneltä useita pyytettömiä halauksia liikuttuneen hokeman "hienoa, hienoa" kera. Silloin onneksi tuntui, että olisin voittanut raskaaksitulon maailman mestaruuden eli eivät nyyhkytykset loppujen lopuksi nyt ihan hukkaan menneet.
Seuraavaksi ovat vuorossa ystävät, joiden parissa olen huomannut saman oletko raskaana -kyräilyn. Tipaton tammikuu ei näytä menevän ollenkaan läpi, vaan limulasiani seurataan niillä tietyillä katseilla. Naisväki hymistelee ympärilläni tietyllä tapaa ja vaihtaa selkäni taka vaivihkaa tietynlaisia kommentteja. Ystäville asiat paljastetaan kuitenkin julkisesti vasta viikolla 12. Arvasivat he tai eivät. Sitten saa nähdä, tuleeko paljastuksesta taas pannukakku vai uutinen.
vko 9
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)