sunnuntai 30. marraskuuta 2014

The Canadian Elf




Kanadassa on hauska perinne The Elf on the Shelf. Se on tavallaan joulukalenterin korvike, johon koko perhe voi osallistua joulun alla.

Lapsille viritetään tarina, jossa joulupukki lähettää joulun alla tonttuja tarkkailemaan koteja. Lapset voivat olla ovaleia ja yrittää metsästää tontun. Metsästykseen tarvitaan purkki vaahterasiirappia ja sopiva ansa. Esimerkiksi kori, jonka alle siirappipurnukka piilotetaan aina illan tullen.


Aamulla sitten joukolla ihmetellään onko ansa lauennut vai ei. 

Jossain vaiheessa tonttu on niin ahne, että sen on ihan pakko yön aikana livahtaa ansaan, josta se sitten aamun tullen löydetään.

Tontut ovat kuitenkin saaneet Joulupukilta tiukat ohjeet olla täysin liikkumatta, kun on päiväsaika. Niinpä se on aivan liikumaton ja saa hyllyn reunalta kunniapaikan mistä tarkkailla perheen puuhia.

Illan tullen, kun kaikki ovat taas menneet nukkumaan, herää tonttu eloon ja käy raportoimassa lasten päivän puuhat joulupukille.

Kun tonttu sitten palaa isäntäperheensä kotiin on sillä aina pakottava tarve tehdä pieniä kepposia tai sitten se joutuu muuten vain pulaan seikkaillessaan kotona. Aamulla ensimmäisenä etsitäänkin tonttua, joka voi olla missä päin kotia tahansa. 


Joskus se löytyy piparipurkkiin kurottamasta, joskus se on sotkenut hammastahnaa pitkin poikin, joskus kaivellut kukkaruukkuja tai joutunut kattolamppuun keikkumaan.

Sieltä se sitten jää kiinni "itseteossa" paikalleen jähmettyneenä ja palautetaan omalle vahtipaikalle päivän ajaksi. Kunnes taas koittaa yö ja uusien kepposten aika...

Jouluaaton alla tonttun sitten eräs yö vain katoaa. Se palaa joulupukin luo auttamaan aattoyön lahjojen jaon kanssa. Sitä ei näy ennen ensi vuotta, kun taas ryhdytään lasten kanssa kiinniotto puuhiin tietenkin vaahterasiirapin kera.



torstai 27. marraskuuta 2014

Pyyhitään tämä päivä muistista, jooko

Joskus on sellainen olo, että voisi tunkea jälkikasvunsa tehosekoittimeen. Vailla tunnontuskia.

Sellainen päivä oli tässä hetki takaperin.

Muksut riekkuivat koko edellisen yön. noin kymmenellä herätyksellä, kolmella kauhukohtauksella ja yhdellä kettumaisella unikoulun puolikkaalla. Jäjelle  jäi noin tunti kunnollista uniaikaa. Sitten herätys koettikin jo klo 05.12. (Anna armon käydä edes joskus jooko?!)

Väsymys siis painoi päälle ihan kaikilla heti alkumetreistä lähtien.

Huomasin kauhukseni huutaneeni ääneni käheäksi jo kello kahdeksalta aamulla. Olin karjunut perkelettä jo kolmesti, passittanut isomman huoneeseensa pariin otteeseen ja huutanut pienimmällekin että pidä hemmetti välillä suus kiinni.

Aamun kaoottisiin tunteihin mahtui seinään piirtämistä, leluilla paiskontaa, pikkusiskon rääkkäämistä, äidin hermojen menetystä, puhelimen puremista, lahkeessa roikkumista ja niin edespäin. Haasteita satoi oikealta ja vasemmalta. Joka toisessa stiplasin.

Kymmeneltä koetti muskari. Soudin ja huopasin lähdön kanssa viimeiseen asti. Kannattaako nyt julkiselle paikalle lähteä tällä porukalla juuri tänään?

No kannatti. Muskari oli päivän kohokohta. Sen jälkeen taas rymistiin. Nälkäiset kakarat kotiutettuna kello 11 huomasin toistamiseen karjuvani keuhkojani pihalle. Toinen kitisi syöttötuolissa nälkäänsä ja toinen huusi lautanen edessää lisää maitoa. Mielessä pyöri vain lause "Vi**u ku mikään ei riitä teille"!

Oma keittoni tietty jäähtyi pöydän kulmalla. Kahvista en edes viitsi mainita. Jossain välissä ehdin kai senkin pistää suoraan suoneen.

Kahdeltatoista unet kutsuivat. Hah! Pienempi paiskottiin pihalle jäätävän taistelun jälkeen. Isompi ei tietenkään suostunut nukkumaan yhtään mitään missään. Itse väsynyksestä kankeana koomasin sohvalla ja kiukuttelin kun en saanut olla sitäkään hetkeä yksin.

Välipala-aikaan rähinä oli taas käynnissä. Äiti huutaa hoosiannaa samalla kun kaataa jollekin johonkin astiaan maitoa. Tuloksena koirankuppi, jossa valio plussaa. Siinä on turha enää yrittää käskeä jälkikasvuaan käyttäytymään ruokapöydässä. Kasvot on menetetty päivän aikana jo niin monta kertaa.

Hävettää.

Päivällisen aikoihin koetti pelastus. Mummokavalkadin jäsen ehdottaa extempore lapsen yökylään ottamista. En piittaa pätkääkään että on kyse arkiviikosta, vaan vien vanhemman mukulan välittömästi hoitoon ja huikkaan, että ei tarvi palauttaa. Ja vieläpä ihan tosissani.

Enää perus iltakäninät sen pienemmän kanssa ja sitten unta kaaliin. Josko joku päivä joskus vituttaisi väsyttäisi vähemmän?



keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Kaksin vai kolmin?

Pikku oidipus viettää harvinaista omatoimista hetkeä pyykkikorissa

Kun päivät on sumuisia väsymyksestä, on yritettävä päästä helpoimmalla mahdollisella keinolla eteenpäin. Huomasinkin yhtenä päivänä pohtivani onko se nyt helpompaa olla kotona kahden vai yhden lapsen kanssa?

Siis kummalla äiti pääsisi helpommalla.

No yhden lapsen kanssahan päivät ovat vailla uhmaikäisen aiheuttamia konflikteja. Tällöin alle vuosikkaan kanssa istutaan lattialla, ihmetellään palikoita ja soitetaan kellopeliä. Välillä voi viettää vaikka tunnin ihmettelemällä pyykkikoria, jonka sisälle voi kömpiä. Ihan sulassa sovussa. 

Ja  mikä parasta, nautitaan päiväunten tuomasta omasta ajasta.

Toisaalta, tällöin joudun kestämään järkyttävän määrän oidipuskompleksisen lapsen läheisyyden kaipuuta. Lahkeessani ja paidan kauluksessani roikutaan jatkuvasti. En pääse vessaan tai ruokapöydän äären yksin, aina on joku kitisemässä jaloissa. 

Kahden lapsen ollessa samaan aikaan kotona, pienempi löytää sielunkumppaninsa isommasta. Silloin ne leikkivät vieretysten lattialla ja minä saan lukea lehteni ja juoda kahvini rauhassa.

Toisaalta näinä päivinä toimin jatkuvasti erotuomarina. Älä ota toisen kädestä- ja ei saa töniä - lauseet täyttävät päivän. Näinä päivinä on myös turha haaveilla tauoista. Koko ajan on joku rauta tulessa ja toinen kohta roihahtamassa. Pelkkä sapuskoiden vääntämäinenkin kahdelle tuottaa hikipisaroita otsalle.

En vieläkään tiedä mikä on hyvä kombo ja kumpaan suunta kallistuisin.

Liitettäköön soppaan vielä se, että joinain päivinä on syntisen ihanaa olla töissä, tällöin en katsele kummankaan kakaran perään kahdeksaan jumalalliseen tuntiin. Tällöin nautin kahvista, hesarista, vessarauhasta ja omasta ajasta koko päivän. Saisinkohan valita tämän vaihtoehdon?



sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Joulun aloitus

Joulutunnelmaa haettiin koko porukalla Weegee talolta Tapiolasta.
Paikalla oli acappellaa, joulupukkia, askatelupajaa jos toistakin sekä joulumyyjäiset.
(Ja tietenkin lelumuseo.)
Kohta kai kehtaa laittaa joulukoristeetkin esille omassa kodissa.
Uskomatonta, että jouluun on kuukausi. Siitä enää aavistus eteenpäin ja meillä on kaksi lasta talossa. Vauvavuotta on jäljellä enää hieman päälle kuukausi.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Ylisukupolvista kierrätystä


Meillä tavara kiertää aika kiitettävästi. Tämä ajatusmalli on peruja äidiltäni, joka on asiassa suht vanoutut.

Äidilläni on hyvin vihreät arvot. Työkseen hän ratkoo kestävän kehityksen kiemuroita ja vapaa-ajalla hamstraa antiikkia. Mikään sympaattinen vanha ja vielä käyttökelpoinen esine ei saa jäädä vaille käyttötarkoitusta. Olemassa olevilla esineillä on jokaisella oma tärkeä arvonsa ja asioita on kulutettu meidän perheessä kunnialla aina loppuun.

Olen jokseenkin jo pienenä tottunut lajittelemaan vähintään biot, maitotölkit ja lasit sekä metallit äitini johdolla. Kierrätys on jotenkin iskostunut minuun pintaa syvemmälle. Tunnen aina pistoksen, jos viskaan biojätettä roskakoriin. Erityisen ison pistos syntyy metallijätteen väärästä lajittelusta.

On siis aika tavallista, että sukellan sekajäteroskaämpäriimme huomattuani siellä jotain sinne kuulumatonta. Isännän suureksi ihmetykseksi.

Jotenkin koen jopa huonoa omaatuntoa, jos kuljen ulos ruostumaan jätetyn tölkin ohi. Sitä en kuitenkaan nappaa mukaan, ellei mukanani kulje jo valmiiksi kauppaan matkalla oleva pullokori.

Tulevaisuudessa olen todennäköisesti yksi niistä hulluista mummoista, jotka keräävät käsin puistojen reunoilta roskia mutisten nuorison hapatusta. Mutta en mahda tälle mitään. Ei jotain, millä on käyttöarvoa, voi noin vain heittää pois!

Näen luonnollisesti paljon aikaa ja vaivaa keräyspisteiden löytämiseen. Meidän lähellä ei ole kierrätyspisteitä ja sinne täytyy aina lähteä erikseen. Etäisyys ei minulle saa olla tekosyy.

Jaan kierrätysaddiktioni mielellään eteenpäin jälkikasvulle. Meillä Esikoinen kulkee mukana näille metalli- ja lasipakkausten kierrätysretkille. Hän saa itse lajitella lasit värittömiin ja minä sillä aikaa tölkin omiin pömpeleihinsä. Olen myös kertonut hänelle miksi kierrätän ja miksi se on tärkeää asia, joka koskee ihan joka iikkaa täällä pallolla.

Jos emme kierrätä, hukumme omaan roskaamme.

Esikoinen tietää jo mitkä roskat lajitellaan kotona mihinkin sankoon. Ja toivottavasti hän pian huomauttaa minulle energiajaeastiamme puuttumisesta. Jälkikasvu olkoon edellistäkin viisaampi.



lauantai 15. marraskuuta 2014

Vanhempain vahvistusta

"Jos parisuhde voi hyvin, niin perhe ja lapsetkin voi."

Toisin sanoen älä ikinä elä parisuhdettasi vain lasten kautta.

Tämän ohjeen sain enoltani ensimmäisen muksumme synnyttyä. Silloin tuhisin, että joo joo tää on ihan helppoa, eikö?

Parisuhde on kuitenkin muksujen kanssa koetuksella. Mistään äkkiriiseistä ei ole kyse, vaan pitkästä haastavasta ajasta, jossa karikoita ovat vähäinen yhteinen aika, univelat, oman identiteetin kriisiytyminen vanhemmuuden myötä ja vaikka ja mitä hauskaa. 

Erityisesti toisen muksun jälkeen mutkia on tullut matkaan. Yllättäviäkin mutkia. Perheen pyörityksen keskellä aika vain tuntuu olevan totaalisesti kortilla parisuhteen näkökulmasta.

Ennen ajattelin että huonosta suhteesta kertovat jatkuvat riidat ja ovien paiskonta. Nyt tiedän, että myös hiljaisuus om vaaran merkki.

Edellä mainitut vaaran paikat ovat aina olleet tiedossani. Olen kuitenkin päästänyt otteeni lipsumaam vaarallisesti käsistä. Kontrolli on miltei kadoksissa. Arki vyöryy päälle sellaisella kohinalla, ettei puoliskonsa ääntä enää kuule kuohun keskellä.

Mikään ei meillä nyt ole akuutisti huonosti, mutta kaikki jotenkin on seisahtunutta. Itse elän arkea voimakkaasti lasten kautta. Ne täyttävät päiväni eikä muita meinaa mahtua mukaan.

Isäntä taas elää töitä, harrastuksia ja lapsiaan. Siinäkin on tekemistä.

Sitten pitäisi vielä elää itselleen. Parisuhde tuleekin vasta kolmantena, tai neljäntenä.

Ja kas näin on enoni viisaudet ja varoitukset unohdettu kertaheitolla. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?

Apua!

Siispä pidimme palaverin, lähdimme torvet toitottaen vihollista kohti ja sotaan puolustamaan parisuhdettamme. Huolehdimme haavoittuneista, rynnimme kohti valoisampia tienoita.

Teemme toisillemme illallista, hieromme hartioita, nyhjäämme sohvalla vieretysten, pussailemme, halaamme. Ja osallistumme parisuhdekurssille.

Viimeisin on Kataja ry:n Yhdessä vanhempana päivä. Siellä ei setvitä mitään kriisejä, vaan pikemminnkin tunnistetaan perheen jo olemassa olevia voimavaroja.

Ja niitä meillä on, unohdimme vain sen.



torstai 13. marraskuuta 2014

zz.zzzZZ.zz.z...

Soitin isännälle eilen kesken työpäivän:

"Onko tässä kuule yhtään mitään järkeä olla töissä!"

Puhelu tehtiin riipaisevan itkuisella äänellä ehtekä enne kirjanjulkitamistilaisuutta, missä olisi pitänyt olla hehkeänä lausumassa viisaita omasta työstään.

Vierivän kiven on laitanut liikkeelle massiivinen väsymys. Ihan massiivinen. Meillä on joku hemmetin yökirous jälleen käynnissä. Pieni ja iso heräävät molemmat kaanonissa tai erikseen tunnin välein. Tätä menoa on kestänyt jo parin viikon ajan.

Isompi on keksinyt taas jälleen kerran yöllisen vaelluksen milloin mistäkin syystä. Yksi yö se ilmaantui ovellei lmoittaen että tyynystä on lähtenyt tyynyliina. Voi jeesus. Ja tähän päälle vielä perus kauhukohtailut.

Ja se pienempi, meidän intiaanipäällikkö nukkuu kuin tukki on alkanut heräillä myös. Ihan omia aikojaan ja lisäksi vielä isosiskonsakin kirkumisiin.

Vasta aamuyön tunteina pääsevän vanhemmat uneen. Tällöinkin yleensä vähintään yhden tai kahden lapsen kantapäät suussa.

Isäntä nukkuikin viimeyön sohvalla evakossa, minun vuoroni on ensi yönä. Paikka ei ole hääppöinen ja menisin mieluumin saunan lauteille nukkumaan. Mutta kun siellä ei ole sitä kattoa enää ja pelkään että oravat hyppivät silmille kesken yön.

Niin, mutta että onko tässä mitään järkeä olla pienen vauvan äiti ja olla töissä päiväunten ulottumattomissa? Siihen on vissi syynsä miksi ihmiset pysyvät kotona lastensa kanssa pitkään. Töihin ei välttämättä kannata tulle ennen kuin kotona nukutaan yöt.

Mutta kun minä haluan ravintoa aivoilleni, virkistystä sielulleni, ajatuksia mielelleni.

Sinnitellään(kö) vielä tämä vuosi loppuun. Jooko.


Laina kanssasisarelta

tiistai 11. marraskuuta 2014

Sataa sataa ropisee, sisälle!


Meillä ei ole juuri nyt  vessassa kattoa. Yllärinä viime viikon vessan kaakeileita pitkin valunut kummallinen vesitippa paljasti paritalon katon olevan mätä. Tai ainakin vakavan korjaustarpeen edessä.

Nyt huudetaan jippii.

Vessa, jonka yläpuolella vesivahinko on, on tietenkin se kylpyhuone. Se missä on suihkut, pesukone ja koko kotitalouden pyyykkihuollon ydin.

Siksi purskautin aamukahvit remonttireiskan päälle, kun kuulin sivulauseessa vahingon tarkoittavan käytännössä kuukauden kattoremonttia, kylpyhuoneen laatoitusten räjäyttämistä ja vessan sulkua täksi ajaksi.

Tämä perhe lähtee siis evakkoon ja äkkiä. Ainoa paikka mihin päästään on anoppila.

Nyt huudetaan kovempaa jippii!

Mahdollisesti kuukausi evakossa anopin luona. Se on pitkä ja kivinen taival. Joo, lastenhoitoapu on lähellä. Aivoon alkaa kuitenkin ottamaan pahasti siinä vaiheessa, kun todetaan sen piiriin kuuluvan itse Isännänkin.

Antakee voimia nyt tähän.

Saan taas taistella vaimon  vs. anoppi battleja mm. siitä, kumpi pesee Isännän kalsarit ja sitä rataa.



No, lähdetään nyt siitä, että onneksi on katto pään päällä. Ei sovi kitistä. (Paitsi nurista saa vähän, irti mieheni boksereista, et varmana viikkaa niitä!!!!!!)



perjantai 7. marraskuuta 2014

Meteorologian pikakurssi, kiitos.


Äitiyneuvolassa pitäisi olla puolen tunnin oppimäärä meteorologiaa ja äityispakkauksissa vielä pieni kertauksen pikaopas. Tai sitten joku applikaatio puhelimeen, joka yhdistää forecan säätiedot ja kokeneen perhepäivähoitajan pukeutumisosaamisen yhedllä napautuksella.

Viimepäivien aikana olen huomannut säiden ennustamisen perusteiden jääneen minulta selvästi väliin.

Olen pukenut toissapäivänä lapseni pelkkään välihaalariin ja -tumppuihin ja lähettänyt sen tarhaan. Tuloksena kotimatkalla kylmää valittava jääkalikka sinisine sormineen. (0'C)

Olen eilen pukenut lapseni hieman edellisestä päivästä viisastuneena edelleen välikausihaalariin, mutta tällä kertaa villahalarin kera. Ja katsonut työpaikan ikkunasta, kuinka taivaalta sataa lunta ja räntää - kiroten välikausihaalarin maasta taivaaseen. (+1'C)

Olen tänään lähettänyt jälkikasvuni riekkumaan kunnon talvitamineissa, villahaalarissa ja talvirukkasissa, villasukkineen päivineen. Ja todennut autolämpötilanmittarin osoittavan jälleen kerran jotain ihan muuta, kuin mitä puin sille päälle. (+3'C).

Nyt se "weatherforecast for dum mums" -applikaatio tänne kiitos.


sadepilvet



torstai 6. marraskuuta 2014

Game Over.


Sytytimme eilen kynttilän ikkunalle. Isäntä kertoi töistä tullessaan murheellisia uutisia. Työkaveri oli kesken kaiken kotimatkan tuupertunut ja menehtynyt todennäköisesti ennen kuin pää kopsahti maahan.

Äkillinen aivoverenvuoto. Game over.

Kolmikymppiseltä tutkijan alulta jäi taakseen vaimo ja pieni lapsi uunituoreeseen asuntoon. Pelkona on, että perheenlisää oli suunniteltu, tai se on jo matkalla. Käsittämätöntä. Elämä ei ole reilua eikä sitä aina ymmärrä.

Koko loppu illan kurkkuani kuristi. Väkisinkin mieleen tuli ajatus siitä että mitä jos. Mitä jos yhtenä päivänä soitettaisiinkin meille poliisista päivää.

Siinä hetkessä koko nykyisyys räjähtäisi kappaleiksi. Perheidyllistä tulisi sekunneissa menneisyyttä ja tuleva olisi täysin tuntematon. Ahdistava sellainen.

Ensimmäisenä ajattelisin varmaan tökerösti taloutta. Miten ihmeessä velat menisivät? Eihän meillä ole testamenttiakaan? Kuka maksaisi autovakuutukset ja lainaerät?

Seuraavaksi iskisi arjen ahdistus. Kukaa korjaisi pihan portin? Entä vaihtaisi autoon etuvalon? Entä putsaisi rännit?

Sitten iskisi todellisuus. Miten kertoisin lapsille. Miten selviäisin.



Rutistimme eilen kovaa toisiamme, viivyttelimme pitkään meidän neljän omassa yhteishalissa. Tästä täytyy olla iloinen nyt eikä huomenna. Elämä ei tunne itsestäänselvyyksiä ja pysyvyyttä.






sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Iltapuhteita

Kokkasin iltapuhteiksi mökiltä kotiinpaluun villiinnyttämille kauhukakaroille sormivärejä.

Touhun jälkeen kylppäri ja lapset näyttivät hetken siltä, että joltain olisi extempore poistettu munuainen. Mutta toisaalta, punainen lopputulema jotenkin vain sopi halloweeniin.

Resepti on täysin syötävä ja sotku vedellä pestävä, ilmeet onnellisia niin lapsilla kuin aikuisillakin.

1 dl maizenaa
2,5 dl vettä
2 tl sokeria
Elintarvikevärejä.

Kuumenna kaikki patsi värit. Sekoita kunnes liisteriä. Jaa kippoihin ja värjää eri väreillä. Sotke sielusi kyllyydestä.

Kylppärissä.