Tänään...

... on vuosipäivä lasketulle ajalleni. Vuosi sitten oli laskettu aika tosikoisellemme, joka sitten päätti viipyä vielä kuusi ylimääräistä päivää yksiössään. Äitinsä kiusaksi.


Meillä on pian toistamiseen yksivuotias talossa. Yksi innokas taapero. Yksi hemmetin utelian taapero, joka oppi konttaamaan jättäen ryömimisen väliin joskus puolen vuoden paikkeilla. Sellainen, joka nousi seisomaan kasikuisena ja köpötteli menemään kymppikuisena.

Yhtään sanaa tämä ei osaa, mutta huutaa ja kirkuu sitäkin useammin, Näin sen tahdon saa läpi ihan yhtälailla.

Tyyppi ei pysy sekuntiakaan paikoillaan. Kiipeää ihan mihin vain ja ei pelkää mitään. Eikä keskity mihinkään sekuntia pidempään. Rakas elohopeani. Miss Vompatti.





Sitten meillä on se lapsi. Tyttö, joka osaa jo kaikki kirjaimet ja varmaan kohta lukeekin jotain. Tyttö, joka rakastaa kirjoja ja piirtämistä, inhoaa ruokaa, syömistä ja nukkumista, kuuntelee tuntikausia musiikkia sohvalla maaten.

Ja tekee palapelejä.


Se keskittyy asioihin enemmän kuin ikäisensä pitäisi pystyä. Rakas, hassu, outo ja aina kiukkuinen kolme ja puolivuosikkaani. Miss Murmeli.


Meillä on siis kaksi taaperoa. Ei yhtään vauvaa enää.

Tämä vauvakirja on siis saatu päätökseen. En tiedä käännänkö enää uusia lehtiä esiin. Ehkä toista kertaa esiin purskahtava uhma saa runosuonet jälleen sykkimään kanssasisarien apua tarvitaan jälleen. Mutta nyt toistaiseksi tämä oli tässä.

Kiitos mukana kulkemisesta. Kiitos kommenteista. Kiitos vertaisuudesta. Kiitos.


Hyvää uutta vuotta ja rinta rottingilla kohti uusia haasteita!



Kahden viivan kansalainen kiittää ja kuittaa.

Hyggeintä joulua..

Koko-ongelmia *

*Arkistojen aarteita, ajalta juuri kun ensimmäisemme oli kannettu kotiin ja oli todellakin ylimääräistä aikaa pohtia mitä sille laittaisi päälle. Nyt tosikoisemme saa päällensä juuri sitä mitä sattuu pyykkäyshuoneesta löytyvän. Jos ylipäätän jotain löytyisi puhtaana.... oi niitä aikoja.


3.9.2011

Kun kotimme oli vielä vauvaton, oli pääni täynnä käytännön kysymyksiä ja ongelmia liittyen vauvan tarvikkeisiin ja vaatteisiin. Hamstrasin ennen laskettua aikaa ystäviltä ja fidasta kasoittain vaatteita, erilaisia kokoja ja malleja, kuin ydinsotaan valmistautuessa.

Jäjestelin vimmalla vaatekaappia, johon olin viikannut pieniä vaateparsia kokojensa mukaan eri pinoihin. 

Pidin äärimmäisen tärkeänä, että vähintään neljää seuraavaa kokoa olisi käden ulottuvilla salamannopeasti, sillä kaikkihan hokevat että lapsi kasvaa niin nopeasti ettei huomaakaan.

Tarkistin pinot vielä kahdesti tämänkin jälkeen uudelleen, sillä huomasin, että jotkut vaatteet olivat kokomerkinnöistään huolimatta isompia kuin toiset. Siis total kataströöf.

Huolestuin tonkiessani  varastoja, oliko pienimpiä kokoja varmasti tarpeeksi, omistimmeko sopivasti erilaisia vaatekappaleita kuten kietaisubodyjä, potkuhousuja, paitoja, aluspaitoja ja sukkia (joita ainakin noin 50 kpl!!!) erilaisiin tilanteisiin.

Vaatteita näytti vauvattoman silmiin olevan auttamattomasti liian vähän, joten hamstrasin vielä vähän lisää eri kokoja.

Panikoin myös minkä kokoinen rontti olisi oikein tulossa. Mistä tietäisin, pitäisikö minun hankkia lisää 50 senttisi vai jo 56 senttisiä vaatteita. Lopulta paniikki ulottui sairaalakassiin asti. Minkä kokoista laittaisin sinne kotiintulovaatteeksi? Tää vain nää, vai nuo, vaiko kaikki?!?

Koko-ongelmat tuntuivat ylitsepääsemättömiltä kunnes vauva syntyi. Jo sairaalassa se puettiin liian isoihin putkareihin, kietaisupaitaan, joka ei pysynyt päällä sekä liian pieneen pipoon. Mikään vaateparsi ei oikein istunut päälle, mutta se oli toissijaista. Kunhan oli lämmin, mitä siitä jos hihat hiemat roikuvat, kaksi jalkaa on samassa lahkeessa tai pipo lentelee jatkuvasti päästä.

Meillä on sentään vauva!!

Kotiin päästyämme olen jatkanut samaa linjaa. Kappas vain, asusteista menevät päälle ne, mitkä on helppo pukea (kietaisubodyt) ja ne jotka mahtuvat. Pikku likkamme on mallia pitkä ja paksu mutta lyhytkätinen. Tästä seuraa, että 56 senttiä pitkä rääpäle on liian iso oman mittaisiinsa vaatteisiin, mutta isommista jäävät hihat ja jalkaosat aina lerpattamaan. Mutta ei se sitä itseään näytä haittaavan.

Nyt kiroan ahtaiksi tunkemiani hyllyjä, joilla on tarjolla viittä eri kokoa samoja retkuja. En tarvitse kuin yhtä tai kahta kokoa ja ylipäätään muutamaan vaatekappaletta kerrallaan. Kierrätämme muutamaa hyväksi todettua bodyä päivästä toiseen kunhan pesusta tulevat. En myöskään ole ehtinyt saati jaksanut tutustua siihen, miten kaapissamme olevat ihanat ja söpöt pikkumekot oikein istuisivat vauvan päälle.

Käytännöllisyys ajaa lujaa ohi valinnan vapauden ja hienojen kuosian, kun hoitopöydällä sätkii nälkäänsä itkevä, haiseva, nipainen pieni murmeli.

Valehtelisin jos väittäisin...

... ettei tämä käy hermoille.

Meidän isompi tyttö on löytänyt ihanat valehtelun ja huijauksen salat. Joku voisi käyttää tästä lievempiä sanamuotoja kuten juksaus tai höpöjen puhuminen. Mutta kun mimmi ihan suoraan valehtelee päin naamaa.

Tää on joku ikävaihe. Joku sellainen, jossa on tajuttu että totuutta voikin vääristellä oman edun mukaan. Sellainen vaihe, jossa äidille ja isälle ei tarvitsekaan kertoa kaikkea, osan totuudesta voikin pitää itsellään.

Ihan kiva vaihe.

Tämä näkyy kaikessa pienessä, kuten siinä montako xylitolpastillia juuri katosi suuhun. Otitko yhden -kysymykseen vastataan joo, vaikka posket pullottavat.

Toinen ilmenemismuoto on ihana  "äiti sano että saan ottaa", vaikkei tällaista lupaa ole koskaan äidin taholta annettu.

Vihoviimeinen ja kaikista ärsyttävin muoto on se, että tyttö tietää jonkin asian olevan kielletty ja se perkule menee kuiskuttamaan pyyntönsä vaikkapa mummille. Se tampio ei tajua, että kuulen kaiken.

Tai siis se ei vielä tajua. Kohta se tajuaa senkin, että voi kuiskuttaa hiljempaa tai silloin kun äiti ei ole paikalla.

Miten ihmeessä tätä asiaa pitäisi ratkoa?

Yritän kannustaa lasta valitsemaan totuuden. Esimerkiksi niin, että ilmaisen tietäväni hänen huijaavan ja toivovani hänen olevan niin iso tyttö, että osaa valita oikean vaihtoehdon ihan itse.

No tämä ei onnistu sitten alkuunkaan.

Sitten yritän kertoa, kuinka tärkeää on puhua totta, muuten muille tulee harmi.

No ei onnaa.

Sitten kaivetaan taas perus uhkaa, lahjo, kiristä ja  - isännän lisäämä neljäs keino - luo katteettomia lupauksia repertuaari esiin. Mutta ei tämäkään toimi.

Argh.

Pitää kaiketi selittää ja perustella ja kertoa ja odottaa, että ymmärrys rehellisyyden merkityksestä kasvaa kuin kasvaakin pikku hiljaa.

Jotenkin aavistan, että jos tämän hemmetin vaiheen nyt mokaan huutamalla ja riehumalla, seuraa tästä myöhemmin isompia ongelmia salailun ja valehtelun myötä. Viimeistään teininä.

"Meillä on kaikki hyvän täällä kotona. Ei tänne ole tulossa kuin Sanna yökylään. No ei nyt mitään megabileitä tai juomia äiti c´moon....."

Tää on niin nähty tää vaihe.

Nappikauppaa

Äidilläni on tapana hamstrata kaikennäköistä. Ja minulla tapana periä ne omaan kaappiini.

Tällä kertaa sain lahjoituksena peltipurkillisen vanhoja talteenotettuja nappeja. Ja se purkki ei ollut mikään pieni pastillirasia.

Tuskastelin tovin näitä muoviläpyköitä ja ihmettelin miten ne tuntuivat niin tutuilta.

Muistin sitten yhtäkkiä fläsärin, jossa leikin itse pikku nappulana näillä kotimme olohuoneessa. Nämä olivat minun aarteitani. Sain ne aina pyytämällä äitini ompelukorista.

Laskin usein näitä nappeja, keräsin kaikki samanlaiset omiin pinoihinsa, järjestin niitä värijärjestykseen, isoimmasta pienempään ja niin edelleen. Yhä uudelleen ja uudelleen.

(Aika neuroticbrain. I know)

Pistin hyvän kiertoon seuraavalle sukupolvelle ja lämäsin eräänä heikkona hetkenä peltipurkin ykköselle kouraan. Ja kas. Tuo mukuloista mainioin istui tunnin hypistellen nappeja, piti niille kauneuskilpailuja ja lajitteli niitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Pitkään. Hartaasti. Semineuroottisesti. Ei ole omppu (taaskaan) kauas puusta tippunut.

Yksi vaihe takana

Havahduin joku aika takaperin ettei meillä oikeastaan enää asu kotona vesikauhuista uhmatuhmaa tyttöä. Tämä konkretisoitui, kun tuijotin jokseenkin hämmentyneenä eräänä lauantaina Dylanin brunssilla vierasta kaskivuotiasta kiukkukallea.

Jätkä riehu minkä kerkesi, heittäytyi maahan, kiljui, ei ymmärtänyt äitinsä kaskyistä puoliakaan eikä todellakaan tehnyt elettäkään totellakseen niitä.

Pisteeni i:n päälle tämä hurmuri iski tosikoistani kaaliin jollain pikkuvasaralla. Ja toisti tekonsa. Ja yritti kolmannenkin kerran, vaikka äiti teki kaikkensa estääkseen.

Ensin pysähdyin miettimään mikä ihmeen kotikasvatuksen puutos jätkällä oikein on. Sitten tajusin kysyä muksun äidiltä pikkuriiviön ikää.

Kaksi. Se hemmetin toinen elinvuosi. Se perkuleen taistelun vuosi. I so feel ya.

Ymmärsin jättää heikon kasvatuksen syyttelyn samantien taka-alalle. Tajusin samalla huikean kontrastin kolme ja puolivuotisen esikoiseni ja uhman syövereissä hilluvan pirulaisen välillä.

Ei meidän esikko enää kiukuttele noin, tai jos kiukuttelee, on se yleensä aiheesta. Eikä se oikein enää ole päätönkään riehuja tai maahan heittäytyjä. Sen kanssa voi jopa neuvotella. Ja se ymmärtää.

Huikeinta on, että isäni - tuo maailman lyhythermoisin ja räjähtävin henkilö - huomautti pari päivää sitten meillä yöpyessään, että tuo tyttöhän on taas ihan kiltti, voisin ottaakin sen taas hoitoon.

Vau. Uhma on poissa.

Yhdeltä.

Ai niin joo, tässähän oli se probleemi, että niitä on kaksi.

Äiti mä taiteilen

Meillä asuu kotona SUUUURI taiteilijan alku. Sellainen todellinen hurmoksessa oleva. Kaikki liikenevä aika käytetään askarteluun, maalaamiseen ja piirtämiseen.

Jossain vaiheessa kyllästyin kaivamaan jatkuvasti useita kertoja päivässä penaalia ja piirtopaperia esille. Ratkaisin homman sijoittamalla aivan kaikki askartelukamat muskun ulottuville. Sieltä sitten riivitään milloin mitäkin, esille. 

Kynien lisäksi pöydän äärellä usein leikellään ja liimataan, eikä minun tarvitse puuttua peliin. Paitsi ehkä siivoamisessa.

Tarha on tuonut askartelun maailmaan kivaa lisävirettä. Sieltä tuntuu pukkaavan kotiin vähän väliä ties mitä virallista ja epävirallista taideteosta. Miltei aina lokerolle mentäessä sieltä kurkkaa milloin mitäkin hengentuotetta.

Ja tämä tuottaa omat haasteensa.

Kannan nimittäin selkävääränä kaikennäköistä töherrystä ja leikeltyä taidetta kotiin. Muutaman kuukauden aikana tätä on kertynyt jo kansiollinen. Ajattelin että omatoimisesti tehdyillä piirustuksilla olisi jokin suuri merkityskin, tai että ne kuvaavat jotain hienoa asiaa. Saan kuitenkin aina vastaukseksi muksulta, että ne ovat vain "taidetta".

Aha. 

Meillä on selvästi erilainen taidemaku.

Siispä perustin vaihtuvan taidenäyttelyn jääkaapin seinään. Ja viskon loput teokset mäkeen sitä mukaa kun uutta pukkaa. 

Ups. Saikohan tätä sanoa ääneen?

No saa. Rohkaistuin paperikierrätykseen tosin vasta juteltuani tarhassa ohimennen erään äidin kanssa. Hän kantoi laillani samanmoista kasaa mysteerisiä puuvärivedoksia kotiinsa huokaillen. Todettiin siinä ohimennen, että näillä ruokitaan sitten paperinkeräysastiaa illan tullen. Kunhan niitä on ensin ihasteltu tovi kotona.

Antaa luovuuden kukkia ja jaetaan vain äitien kesken tämä pieni salaisuus.

Uniikkia taidetta.

Got lucky this time

Hih, sainpas omani. Piti olla nopea. Toooosi tosi nopea. Vuorokaudessa kuulemma loppuivat. Taas. Nämä viedään käsistä.

Ai mitkä? No Vimman lettileggarit tietty!

Ja ihan vain mulle, nää on K18!!

Iglo ja Indi

SiLLe PienEmmÄLle 

TäÄ    TaI täÄ  

VAi sItTeNKiN TuO

  VAikO TuO?  

Ja IsOmmAllE tää 

   vAi    vaI nÄÄ?!  

VAi KaiKKi!?

Islantilaisessa Iglossa ja Indissä on liika valinnan vaikeutta, vihdoinkin!

The Canadian Elf

Kanadassa on hauska perinne The Elf on the Shelf. Se on tavallaan joulukalenterin korvike, johon koko perhe voi osallistua joulun alla.

Lapsille viritetään tarina, jossa joulupukki lähettää joulun alla tonttuja tarkkailemaan koteja. Lapset voivat olla ovaleia ja yrittää metsästää tontun. Metsästykseen tarvitaan purkki vaahterasiirappia ja sopiva ansa. Esimerkiksi kori, jonka alle siirappipurnukka piilotetaan aina illan tullen.

Aamulla sitten joukolla ihmetellään onko ansa lauennut vai ei. 

Jossain vaiheessa tonttu on niin ahne, että sen on ihan pakko yön aikana livahtaa ansaan, josta se sitten aamun tullen löydetään.

Tontut ovat kuitenkin saaneet Joulupukilta tiukat ohjeet olla täysin liikkumatta, kun on päiväsaika. Niinpä se on aivan liikumaton ja saa hyllyn reunalta kunniapaikan mistä tarkkailla perheen puuhia.

Illan tullen, kun kaikki ovat taas menneet nukkumaan, herää tonttu eloon ja käy raportoimassa lasten päivän puuhat joulupukille.

Kun tonttu sitten palaa isäntäperheensä kotiin on sillä aina pakottava tarve tehdä pieniä kepposia tai sitten se joutuu muuten vain pulaan seikkaillessaan kotona. Aamulla ensimmäisenä etsitäänkin tonttua, joka voi olla missä päin kotia tahansa. 

Joskus se löytyy piparipurkkiin kurottamasta, joskus se on sotkenut hammastahnaa pitkin poikin, joskus kaivellut kukkaruukkuja tai joutunut kattolamppuun keikkumaan.

Sieltä se sitten jää kiinni "itseteossa" paikalleen jähmettyneenä ja palautetaan omalle vahtipaikalle päivän ajaksi. Kunnes taas koittaa yö ja uusien kepposten aika...

Jouluaaton alla tonttun sitten eräs yö vain katoaa. Se palaa joulupukin luo auttamaan aattoyön lahjojen jaon kanssa. Sitä ei näy ennen ensi vuotta, kun taas ryhdytään lasten kanssa kiinniotto puuhiin tietenkin vaahterasiirapin kera.

Pyyhitään tämä päivä muistista, jooko

Joskus on sellainen olo, että voisi tunkea jälkikasvunsa tehosekoittimeen. Vailla tunnontuskia.

Sellainen päivä oli tässä hetki takaperin.

Muksut riekkuivat koko edellisen yön. noin kymmenellä herätyksellä, kolmella kauhukohtauksella ja yhdellä kettumaisella unikoulun puolikkaalla. Jäjelle  jäi noin tunti kunnollista uniaikaa. Sitten herätys koettikin jo klo 05.12. (Anna armon käydä edes joskus jooko?!)

Väsymys siis painoi päälle ihan kaikilla heti alkumetreistä lähtien.

Huomasin kauhukseni huutaneeni ääneni käheäksi jo kello kahdeksalta aamulla. Olin karjunut perkelettä jo kolmesti, passittanut isomman huoneeseensa pariin otteeseen ja huutanut pienimmällekin että pidä hemmetti välillä suus kiinni.

Aamun kaoottisiin tunteihin mahtui seinään piirtämistä, leluilla paiskontaa, pikkusiskon rääkkäämistä, äidin hermojen menetystä, puhelimen puremista, lahkeessa roikkumista ja niin edespäin. Haasteita satoi oikealta ja vasemmalta. Joka toisessa stiplasin.

Kymmeneltä koetti muskari. Soudin ja huopasin lähdön kanssa viimeiseen asti. Kannattaako nyt julkiselle paikalle lähteä tällä porukalla juuri tänään?

No kannatti. Muskari oli päivän kohokohta. Sen jälkeen taas rymistiin. Nälkäiset kakarat kotiutettuna kello 11 huomasin toistamiseen karjuvani keuhkojani pihalle. Toinen kitisi syöttötuolissa nälkäänsä ja toinen huusi lautanen edessää lisää maitoa. Mielessä pyöri vain lause "Vi**u ku mikään ei riitä teille"!

Oma keittoni tietty jäähtyi pöydän kulmalla. Kahvista en edes viitsi mainita. Jossain välissä ehdin kai senkin pistää suoraan suoneen.

Kahdeltatoista unet kutsuivat. Hah! Pienempi paiskottiin pihalle jäätävän taistelun jälkeen. Isompi ei tietenkään suostunut nukkumaan yhtään mitään missään. Itse väsynyksestä kankeana koomasin sohvalla ja kiukuttelin kun en saanut olla sitäkään hetkeä yksin.

Välipala-aikaan rähinä oli taas käynnissä. Äiti huutaa hoosiannaa samalla kun kaataa jollekin johonkin astiaan maitoa. Tuloksena koirankuppi, jossa valio plussaa. Siinä on turha enää yrittää käskeä jälkikasvuaan käyttäytymään ruokapöydässä. Kasvot on menetetty päivän aikana jo niin monta kertaa.

Hävettää.

Päivällisen aikoihin koetti pelastus. Mummokavalkadin jäsen ehdottaa extempore lapsen yökylään ottamista. En piittaa pätkääkään että on kyse arkiviikosta, vaan vien vanhemman mukulan välittömästi hoitoon ja huikkaan, että ei tarvi palauttaa. Ja vieläpä ihan tosissani.

Enää perus iltakäninät sen pienemmän kanssa ja sitten unta kaaliin. Josko joku päivä joskus vituttaisi väsyttäisi vähemmän?

Kaksin vai kolmin?

Pikku oidipus viettää harvinaista omatoimista hetkeä pyykkikorissa

Kun päivät on sumuisia väsymyksestä, on yritettävä päästä helpoimmalla mahdollisella keinolla eteenpäin. Huomasinkin yhtenä päivänä pohtivani onko se nyt helpompaa olla kotona kahden vai yhden lapsen kanssa?

Siis kummalla äiti pääsisi helpommalla.

No yhden lapsen kanssahan päivät ovat vailla uhmaikäisen aiheuttamia konflikteja. Tällöin alle vuosikkaan kanssa istutaan lattialla, ihmetellään palikoita ja soitetaan kellopeliä. Välillä voi viettää vaikka tunnin ihmettelemällä pyykkikoria, jonka sisälle voi kömpiä. Ihan sulassa sovussa. 

Ja  mikä parasta, nautitaan päiväunten tuomasta omasta ajasta.

Toisaalta, tällöin joudun kestämään järkyttävän määrän oidipuskompleksisen lapsen läheisyyden kaipuuta. Lahkeessani ja paidan kauluksessani roikutaan jatkuvasti. En pääse vessaan tai ruokapöydän äären yksin, aina on joku kitisemässä jaloissa. 

Kahden lapsen ollessa samaan aikaan kotona, pienempi löytää sielunkumppaninsa isommasta. Silloin ne leikkivät vieretysten lattialla ja minä saan lukea lehteni ja juoda kahvini rauhassa.

Toisaalta näinä päivinä toimin jatkuvasti erotuomarina. Älä ota toisen kädestä- ja ei saa töniä - lauseet täyttävät päivän. Näinä päivinä on myös turha haaveilla tauoista. Koko ajan on joku rauta tulessa ja toinen kohta roihahtamassa. Pelkkä sapuskoiden vääntämäinenkin kahdelle tuottaa hikipisaroita otsalle.

En vieläkään tiedä mikä on hyvä kombo ja kumpaan suunta kallistuisin.

Liitettäköön soppaan vielä se, että joinain päivinä on syntisen ihanaa olla töissä, tällöin en katsele kummankaan kakaran perään kahdeksaan jumalalliseen tuntiin. Tällöin nautin kahvista, hesarista, vessarauhasta ja omasta ajasta koko päivän. Saisinkohan valita tämän vaihtoehdon?

Joulun aloitus

Joulutunnelmaa haettiin koko porukalla Weegee talolta Tapiolasta.

Paikalla oli acappellaa, joulupukkia, askatelupajaa jos toistakin sekä joulumyyjäiset.

(Ja tietenkin lelumuseo.)

Kohta kai kehtaa laittaa joulukoristeetkin esille omassa kodissa.

Uskomatonta, että jouluun on kuukausi. Siitä enää aavistus eteenpäin ja meillä on kaksi lasta talossa. Vauvavuotta on jäljellä enää hieman päälle kuukausi.

Ylisukupolvista kierrätystä

Meillä tavara kiertää aika kiitettävästi. Tämä ajatusmalli on peruja äidiltäni, joka on asiassa suht vanoutut.

Äidilläni on hyvin vihreät arvot. Työkseen hän ratkoo kestävän kehityksen kiemuroita ja vapaa-ajalla hamstraa antiikkia. Mikään sympaattinen vanha ja vielä käyttökelpoinen esine ei saa jäädä vaille käyttötarkoitusta. Olemassa olevilla esineillä on jokaisella oma tärkeä arvonsa ja asioita on kulutettu meidän perheessä kunnialla aina loppuun.

Olen jokseenkin jo pienenä tottunut lajittelemaan vähintään biot, maitotölkit ja lasit sekä metallit äitini johdolla. Kierrätys on jotenkin iskostunut minuun pintaa syvemmälle. Tunnen aina pistoksen, jos viskaan biojätettä roskakoriin. Erityisen ison pistos syntyy metallijätteen väärästä lajittelusta.

On siis aika tavallista, että sukellan sekajäteroskaämpäriimme huomattuani siellä jotain sinne kuulumatonta. Isännän suureksi ihmetykseksi.

Jotenkin koen jopa huonoa omaatuntoa, jos kuljen ulos ruostumaan jätetyn tölkin ohi. Sitä en kuitenkaan nappaa mukaan, ellei mukanani kulje jo valmiiksi kauppaan matkalla oleva pullokori.

Tulevaisuudessa olen todennäköisesti yksi niistä hulluista mummoista, jotka keräävät käsin puistojen reunoilta roskia mutisten nuorison hapatusta. Mutta en mahda tälle mitään. Ei jotain, millä on käyttöarvoa, voi noin vain heittää pois!

Näen luonnollisesti paljon aikaa ja vaivaa keräyspisteiden löytämiseen. Meidän lähellä ei ole kierrätyspisteitä ja sinne täytyy aina lähteä erikseen. Etäisyys ei minulle saa olla tekosyy.

Jaan kierrätysaddiktioni mielellään eteenpäin jälkikasvulle. Meillä Esikoinen kulkee mukana näille metalli- ja lasipakkausten kierrätysretkille. Hän saa itse lajitella lasit värittömiin ja minä sillä aikaa tölkin omiin pömpeleihinsä. Olen myös kertonut hänelle miksi kierrätän ja miksi se on tärkeää asia, joka koskee ihan joka iikkaa täällä pallolla.

Jos emme kierrätä, hukumme omaan roskaamme.

Esikoinen tietää jo mitkä roskat lajitellaan kotona mihinkin sankoon. Ja toivottavasti hän pian huomauttaa minulle energiajaeastiamme puuttumisesta. Jälkikasvu olkoon edellistäkin viisaampi.

Vanhempain vahvistusta

"Jos parisuhde voi hyvin, niin perhe ja lapsetkin voi."

Toisin sanoen älä ikinä elä parisuhdettasi vain lasten kautta.

Tämän ohjeen sain enoltani ensimmäisen muksumme synnyttyä. Silloin tuhisin, että joo joo tää on ihan helppoa, eikö?

Parisuhde on kuitenkin muksujen kanssa koetuksella. Mistään äkkiriiseistä ei ole kyse, vaan pitkästä haastavasta ajasta, jossa karikoita ovat vähäinen yhteinen aika, univelat, oman identiteetin kriisiytyminen vanhemmuuden myötä ja vaikka ja mitä hauskaa. 

Erityisesti toisen muksun jälkeen mutkia on tullut matkaan. Yllättäviäkin mutkia. Perheen pyörityksen keskellä aika vain tuntuu olevan totaalisesti kortilla parisuhteen näkökulmasta.

Ennen ajattelin että huonosta suhteesta kertovat jatkuvat riidat ja ovien paiskonta. Nyt tiedän, että myös hiljaisuus om vaaran merkki.

Edellä mainitut vaaran paikat ovat aina olleet tiedossani. Olen kuitenkin päästänyt otteeni lipsumaam vaarallisesti käsistä. Kontrolli on miltei kadoksissa. Arki vyöryy päälle sellaisella kohinalla, ettei puoliskonsa ääntä enää kuule kuohun keskellä.

Mikään ei meillä nyt ole akuutisti huonosti, mutta kaikki jotenkin on seisahtunutta. Itse elän arkea voimakkaasti lasten kautta. Ne täyttävät päiväni eikä muita meinaa mahtua mukaan.

Isäntä taas elää töitä, harrastuksia ja lapsiaan. Siinäkin on tekemistä.

Sitten pitäisi vielä elää itselleen. Parisuhde tuleekin vasta kolmantena, tai neljäntenä.

Ja kas näin on enoni viisaudet ja varoitukset unohdettu kertaheitolla. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?

Apua!

Siispä pidimme palaverin, lähdimme torvet toitottaen vihollista kohti ja sotaan puolustamaan parisuhdettamme. Huolehdimme haavoittuneista, rynnimme kohti valoisampia tienoita.

Teemme toisillemme illallista, hieromme hartioita, nyhjäämme sohvalla vieretysten, pussailemme, halaamme. Ja osallistumme parisuhdekurssille.

Viimeisin on Kataja ry:n Yhdessä vanhempana päivä. Siellä ei setvitä mitään kriisejä, vaan pikemminnkin tunnistetaan perheen jo olemassa olevia voimavaroja.

Ja niitä meillä on, unohdimme vain sen.

zz.zzzZZ.zz.z...

Soitin isännälle eilen kesken työpäivän:

"Onko tässä kuule yhtään mitään järkeä olla töissä!"

Puhelu tehtiin riipaisevan itkuisella äänellä ehtekä enne kirjanjulkitamistilaisuutta, missä olisi pitänyt olla hehkeänä lausumassa viisaita omasta työstään.

Vierivän kiven on laitanut liikkeelle massiivinen väsymys. Ihan massiivinen. Meillä on joku hemmetin yökirous jälleen käynnissä. Pieni ja iso heräävät molemmat kaanonissa tai erikseen tunnin välein. Tätä menoa on kestänyt jo parin viikon ajan.

Isompi on keksinyt taas jälleen kerran yöllisen vaelluksen milloin mistäkin syystä. Yksi yö se ilmaantui ovellei lmoittaen että tyynystä on lähtenyt tyynyliina. Voi jeesus. Ja tähän päälle vielä perus kauhukohtailut.

Ja se pienempi, meidän intiaanipäällikkö nukkuu kuin tukki on alkanut heräillä myös. Ihan omia aikojaan ja lisäksi vielä isosiskonsakin kirkumisiin.

Vasta aamuyön tunteina pääsevän vanhemmat uneen. Tällöinkin yleensä vähintään yhden tai kahden lapsen kantapäät suussa.

Isäntä nukkuikin viimeyön sohvalla evakossa, minun vuoroni on ensi yönä. Paikka ei ole hääppöinen ja menisin mieluumin saunan lauteille nukkumaan. Mutta kun siellä ei ole sitä kattoa enää ja pelkään että oravat hyppivät silmille kesken yön.

Niin, mutta että onko tässä mitään järkeä olla pienen vauvan äiti ja olla töissä päiväunten ulottumattomissa? Siihen on vissi syynsä miksi ihmiset pysyvät kotona lastensa kanssa pitkään. Töihin ei välttämättä kannata tulle ennen kuin kotona nukutaan yöt.

Mutta kun minä haluan ravintoa aivoilleni, virkistystä sielulleni, ajatuksia mielelleni.

Sinnitellään(kö) vielä tämä vuosi loppuun. Jooko.

Laina kanssasisarelta

Sataa sataa ropisee, sisälle!

Meillä ei ole juuri nyt  vessassa kattoa. Yllärinä viime viikon vessan kaakeileita pitkin valunut kummallinen vesitippa paljasti paritalon katon olevan mätä. Tai ainakin vakavan korjaustarpeen edessä.

Nyt huudetaan jippii.

Vessa, jonka yläpuolella vesivahinko on, on tietenkin se kylpyhuone. Se missä on suihkut, pesukone ja koko kotitalouden pyyykkihuollon ydin.

Siksi purskautin aamukahvit remonttireiskan päälle, kun kuulin sivulauseessa vahingon tarkoittavan käytännössä kuukauden kattoremonttia, kylpyhuoneen laatoitusten räjäyttämistä ja vessan sulkua täksi ajaksi.

Tämä perhe lähtee siis evakkoon ja äkkiä. Ainoa paikka mihin päästään on anoppila.

Nyt huudetaan kovempaa jippii!

Mahdollisesti kuukausi evakossa anopin luona. Se on pitkä ja kivinen taival. Joo, lastenhoitoapu on lähellä. Aivoon alkaa kuitenkin ottamaan pahasti siinä vaiheessa, kun todetaan sen piiriin kuuluvan itse Isännänkin.

Antakee voimia nyt tähän.

Saan taas taistella vaimon  vs. anoppi battleja mm. siitä, kumpi pesee Isännän kalsarit ja sitä rataa.



No, lähdetään nyt siitä, että onneksi on katto pään päällä. Ei sovi kitistä. (Paitsi nurista saa vähän, irti mieheni boksereista, et varmana viikkaa niitä!!!!!!)

Meteorologian pikakurssi, kiitos.

Äitiyneuvolassa pitäisi olla puolen tunnin oppimäärä meteorologiaa ja äityispakkauksissa vielä pieni kertauksen pikaopas. Tai sitten joku applikaatio puhelimeen, joka yhdistää forecan säätiedot ja kokeneen perhepäivähoitajan pukeutumisosaamisen yhedllä napautuksella.

Viimepäivien aikana olen huomannut säiden ennustamisen perusteiden jääneen minulta selvästi väliin.

Olen pukenut toissapäivänä lapseni pelkkään välihaalariin ja -tumppuihin ja lähettänyt sen tarhaan. Tuloksena kotimatkalla kylmää valittava jääkalikka sinisine sormineen. (0'C)

Olen eilen pukenut lapseni hieman edellisestä päivästä viisastuneena edelleen välikausihaalariin, mutta tällä kertaa villahalarin kera. Ja katsonut työpaikan ikkunasta, kuinka taivaalta sataa lunta ja räntää - kiroten välikausihaalarin maasta taivaaseen. (+1'C)

Olen tänään lähettänyt jälkikasvuni riekkumaan kunnon talvitamineissa, villahaalarissa ja talvirukkasissa, villasukkineen päivineen. Ja todennut autolämpötilanmittarin osoittavan jälleen kerran jotain ihan muuta, kuin mitä puin sille päälle. (+3'C).

Nyt se "weatherforecast for dum mums" -applikaatio tänne kiitos.

Nämä mulle muistuttamaan, PuluDesign

Game Over.

Sytytimme eilen kynttilän ikkunalle. Isäntä kertoi töistä tullessaan murheellisia uutisia. Työkaveri oli kesken kaiken kotimatkan tuupertunut ja menehtynyt todennäköisesti ennen kuin pää kopsahti maahan.

Äkillinen aivoverenvuoto. Game over.

Kolmikymppiseltä tutkijan alulta jäi taakseen vaimo ja pieni lapsi uunituoreeseen asuntoon. Pelkona on, että perheenlisää oli suunniteltu, tai se on jo matkalla. Käsittämätöntä. Elämä ei ole reilua eikä sitä aina ymmärrä.

Koko loppu illan kurkkuani kuristi. Väkisinkin mieleen tuli ajatus siitä että mitä jos. Mitä jos yhtenä päivänä soitettaisiinkin meille poliisista päivää.

Siinä hetkessä koko nykyisyys räjähtäisi kappaleiksi. Perheidyllistä tulisi sekunneissa menneisyyttä ja tuleva olisi täysin tuntematon. Ahdistava sellainen.

Ensimmäisenä ajattelisin varmaan tökerösti taloutta. Miten ihmeessä velat menisivät? Eihän meillä ole testamenttiakaan? Kuka maksaisi autovakuutukset ja lainaerät?

Seuraavaksi iskisi arjen ahdistus. Kukaa korjaisi pihan portin? Entä vaihtaisi autoon etuvalon? Entä putsaisi rännit?

Sitten iskisi todellisuus. Miten kertoisin lapsille. Miten selviäisin.



Rutistimme eilen kovaa toisiamme, viivyttelimme pitkään meidän neljän omassa yhteishalissa. Tästä täytyy olla iloinen nyt eikä huomenna. Elämä ei tunne itsestäänselvyyksiä ja pysyvyyttä.

Iltapuhteita

Kokkasin iltapuhteiksi mökiltä kotiinpaluun villiinnyttämille kauhukakaroille sormivärejä.

Touhun jälkeen kylppäri ja lapset näyttivät hetken siltä, että joltain olisi extempore poistettu munuainen. Mutta toisaalta, punainen lopputulema jotenkin vain sopi halloweeniin.

Resepti on täysin syötävä ja sotku vedellä pestävä, ilmeet onnellisia niin lapsilla kuin aikuisillakin.

1 dl maizenaa
2,5 dl vettä
2 tl sokeria
Elintarvikevärejä.

Kuumenna kaikki patsi värit. Sekoita kunnes liisteriä. Jaa kippoihin ja värjää eri väreillä. Sotke sielusi kyllyydestä.

Kylppärissä.

Vaaleanpunaiset pantterit

Meille on kiemurrellut pirulainen väri. Vaaleanpunainen. Sitä löytyy yli puolesta tyttöjen vaatteista ja vieläpä monina eri sävyinä.

Alan pikkuhijaa pääsemään jyvälle siihen, että pinkki on sittenkin ihan jees väri. Mutta sitä en hyväksy, että inhokkiani - pikku possun punaista - löytyy sitäkin jo ihan joka paikasta.

Ensimmäisen mukulan kohdalla jaksoin vastustella valleanpunaisia viettelyksiä. Kakkosen tullessa homma räjähti totaalisesti käsiin. Vaaleanpunaisia vaatteita kun vain löytyy helpoimmin, niin kaupasta kuin kirppiksiltäkin.

Joskus olen yrittänyt etsiä muunkin värisiä vaatteita. Jotenkin aina ne muut ihanan kirkkaan sävyiset vaatteet ovat ei niin kovin makuuni ja toistavat hämmentävästi samaa kaavaa.

Värikkäät vaatteet ovat aina lähes poikkeuksetta printtikuosisia. En vain jaksaisi joka päivä katsella hassuja pikku siilejä, pöllöjä, puputupunoita ja ties mitä pikku vipeltäjää muksujen vaatteissa.

Toinen missä mennään usein vikaan on vaatteiden matsku. Värikäs vaate tarkoittaa mitä useimmin venyvää  froteematskua tai trikoota. Ei froteessa mitään vikaa ole, jos se pysyy koiverkkareiden tasolla. Mutta jaksaako sitäkään joka päivä pukea?

Eikö mikään muu kangaslaatu voi muka olla värikäs?

Ja jotta värikkäiden vaatteiden etsiminen olisi mahdollisiman tuskaista, täytyy todeta, että ne ovat usei malliltaan aika tönkköjä. Joku ihme saa suunnittelijat toistamiseen tekemään värikkyydestä latteahkoa unisex tyyliä. Siis niin, että Matti ja Maija voivat käyttää samaa ihanaa keltaista siilikuvioista trikoista pitkähihaista t-paitaa vuoron perään. Unisex on hyvä juttu, mutta kuten sanoin, se toistuu kyllästymiseen asti värikkyyden kaverina.

Toinen ääripää on sitten ihan ne värikkäät, mutta ihan mystisen omituisesti leikatut muksujen muotitamineet. En millään ole tottunut haaremihousumalliin itsellä enkä muksuilla. Se nyt vain - anteeksi kamalasti - näyttää siltä että on köntsät housussa. Tai noh, näihän se yleensä pienimmillä taitaa olla että eipä siinä sinänsä mitään ihmeellistä ole.

Yksi suuntaus lasten vaatemarkkinoilla on graafinen mustavalkoisuus. Sekin on ihan jees, mutta valkoinen väri ei vain koskaan ole ollut sen porkkanasoseen kaveri.

Ja nyt joku hihkuu, että PoPillahan on väriä ja laatua matkuissaan!! Niin on, mutta ne raidat tulevat korvista ulos. Keksisi välillä jotain muuta.

Missä siis piileksii kaikki ihanan värikkäät, ei hipahtavat tyttöjen vaatteet. Sellaiset joissa hempeys tai tyttömäisyys eivät muodostu äinikuisesti vaaleanpunaisesta väristä tai prinsessakuvioista? Missä sellaiset hyvistä ja kestävistä matskuista valmistetut pirteät vaatteet, joissa on käytetty tiivistä puuvillaa, villaa tai pellavaa? Voisi siellä trikootakin olla, mutta sitten pitää keksi jokin muu paitamalli, kuin t-paita.

Diggailen NoaNoaa, Du Pareilia, Pomp De luxia ja Mainiota.

Mitä muuta on kaupassa tarjoilla? Näiden kanssa lompakko kärsii pidemmän päälle, ja 30 asteen käsipyykkäys on ikävä lieve ilmiö.

Ei aikaa ideaaleille

Vedin eilen hammaslääkärissä imurit väärään kurkkuun. Sain nimittäin nuhteita. Ei niinkään erinomaisesta purukalustostani, vaan siitä, että kehtasin julki laiminlyödä ideaalita hampaiden hoitoa.

Sain ohjeet sähköhammasharjankäyttöön päivittäin. Tähän tokaisin, että harjaan mieluummin tavisharjalla, koska se on nopeampaa. Hampitäti tuhahteli piittaamattomuudelleni ja ohjeisti käyttämään päivittäin lisäksi hammaslankaan.

Repesin höröttämään, minäkö ehtisin kaiken sen kahden mukulan iltatoimien välissä todella heilua kahden minuutin ajan sähköhammasharja suussa ja vielä langoitella kaupanpäälle? No way! Ilmoitin, että käytän mielummin hammaslanka-aikani sohvalla makoiluun, tai nukkumiseen.

Tästähän hampitäti ei tykännyt, vaan saarnasi pitkän tovin asian tärkeydestä. Minua hän ei kuitenkaan vakuuttanut - päin vastoin - kiukustuin.

En pidä siitä, että tässä yhteiskunnassa näitä ideaalisia suoritustapoja tuputetaan ovista ja ikkunoista. Ei niitä kukaan ehdi tehä. On valittava taistelukenttänsä.

Kunnolliselsta ihmiseltä vaaditaan paljon. Pitää muistaa hampaiden lisäksi ainakin harrastaa, etenkin liikuntaa. Suositus taitaa tätä nykyä olla vähintään 30 minuuttia reippailua päivittäin. Mielellään lihaskuntoa päälle. Lisäksi pitää muistaa olla istumatta liikaa. Puhumattakaan lantionpohjalihasten huoltosuosituksista.

Tämän lisäksi täytyy kokkailla terveellisesti ja syödä vitamiinit kiltisti.

Myös kauneuden hoitoon liittyviä tehtäviä kertyy rästiin. On päivittäisiä silmänympärysten rasvailuja ja viikottaisia kuorintoja, on hiusten harjausta 100 kertaa per päivä ja kuukausittaisia manikyyrejä. hieronnassakin pitäisi kuulemma juosta säännöllisesti.

Nukkuakin pitää muistaa jossain välissä, ainakin sen 8 tuntia päivässä.

Ja koiraa täytyy lenkittää. Käydä kaupassa, siivoilla, järjestellä ja mitä näitä arkihommia nyt kullakin on.

Ja ai niin - ne lapsetkin vaatii laatuaikaa. (Ja minä itse, mutta se ei edes mahdu tälle listalle.)

Että en minä hampilääkäritäti millään pahalla sitä hammaslankaa dissannut. Se vain ei juuri nyt ole päällimmäisenä mielessä, eikä tärkeysjärjestyksessä kovinkaan korkealla.

Ehkä seuraavassa elämässä?

Uusiavanhoja leluja

Kuva Ikean.

Meillä on käytössä kikka kolmosia kotona lelujen suhteen. Leluja on meillä tukahduttavan paljon. Kiitos isovanhempien, jotka eivät millään voi tulla kylään ilman jotain turhanpäiväistä viihdykettä tai muovihärpäkettä.

Yritämme sinnikkäästi noudattaa sääntöä, jonka mukaan sitä ketä ostatuttaa niin vimmatusti, voi ostella ihan rauhassa, mutta se joutuu kuskaamaan ostoksensa kotiinsa.Ja vieläpä pitämään ne siellä.

Tähän tyssää yleensä mummelien pahimmat himot. Kuka nyt haluaisi kotiinsa röykkiöittäin leluja. Niimpä.

Mutta kun niitä leluja salakavalasti kuitenkin puskee ovista ja ikkunoista sisään on niille keksittävä jotain. Osa menee paketeissaan Fidaan jos lapset eivät ole niitä nähdeet. Julmaa, mutta tarpeen. Osa annetaan naapureiden muksuille tai viedään yhteiselle pihalle usean leikkijän riepoteltaviksi.

Osan taas pistän jemmaan pahan päivän varalle.

Mutta sitten on ne kaikki lelut, jotka ovat jo paljastuneet. Niille täytyy loihtia paikka, Siispä yksi kikoistani on vuorotella leluja varaston j kodin välillä. Suurinpiirtein vuoro kuukausin roudaan ronskisti vähintään ikeakassillisen tavaraa lastenhuoneesta varastoon muksujen nukkuessa. Samanlaisen kassin roudaan sieltä samalla kertaa takaisin kotiin.

Muksut ottavat riemuissaan vastaan pussillisen "uusiavanhoja" leluja. Samalla varastoon päätyneet lelut alkavat taas kummasti kasvattaa leikkiarvoaan. Kuukauden päästä homman voi taas toistaa.

Toimii ainakin meillä. Tänään varastosta palasivat kesätauolla olleet kipot, kupit, kattilat ja pehmovihannekset. Kuhina ruuanlaittopisteellä on paraikaa valtava ja aamukahvirauha taattu.

Gaselli tarhassa

Tarhassamme on hauska mahdollisuus syödä joka keskiviikko aamiaista pientä korvausta vastaan. Vanhemmilla on tällöin mahdollisuus ahtaa ahterinsa pikkuriikkisille tuoleille, valita pöytänsä dinojen, kettujen, karhojen tai susien joukosta ja vedellä muksunsa kanssa rinnakkain puuroa.

Kiireisimmät vetävät nassuunsa puuron asemasta vain kahvit (jopa takeaway kuppeja on tarjoilla), hartaimmat jäävät vielä aamiaisen jälkeenkin leikkimään hetkeksi lastensa kanssa.

Aamupalalla kohtaa äitien hauska kirjo (isiä ei jostain syystä paljoa siellä näy). On kotiäitejä, lattialla pyörivine kuolaavine kakkosineen (tai kolmosineen, huh), ja sitten on niitä, joiden koko katras on jo tarhassa. Niitä töissä käyviä äitejä.

Minä kuulun heittämällä niihin kotiäiteihin. Yleensä olen varustautunut aamiaiseen tasan tarkkaan kotiverkkarein ja rähmät silmissä. Joskus hieman tsemppaan ja puen farkut jalkaan. Yleensä en viitsi vaivautua.

Satuinkin näine kuontaloineni istumaan eräänä aamuna erään tikissä kunnossa olevan äidin pöytään. Hänellä oli viekussaan ihanat kaksoset ja pikaisen kuulumisen päätteeksi ilmeni, että kotona odottivat toiset kaksoset. Jotka ovat juuri siirtymässä tarhaelämään.

Kyseinen äit iloisti innosta. Työelämää oli takana kaksi viikkoa ja rankahko kotielämä oli taakse jäänyttä. Hän istui edessäni totaalisen tyylikkäänä, pikkumustassa neulemekossa, raskauskilot hälvenneenä ja työelämän tiiviissä ytimessä. So cool.

Vau. Pystyin hyvin kuvittelemaan samaisen äidin pari viikkoa takaperin omalle tuolilleni. Kotiasuisena, kakarat helmoissa heiluen. Unikuolat suupielissä. Nyt verkkareista oli kuoriutunut tiukka businessmum.

Tuolta minäkin sitten aikanaan näytän. Kröhöm.

Sen aika ei ole vielä. Nyt tyydyinkin vain hymähtelemään, kun samainen äiti singahti pikaisen puuroaamiaisen jälkeen gasellin askelein päiväkodin pihalla seisovaan mustaan mersuun, joka oli taksi. Velvollisuudet kutsuvat.

Minä sensijaan tallustelin kotiin kahvikupin ja hesarin ääreen. Eipä ole kiire mihinkään. Aijai.

Kauhukampaaja*

Näin työnkiireisenä ihmisenä luistan näköjään ensimmäiseksi blogistani. Työnteko tauon jälkeen väsyttää niin, että torkun illat kotisohvalla. Kotiäiti ei kestä aivotyöskentelyä, kaikki kotihommat seisovat ja aamulla vedetään kahvia kilotolkulla. Ja leikitään viisasta officessa. Kauankohan kulissit pysyvät yllä?

Jokatapauksessa. Kaivelin huvikseni arkistoja ja löysin tämän kirjoituksen kesältä 2013, joka jäi julkaisematta jostain syystä, mutta joka saa hymyilemään. Tämä on todellista raskausaivoilua menneestä ja hyvää vastapainoa muka kiireiselle työnteolleni nykyisyydessä.

Tämä on omistettu sinulle, jolla on aarre mahassa.


*10.6.2013

Ei kannata käydä kampaajalla poskiontelo tulehtuneena ja samanaikaisesti raskaana ollessa. Se ei ole kummallekaan, ei leikattavana olevalle eikä leikkaajalle, mukavaa.

Enpä tästä välittänyt, vaan menin itsepäisesti tunnin mittaiseen kidutukseen isoine mahoineni, vaikka aavistelin pahaa. Aikaa ei voinut enää perua. Matti myöhäiset saavat ansionsa mukaan kun eivät osaa peruuttaa aikojaan ajoissa.

Saavuin paikalle epätavallisesti myöhässä, kuumeesta puuskuttavana, taskut nenäliinoja pursuten ja suu täynnä lihapiirakkaa. En ollut ehtinyt syödä ja voin pahoin, joten tungin pikavauhtia matkalla kaupasta kampaamoon einestä huuleen minkä kerkesin. Kaunis näky siis.

Puuskutin vastaanottotiskillä nimeni, lehtitaikina huulessa väräjäen. Kampaajan nimeä en tietenkään muistanut, mutta väliäkö sillä.

Tunsin ikäväkseni viimeistään tuolille istuessani, kampaamon viitta harteillani kuinka kuumetta pukkaa. Mahtavaa. Hikinorojen kehkeytyessä selkäkuopissani, huomasin kampaajatätini kauhunsekaisen ilmeen peilin kautta. Näihin turvonneine ja marmoroituneine naamoineni vähintään ebolapotilaalta (edit. onpa epäkorrektia).

Sönkötin siinä sitten, että harmillista kesäflunssaa pukkaa aina välillä. Huono seivi, kampaaja pisti kumihanskat käteen. En ole small talk naisia.

Niiskutin ja aivastelin läpi toimituksen. Kaivoin tunnollisesti nuhjaantuneen räkäpaperini kampaajaviitan poimuista aina kun tippa meinasi pudota. Yskiä en kehdannut, sillä pelkäsin saksien luiskahtavan kaulavaltimolle. Tai siis yritin olla kehtaamatta mutta tulihan sitä köhittyä kuin kehuhkoahtaumataudissa.

Tuskan hiki kasvoi. Yritin päästä mahdollisimman nopeasti pois tilanteesa. Ei kiitos hiusten pesua. Ihan sama mitä leikkaat, joku nopea tasoitus vain, kiitos. Ei tartte mitään muotovaahtoja, ilman lakkaa, kiitos. Ei todellakaan föönata, kuivuu matkalla kotiin!

Kun olin ohittanut pakolliset näytän ihan ozzy osbournelta- ja tom cruiselta -vaiheet (siis sen kun ensin kastellut hiukset kammataan ennen leikkausta piikkisuorina keskijakaukselle ja sen kun vihdoin kerroksittain leikatut hiukset kammataan miesmäisei taakse ennen föönaustä) tartuin pöydän reunalle kutsuvasti aseteltuun Imageen.

Ja sitten erehdyin lukemaan artikkelin 875 grammaa painavana syntyneestä ihmisen taimesta. Ja itkin, vuolaasti.

Jep. Osaako joku suositella uutta kampaajaa?

Kehu kaunistaa

Kehu itseäsi kerran päivässä. 

Puolisoasi kahdesti.

Lapsiasi aina kun ne menevät ohitsesi.

En muista mistä tämä tarttui hihaani, mutta ainakin se lämmittää mieltä.

Ulkoasukin muuttui tässä syksyä fiilistellessä. Jos ryhdyn oikein tietsikavelhoksi tulee siihen vielä pieniä muutoksia ja lisäyksiä. Hiljaa hyvä tulee.

Hyvä minä!

Arvoitus

Mikä hihkuu aamulla kello 05.12 innosta, hilaa itsensä aivan liian aikaisin startanneiden aamutoimien jälkeen autoon, huristelelee autonsa aivan vituralleen parkkiruutuun, yrittää avata työpaikkansa alaovea kotiavaimella ja on unohtanut aivan kaikki salasanansa?

No se on kotiäiti aloittamassa ensimmäistä työpäiväänsä.

Tämän päivän ainoa missioni on tarkistaa onko verkkarit varmasti jääneet kotiin ja niiden tilalle laitettu jotain viisasta päälle. Purkaa noin kilometrin mittainen sähköpostitulva. Muistella kaikkien ihmisten nimet ja ruokalan sijainti. Ja ai niin, ne salasanat pitää kaivaa jostain.

Miten voi ihminen unohtaa kymmenessä kuukaudessa ihan kaiken. Vastaus on, helposti!

TET -harjoittelujaksoni alkakoot. Joulukuussa palaan takaisin ruotuun, kahden pienen nyrkin ja hellan väliin.

Kipeänä(kin) venytään

Äiti on kipeä, niin on isäkin, mutta lapsissa riittää virtaa kuin pienessä kylässä. Ei auta vaikka toinen on kipeä myös, silti se jaksaa baanata terveen lailla, siitä terveetä nyt puhumattakaan.

Lisää bensaa valutetaan koneistoon, kun lapset viettävät sisällä kolme päivää eristyksissä. Ne hyppivät kertakaikkisesti seinille.

Tämä on kertakaikkinen yhtälö, mitä en osaa ratkaista vieläkään.

Tätä ei auta se, että lähipiiri hokee koko ajan että levätkää nyt. Täytyy ottaa rauhallisesti kun on kipeä. Ettei tule jälkitauteja.

No mutta hyvät ihmiset, kuka hoitaa lapsia? Entä vanhempia?

Ja sitä paitsi jälkitauti tuli jo. Flunssasta muovautui korvatulehdus. Ja varmaan vielä aivotulehduskin, sillä paine päässäni on ihan mieletön.

Tänään ratkon mahdotonta lepää nyt hyvä ihminen - en todellakaan voi levätä -yhtälöäni seuraavasti: Olen virittänyt olohuoneen keskeisimmälle paikalle patjan lattialle tyynyineen peittoineen. Siinä yritän köllötellä niin paljon kuin mahdollista. Tässä altistun kuitenkin jatkuvalle päälle pomppimiselle ja satunnaisille iskuille ohimoon ja muualle kehoon.

Toinen taktiikka on mennä makaamaan lastenhuoneen oven eteen ja ottaa unet. Sieltä ei karata ilman että herään. Toisaalta, tuskin nukun minuuttia pidempään (ks. edellinen kappale).

Kolmantena yritän lusmuilla ihan kaikesta työstä. Tänään syödään pakkasesta, ei siivota leluja, joo kaikki lelut saa ottaa hyllyistä yhtä aikaa ja ihan mikä vain leikki, mikä takaa hetkenkin makuuaikaa itselleni, on tänään sallittu. Penkokaa vaikka kukkaruukut.

Neljäntenä joku voisi pyytää mummot paikalle, mutta meillä ei ole niitä vielä yhtään kappaletta eläkeiässä.

Viidentenä on tietty parhaat kaverini panadol ja duact. Niillä pötkitään välillisesti aika pitkälle.

Ja homman kruunaa se, että huomenna pitäisi aloittaa työt pitkästä aikaa. Toivottavasti niitä ei haittaa räkäinen, köhivä ja huonokuuloinen korvatulehduspotilas, joka mielellään nukkuisi päivän työpöytänsä alla. Siinä helpotus numero kuusi. Pääsen töihin lepäämään.



ATtSuuHh!

Nahisteluja

Jos toisella on ilmapallo, täytyy toisenkin saada samanlainen. Jos toisella on taikasauva, on se ainoa lelu koko leluarsenaalin keskellä mikä pitää sen toisenkin saada. Jos toisella on kätösissään keltainen duplo, täytyy sekin saada. Eikä mikä tahansa duplo niistä viidestäsadasta muusta käy. Ehei, vaan juuri se keltainen.

Kiistaa käydään päivittäin, etenkin altavastaajaksi ja puutoksen kokijaksi on joutunut isosisko.

Meillä siis harjoitellaan jakamista. Tai siis isosisko harjoittelee, ei se pienempi vielä mitään mistään tajua. 

Sisarusten välinen raivo eikun rakkaus on alkanut kyteä. Ja parempaa on luvassa, sen tiedän itsekin isona siskona kasvaneena.

Kun pieni on lähtenyt liikkeelle, ovat kärhämät alkaneet kärjistya. Pieni tahtoo sitä mitä isokin ja isohan ei todellakana jaa omistaan.

No onhan tämä ihan ymmärrettävä näkökulma isomman puolesta. Kaikki leluthan ovat olleet hänen ja vain ja ainoastaan hänen viimeiset kolme vuotta. Monilla leluilla on uniikki tarinansakin. Tuon mummia toi minulle jouluna, tuon isi kanadasta ja tämän sain valita itse muumimaailmasta. Mitä siihen nyt sitten viisastelemaan, että jaappas nyt sitten aarteesi.

Ja ei homma toimi laisinkaan niinpäin, että jotkut lelut olisivat vain pienemmän ja osa isomman omia. Isompi nimittäin omii suvereenisti kaiken pienemmälle ostetun, eikä pienempi osaa puolustaa reviiriään kovinkaan johdonmukaisesti.

Toisaalta osaa se pienikin jo pitää puoliaan tarvittaessa. Se päästää korvia vihlovan lentoliskon kuolinhuutoa muistuttavan draamakirkaisun jos isompi lähestyy häntä kesken mieluisan leikin.

Raasu pelkää tulevansa oitis riistetyksi, tai vähintäänkin huijatuksi.

Pieni häviääkin juonittelevalle isolle kuus nolla. Isompi osaa jo tarjota vaihtokauppoja (ota sinä tämä puupalikka niin minä saan tuon barbiferrarin), hämätä muuten vain pienempäänsä (kato sisko mikä tuolla menee) tai ihan vain brutaalisti repäisee tahtomansa uhrinsa kädestä sen minkä haluaa. 

Ja mikä parasta, toteaa kirkkain silmin päälle huutoa ihmettelevillee vanhemmilleen, että se antoi sen minulle ihan vapaaehtoisesti.

Sure my darling, sure she did.

Vaikeimpina uutuuksina on tulleet älä seuraa minua ja älä tule mun leikkiin tokaisut. Näihin pitää sitten yrittää löytää ratkaisu ja selittää että laikkikää nyt hyvät hyssykät yhdessä. Löytäkää tapa toimia yhdessä vaikka ketuttaa. Kuitenkin kaipaatte toistenne seuraa hetken päästä. 

Rakkaat Majakka ja Perävaununi. Urpo ja Turpo. Prinsessa ja Hassutassu.

Mutta siskokset on liskoksia, toisillensa rakkaita ja hetken päästä susia. Pidän tärkeämpänä nahistelun torjumisen sijaan sitä, että toista ei mätkitä. Ja toiselle tehdään välillä niitä kivojakin juttuja, kun kuitenkin toisistamme tykätään. Ja että saa sanoa, että toinen välillä ärsyttää.

Mutta toisen kädestä ei saa ottaa mitään. Ei vaikka kuinka tekisi mieli. Prkl!

Tekosyy

Siis tässähän kävi nyt niin, että lapset oli täysin tekosyy päästä itse Hoplopiin.

Kuvassa näkyvä lapsi on täysin ylimääräistä rekvisiittaa linnanrakennuspisteellä.

Äiti se siellä hihkuen baanasi palikoiden seassa. Ei ne lapset, joista maksettiin.

Ravintola, joka ei sovi lapsille

Käytiinpä tässä erään ison omenan kauppakeskuksen eräässä kakkoskerroksen nimeltä mainitsemattomassa ravintolassa lounaalla kahdeksan kuisen tyttäreni ja ystävättäreni kanssa.

Eipä mennä enää uudelleen. Sen verran nöyryytävää kohtelua tuli vastaan.

Syynä oli tyttäreni, tuo sormiruokaileva pikkupiru, oikea hunsvotti, huonokäytöksinen retale, joka kehtasi harjoitella syömistä.

Ryökaleilen kunigatar ilkesi pahuuttaan aikuisten nautiskellessa lounastaan ruokailla tyylilleen uskollisesti. Se raakalainen nakkeli puolet sapuskastaa lattialle, mikä on aivan törkeää käytöstä vauvavuottaan viettävältä lapselta.

Niin törkeää, että oikein ravintolan omistajan piti rynniä paikalle ja kailottaa kovaäänisesti huitoen kohti pöytämme alusta että MITÄ NOI ON!?!

Niin, että lähimmistä pöydistä tuijotettiin. Niin, että paikan tarjoilijat nolostuivat. Niin, että hetken luulimme miehen olevan joku paikallisen ostarin sekopää, eikä työntekijä laisinkaan.

No, nehän on leipää, kurkkua ja vesimelonia hyvä herra. Ruokaa, jota lapseni äsken yritti pienillä kätösillään suuhunsa pistää. Ihan itse. Äidin ylpeydeksi, ravintolan omistajan kauhuksi.

Tämä ravintola oli selvästi naamioitunut lapsiystävälliseksi. Ovella nököttävien Ikean valkoisten syöttötuolien rivi on kuitenkin huijausta. Ei sinne kannata muksujen kanssa mennä. Ainakaan jos ne ei osaa pöytätapoja.

Ja ps. Tapanani on ollut aina korjata raflassa pöytä lasten jälkeen nätiksi. Myös lattiatasolta.

aurinkoon!

Lämpötila näyttää ulkona pus neljää astetta. Tämä on noin kaksikymmentä astetta liian vähän minulle. Elän lämmöstä.

Viime päivinä olen pohdistellut tiuhaan syksyn ajankäyttöäni. Kun kerta olen kotona lasten kanssa niin miksi en tekisi jotain mullistavaa.

Kehtaisiko sitä lähteä etelään yksin kahden mukulan kanssa?

Ai kamalaa. Lentomatka yksin kahden riiviön kanssa. Matkalaukku ja rattaat -show yksin kannettavana. Kakkavaipat lentokoneen vessassa. Pilttisotku istuimella. Uhmaava kolmevee joka tahtoo katsoa muumia, vaikka on ruokahetki. Yöttömät yöt hotellihuoneessa. Paikallinen sapuska on pahaa- väittelyt ja ravintolataistelut. Kaikki tämä ihan yksin hoidettavana.

Mutta toisaalta. Uima-allas, lämpö, valmiiksi tarjoiltu ravintolaruoka. All inclusive paketti ja loma.

Hmm..

Täytynee vielä hetki hioa taistelusuunnitelmaa.

Yhden lapsen politiikka*)

Kuulen todella paljon kysymyksiä ja ajatelmiä siitä, koska minun tulisi tulla uudelleen raskaaksi, hankkia lisää kuolapettereitä, valvoa uudelleen kolme kuukautta putkeen, taistella taas maitosuihkujen kanssa, kiroilla kiinteiden aloittamista, vaihtaa taas satoja ja satoja maitokakkavaippoja ja niin, synnyttää uudelleen.

Hienotunteiset kyselevät, ollaanko ajateltu lisää lapsia, pahimmat (lue anoppi) ilmaisevat suoraan mielipiteensä siitä, että lapsilla tulee olla alle kolme vuotta ikäeroa, muuten siitä ei kuulemma tule mitään.

Kysyjille ei heru enää paljoa sympatiaa, suustani pulpahtelee jos minkäkinmoisia sammakoita yrittäessäni torjua uteluita. Pahinta on se, että vaikka kuinka yritän tosissani ja suoraan sanoa että en usko että haluan lisää mukuloita, niin kukaan ei usko.

En tosiaan halua toista lasta, ainakaan tällä hetkellä. Tunne on niin voimakas, että on vaikea kuvitella sen muuttuvan. lähiaikoina saati vuosina. Koen, että murmeli on ollut saamarin helppo mukula ja silti minulla on ollut suuria vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen. Joten onkin mielestäni päivän selvää, että jos uusi mukula olisi piirunkin verran haastavampi, sortuisi koko torni niin että rymisee.

En siis tällä hetkellä halua edes ajatella haastavani uudelleen perhemme, parisuhteemme, itseni sekä koiramme taas siihen samaan nollapisteeseen jossa yöt ja päivät ovat yhtä ja samaa sotkua.

Uteliaisuuteni toista lasta kohtaan on nolla, siinä missä ensimmäistä odotettiin kuin uutta kuuta. Kun katselen vanhoja kuvia, missä murmeli on alle puolivuotias, vastasyntynyt, kasvoillaan täysin neutraali ilme, on ensimmäinen ajatus että hienoa että tuo on ohi ja vieressä telmii nyt joku jolta saan vastakaikua.

On ollut mahtava kokea äitiys ja sen kasvaminen ihan alkumetreiltä, pienen rääpäleen kasvu kohisten, mutta että uudestaanko taas? Perheemme pyörii mielestäni aivan fantastisesti nyt, yhdellä lapsella, yksillä rattailla, turvaistuimella, yhdellä kassilla matkalla mökille, yhdellä lastenhuoneella jne. Mihin muka ne toiset vastaavat tunkisin?

Ystäväiseni, joka on aivan samassa elämäntilanteessa, onkin useasti lohduttanut sanomalla että thank god siitä kakkosesta ei tarvitse päättää tänään eikä nyt.

Sanos muuta!



*)Näin sitä tuskasteltiin v. 2012 kesällä, kun ei todellakaan tehnyt mieli lisääntyä. Nyt en vaihtaisi päivääkään ;)

Vaatekasat kiertoon!

Olen kirpputoriluuhaajana sanget onnellinen siitä, että äidit jaksavat tyhjentää kaapistojansa tunnollisesti myyntiin. Ostan käytettynä miltei kaiken. Ja tämä ei nykymaailmassa todellakaan tarkoita kulahtaneita vaatteita. Iskemätöntä tavaraa on liikkellä tonni kaupalla.

Itsepalvelukirppikset ovat kaltaiselleni hartaalle pohdiskelijalle herkkua. Vaatteita saa nyplätä rauhassa ilman myyjän kuumottavaa katsetta. Karsastan myös hieman massakirppistapahtumia, kuten Mannerheimin Lastensuojeluliiton megakirppiksiä. On jotenkin lannistavaa tulla paikalle  varttia ennen aukioloaikaa ja huomata ovella odottavan viidenkymmenen metrin jonon. Lapsia on turha raahata tällaisiin tapahtumiin mukaan, saati rattaita. Nämä ovat suoraan verrannollisia stoka nhulluihin päiviin.

Käytetty kama siis kiertää ja oikein säilöttynä pitää arvonsa. Tosin en edelleenkään ymmärrä, kuka ostaa esimerkiksi Ticketin käytettyjä haalareita miltei täydellä hinnalla. Kirppiksellä ei kannata yrittää tehdä bisnestä. Tai siis kaikkihan on sallittua jos vain löytää ostajia.

Parhainta on löytää jostain henkilökohtainen vaatekummi. Itselleni sellaisia on sattunut jo parisen kappaletta kohdalle. Yleensä vaatteet valuvat suvussa alaspäin. Isommilta serkuksilta pienemmille ja niin edespäin. Käytetty kiertää eteenpäin vinhaa vauhtia. Meidän suvussa tämä ei tosin toimi.

Itse olen sen sijaan törmännyt ystäväpiirissä vastaavaan. Kolmisen vuotta takaperin sain tuttavien luona penkoa pari ikeakassillista vaaleanpunaisia vaatteita läpi syntyvälle esikoiselle. Olin silloin ainoa ystäväpiirin raskaana oleva, jolle tarjottiin mieluusti kaapissa pölyttyviä vauvakamoja.

Nyt sama toistui uudelleen äitimuorini työkaverin kautta. Kontakti oli näinkin eksoottinen, mutta ymmärrettävä. Kahden lapsen äiti ei kertakaikkiaan jaksanut raahautua kirppikselle ja pyysi minua hakemaan kaiken pois. Hänen lähipiirissään ei ollut ketään, kenellä olisi enää vauvoja. Niinpä hän kääntyi työpaikalla verkostonsa puoleen ja bongasi meidän pesueen äitini suosituksesta.

Ja minähän ilmoittauduin vapaaehtoiseksi ja hain VIISI PAHVILAATIKOLLISTA vaatetta. Näistä pengoin laatikollisen itselleni ja vein loput pengottavaksi naapurin tädille, hän eteenpäin ja niin edelleen. Loput päätyvät lumpuiksi sekä Fidaan.

Liikkeellä olevien lastenvaatteiden määrä on aivan posketon. Tässäkin kuormassa löytyi Me&i merkkiä ja muuta mukavaa, täysin kulumatonta, todellakin käyttökelpoista vaatetta.

T'llaisena vaatekummina toimiminen on aivan ehdottoman viisasta jos ei jaksa lähteä itse kirppikselle myymään. Tätä varten pitäisi itseasiassa perustaa joku "Lastenvaatekummien" -kierrätysrinki niille, jotka eivät enää jaksa myydä kellarissa odottavia kasoja, vaan toivovat että ne lähtisivät sieltä eteenpäin uusille käyttäjille.

Netistä voisi sitten etsiä mobiilisovelluksella lähimmän tarjoajan, joka olisi ilmoittautunut lahjoittajaksi. Näin hakija ottaisi yhteyttä suoraan Vaatekummiin. Vaatekummi olisi tietenkin lajitellut etukäteen vaatteet kokojen mukaisesti muovisäkkeihin ja ilmoittanut sovellukseen mitä kokoja tarjoaa haettavaksi.

Sitten vain kantamaan paketteja kotiin ja  valkkaamaan tavaraa. Loput toimitettaisiin hyvän tavan mukaisesti lähimpään Uffin boksiin.

Toimisiko?

Völjytään

Alan taas pikkuhiljaa tottua tähän kotona völjymiseen. Päivät matelevat puistoissa ja iltapäivinä kokkaillaan, välillä mammatreffaillaan. Sopiva rytmi näyttää löytyneen sekä isomman kanssa kolmisin kotipäivinä, että pienemmän kanssa kahden kesken.

On hassua, kuinka isomman mukulan ollessa kotona on päivät rytmiltään täysin erilaisia. Silloin puistoillaan, touhutaan ja syödään säntillisesti. Edetään enemmän kellon mukaan. Ollaan ruodussa.

Pienemmän kanssa kahden ollessa me vain ajelehditaan. joskus pyöritään kaupungilla ja kylillä, joskus maataan koko päivä kotona poistumatta ulos laisinkaan. Ollaan vaan ja hengaillaan.

Olen lupautunut muutaman viikon päästä meneväni pariksi kuukaudeksi töihin. ja pidän lupaukseni. Mutta en pitkään. Joulukuussa jään taas kotiin ties kuinka pitkäksi aikaa. Jotenkin tällä toisella kierroksella völjyminen ei tunnu yhtään niin pahalta. Pikemminkin nautinnolliselta. Mitään ei ole hampaan kolossa. Puistoelämä on sittenkin ihan mukavaa. Parasta on ajan pysähtyneisyys. Tässä on ihan hyvä olla. I can do it! 

(ehkä..)

Bad hairday

Ahaa. Nyt tajusin. Sillä on nimikin.

Ensin kärsit mysteerisestä hiuskadosta kolmekuukautta synnytyksestä. Lattikaivo tukkeutuu marsunraadon näköisistä karvakasoista.

Sitten huomaat ohimojen vähähiuksiset kohdat. Viimeistään kampaajalla toteat pään olevan täynnä minihiuksia. Jakausta ei saa järkevästi enää mihinkään. Kalju kasvaa vihdoin umpeen.

Sitten se ilmestyy. Imetysotsatukka. Pirullinen pikkuhiusten keskittymä. Jonka kanssa ei pelleillä. Se kärsitään.

Kiitos termistä Milla

Siivoushullu testaa

Saatiin pesueelle testihaaste, siivoussellainen. Testiin pääsivät Serlan uutuustuotteet Siivousliina ja Siivouspaperi. Uuden tuoteperheen juju on helpottaa jokapäiväistä arkisivousta ja tehdä siivoilu mahdollisimman matalakynnyksiseksi arjen keskellä.

Otimme haasteen mieluusti vastaan, sillä mikään ei kuulosta paremmalta, kuin sunnuntain megasiivouksen keventäminen. Keinoilla millä hyvänsä.

Sotkuiseen talouteemme tämä testi sopii kuin nenä päähän. Meillä sotkee kahdeksankuinen puuroa seinään lennättävä vauva, kolmevee maitolasin kaataja ja kaksi kolmekymppistä vanhempaa joista, toinen semi siivousneurootikko, toinen muuten vain sotkuinen Isäntä. Ja onhan tietty vielä se koira, jonka karvakatastrofiin nämä tuotteet eivät valitettavasti tehoa.

Testiin joutui siis Siivousliina, joka on nopea siivoojan apuri. Siivousliina on tavallaan vauvojen wipesien tuunattu versio, kostea siivousliina, jolla voi putsata pikana kaikkia pintoja rosterista kylppärin peileihin.

Toinen tuote on Siivouspaperi, joka on talouspaperin isoveli. Se on vahva ja nukkaamaton paperi, joka kestää kastuessaankin kulutusta eikä repeile ja hajoa mössöksi. Ideaali siis maitovahinkojen korjaamiseen.

Parasta on se että molemmat kelpaavat itsenään kompostoitavaksi.

Testin ensimmäisenä päivänä hyökkäsin aikuisten wipesejen kera rosteripintojen kimppuun. Ja niitähän meillä riittää. Siivousliinat saivat hihkumaan onnesta. Jääkaappi, mikro, uuni, astianpesukone ja keittiön kaapistot kiilsivät sekunneissa vailla rantuja. Siivousneurootikon hulluus jatkui vessan puolelle, jossa kyytiä saivat peilit ja kaapistot, niitä seurasivat ruokatilassa pöydät, liesituuletin ja jopa seinät. Ja syöttötuoli. Blingbling - kiiltävää! Tämä toimii.

Koko viikon aikana ehdin putsata melkein ihan kaiken mitä keksin aina kengistä läppäriin ja takaisin. Siivousliinapaketti tuli meille jäädäkseen ja sille keksittiin jo oma kotikin keittiöstä. Nämä arjen todellisen apulaiset ja paatuneen wipesien käyttäjän unelmat pitää pitää lähellä sitä missä rapataan ja roiskuu.

Myös Siivouspaperi sijoitettiin keittiömme paalupaikalle talouspaperin tilalle odottamaan sotkua. Se kuitenkin kökötti talouspaperirullatelineessämme orpona pitkän aikaa. Odottelin kokoajan jotain ultimaateinta testitilannetta, jossa olisi voinut hyödyntää sen kulutuksen kestävyyttä. Mutta yhtään maitolasia ei kaatunut. Toki vesivahinkoja oli, mutta ei mitään ihmeempää mistä ei olisi selvinnyt ilman tavallista talouspaperia. 

Sen sijaan räkä lensi testiviikkona kahden lapsen edestä (taas vaihteeksi) ja jäin kaipaamaan tavallista, pehmeämpää talouspaperia jolla niistää räkänokkien kärsät. Tähän tarkoitukseen Siivouspaperi on turhan ronskia. Kaipasin myös tavis talouspaperin puoliarkkeja, mitä on käytössämme aina. Tuntui tuhlaukselta napata jättiläisarkki pienen märän läiskän kuivaamiseen.

Ja en oikein osannut hyödyntää paperia sunnuntain megasiivouksessakaan. Meillä on jo tätä varten omat rättinsä keittiölle ja vessalle. Paperin haastaminen jäi siis tyngäksi. Ehkä se kelpaisi johonkin askartelumaratooniin tai remonttireiskalle työmaalle tai kenties tarhaan?

Eniveis, Siivousliinasta en luovu sillä rosterinen jääkaappimme kiiltää like never before. Jotenkin tällaista siivous on mukavimmillaan; nopeaa, spontaania ja helppoa. Ei tuskanhikeä ja kuuraamista. I like it.

Santakasa

Hiekkalaatikko, tuo perheemme kolmeveen paras ulkolelu ikinä, on nyt niin passe. Ikiklassikko on kokenut varsin ison kolauksen suosikkilistauksessaan. 

Kotimme lähimaastosta on nimittäin löytynyt Haastaja isolla H:lla. Hiekkakasa. Ja vielä monikossa. Näille ei heti mikään perus metri kertaa metrin santalaatikko pärjää.

Hiekkakasat ovat espoon kaupungin puutarhaosaston (?) peruja. Ne on kerätty seudun leikkipuistojen kymmenistä hiekkalaatikoista, joihin vaihdetan määräajoin hiekat. 

Meidän onneksi vanhat hiekat satutaan keräämään aivastusmatkan päähän kodistamme. Ja siellähän kelpaa neidin kieriä, kaivaa, kiivetä, möyriä ja tehdä tietty niitä perinteisiä kakkuja.

Parasta taitaa kuitenkin olla arkeologiset kaivaukset -leikki. Joka ikinen hiekkakasalle tehty retki sisältää vähintän yhden riemunkiljahduksen ja löydön. Kasaan nimittäin on piilotettuna kymmenittäin naapuruston leikkipuistoihin unohtuneita hiekkaleluja. Tähän mennessä saldona on kaksi autoa, lapioita, muotteja, siivilä ja lautanen.

Ja äiti kiittää kaupunkia aktiviteetista.

Syksyn Muotivillitys

Äitimuori sattui käymään naapurimaan pääkaupungissa ja toi sieltä syksyn kuumimman hitin. Granit'n ulkovalosarjan. Luv it!

Isosiskoa ikävä

Kun sisko on tarhassa, ovat äidin kanssa kahden vietetyt kotipäivät kumman hiljaisia. Kukaan ei töni tai tuupi minua ohimennen. Eikä vie leluja kädestäni. Mistään ei kuulu ihmeellistä ölinää, äidille kiukuttelua, spontaaneja lauluesityksiä tai leegopalikoiden räminää.

On vain minä ja äiti.

Me vain istuskellaan äidin kanssa hiljakseen lattialla. Se koettaa opettaa minulle uusia sanoja kuvakirjoista, mutta sen sijaan tahdon syödä sivuja. Ei kiinnosta opetella mitään.

Aamupäivällä äiti rakentaa minulle legotorneja kaadettavaksi. Mutta minua ei huvita kataa äidin tekemiä juttuja. Iltapäivällä äiti koettaa naurattaa minua ruokapöydässä, mutta ei huvita syödä eikä kikatella. Ei se osaa kuten sisko.  

Yritän kovasti ottaa kontaktia nelitassuiseen karvakorvaan, isoveljistä omituisimpaan. Mutta ei siitä oikein ole seuraa. Se vain kuskaa palloaan ja jyrsii luuta. Niihin en voi osallistua. 

Toisaalta nautin ainoan lapsen hurmasta, kokonaisesta sylistä ja täydestä huomiosta. Mutta ei se riitä. Puolet jostain tärkeästä puuttuu.

Tylsistyn ja kitisen. 

Äitikin hermostuu, kun olen jatkuvasti tuhoja tekemässä. Kiipeän kukkaruukkuun, hillun vessan roskiksella ja kaadan yhä uudelleen ja uudelleen koiran juomakupin. Mutta en osaa tehdä yksin muuta, joku puuttuu leikeistä.

Missä sisko on?

Se naurattaa ja halii, tönii ja puskee, leikkii ja kikattaa, konttaa ja pyörii, rakastaa kovaa ja sitä saa rakastaa samalla tapaa takaisin. Se on minun isosisko ja minä sen pikkusisko, jollaisia ei ole kenelläkään muulla.

Tiimin toinen puolikas ikävöi siskon kenkälaatikolla.