Lähtölaskenta

Siis Härreguud, OMG ja Tsiisus!

Laskin äsken puoli nukuksissa loppuraskauden keston eli mitä vielä on jäljellä. Vastaukseksi sain n. 14 viikkoa. WTF! Kohta tämä on ohi, vaikka se juuri vasta alkoi. Vielä puuttuu kylpyamme, vaipparode, lakanat, verho ja kaikki tissijutut ja niin edelleen.

ARGH, ARGH!!!!

Sadan aamun haamurajan kolkuttaessa ovella olo alkaa tuntua uskomattomalta. Vielä tiistaina perhevalmennuksessa rehvastelin, että en vieläkään oikein ymmärrä olevani raskaana. Olo on pikemminkin kuin jossain välitilassa. Tavallaan olen vielä kiinni vanhassa minässäni, mutta samalla matkalla johonkin. Vanha minäni unohtaa säännöllisesti noudattaa ruokarajoituksia ja haaveilee terassikauden avajaisista. Uusi minäni taas pysähtyy säännöllisesti pohtimaan vieläkö jotakin tavaraa pitää hamstrata, vai olisiko tämä kummallinen nukkekotileikki jo kohti ohi ja pesä vailla konkreettista asukasta valmis.

Erityisesti ympäristö pitää jatkuvasti huolen siitä, etten unohda raskauttani.Harvoin sattuu vuorokauden hetki jolloin en olotilastani muilta kuulisi. Ihmiset kyselevät, pohdiskelevat, kommentoivat ja kertovat omia tarinoitaan aiemmista raskauksistaan aina minut nähdessään. Jotkut jopa hakeutuvat tyköni ja kertovat, kuinka ovat huomanneet mahani kasvaneen entisestään. Kiitos vaan, tiedän ihan ilman kommentointiakin, että levenen.

Loput ajasta pohdin itse omaa olotilaani ja kolotuksiani tai viimeistään Riiviö muistuttaa itsestään tomeralla potkulla. Raskaana olemista ei siis tavallaan voi unohtaa, mutta vieraalta se silti tuntuu.

Jotkut ovat selvästi ”enemmän raskaana” kuin minä. Perhevalmennuksessa (jota kutsun säännöllisesti vahingossa perheterapiaksi) osa pullottavista kaimoista oli ajatuksissaan jo synnytyksessä ja vauva-arjessa. Seesteisen näköiset rantapallot (saan sanoa, koska olen sellainen myös itse) lipuivat jossain täydellisen äitiyden niityillä, jossa rintakumeilla ja maidonkerääjillä on vissi merkitys.

Itse olen vasta juuri oppinut olemaan ylpeä kasvavasta mahasta. En enää liiemmin piilottele sitä, vaan annan sen tursuta jos on tursutakseen. Olen myös oppinut puhumaan aiheesta, ilman että hämmennyn. Pohdin kuitenkin, että missä vaiheessa se tämä on se elämäni ainutlaatuinen vaihe -ajatus iskee päähäni. Se, kun tajuaa, että raskaana ollaan vain muutaman kerran elämässä. Jotkut ei olleenkaan ja jotkut hieman enemmän. Itse en kenties koskaan enää. Pistääkin mietityttämään se tosiseikka, että alienin vauvan potkuja tuntee vain pienen riipaisun verran omasta elinkaarestaan.

Ehkä tämä ainutlaatuisuus konkretisoituu kohdallani vasta synnytyssalissa. Joka tapauksessa, lähtölaskenta kesään ja riiviön tuloon on alkanut. 14 viikkoa on pitkä aika ja aion nautiskella tästä hauskuudesta. Jos en raskaana olemisesta sen stereotyyppisine ajatusasetelmineen, niin ainakin sen oireettomuudesta.