Äidilläni on tapana hamstrata kaikennäköistä. Ja minulla tapana periä ne omaan kaappiini.
Tällä kertaa sain lahjoituksena peltipurkillisen vanhoja talteenotettuja nappeja. Ja se purkki ei ollut mikään pieni pastillirasia.
Tuskastelin tovin näitä muoviläpyköitä ja ihmettelin miten ne tuntuivat niin tutuilta.
Muistin sitten yhtäkkiä fläsärin, jossa leikin itse pikku nappulana näillä kotimme olohuoneessa. Nämä olivat minun aarteitani. Sain ne aina pyytämällä äitini ompelukorista.
Laskin usein näitä nappeja, keräsin kaikki samanlaiset omiin pinoihinsa, järjestin niitä värijärjestykseen, isoimmasta pienempään ja niin edelleen. Yhä uudelleen ja uudelleen.
(Aika neuroticbrain. I know)
Pistin hyvän kiertoon seuraavalle sukupolvelle ja lämäsin eräänä heikkona hetkenä peltipurkin ykköselle kouraan. Ja kas. Tuo mukuloista mainioin istui tunnin hypistellen nappeja, piti niille kauneuskilpailuja ja lajitteli niitä yhä uudelleen ja uudelleen.
Pitkään. Hartaasti. Semineuroottisesti. Ei ole omppu (taaskaan) kauas puusta tippunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti