Pihtailua

Isännän puolen vanhemmat eivät vielä tiedä isovanhemmuudestaan mitään. Enkä millään haluaisi vielä kertoa. En millään.

Syitä on monia. Ensinnäkään raskaus ei vielä näy eikä tunnu. Haluaisin siis itse ensin totutella asiaan ja sitten vasta kertoa muille. Tuntuu nimittäin todella hölmöltä vastailla kysymyksiin "miltä nyt tuntuu", kun ei tunnu vielä miltään tai että "mitä olette suunnitelleet ja ostaneet vauvan varalle", kun emme ole vielä suunnitelleet ja ostaneet oikeastaan yhtään mitään.

Toiseksi, on olemassa ihmisiä, jotka ovat taipuvaisia ylitsevuotavaan hössöttämiseen. Mieheni puolen suvussa näin on. Siitä ei sitten enempää, he tietävät, ketkä ovat sellaista joskus kohdanneet.

Kolmanneksi, salaisuuden pitäminen on itseasiassa hauskaa ja huomasin, että saan siitä kummallista nautintoa. Aluksi pohdin kovasti, että raskaus ei ole olemassa, jos siitä ei kukaan tiedä. Tämä oli siis aivan alussa, kun mitään oireita ei ilmaantunut ja ahdistuin siitä, oliko raskaus vain Clear Blue -testien julma joukkohuijaus.

Nyt oireita on ilmaantunut  hieman enemmän (tai pikemminkin mahan ja etuvarustuksen sinnikästä laajentumista on pian pakkoa alkaa uskomaan) ja salaisuuden pitämisestä on tullut omanlaisensa kiero harrastus. Hykerrellen lasken kertoja, kun olen nähnyt tietämättömät ystäväni ja sukulaiseni ilman, että he ovat tienneet asiasta yhtään mitään. Tipaton tammikuu oli heidän keskuudessaan menestys. Onnittelen itseäni myös töissä, kun osa porukasta ei vielä ole huomannut, että olen siirtynyt teen suurkuluttajaksi tai että syy miksi pidän pitkiä paitoja en se, etteivät farkkuni mahdu enää kiinni ilman kumilenksua. Kikkailusta ja peittelystä on tullut leipälajini, johon jää koukkuun.

Peittelyä ei kuitenkaan kestä enää kauaa, ei isovanhempien eikä muidenkaan kohdalla, sillä kohta se maha taitaa pullahtaa ulos. Sitten olen auttamattomasti niin töissä, kuin sukulaistenkin ja ystävien keskuudessa r a s k a a n a  oleva nainen. Minuun tullaan suhtautumaan erilailla ja toimiani sekä kehoani tullaan tarkkailemaan. Aion siis vielä pihtailla tietoa hieman ja nauttia normaalista, tavallisesta, omasta minästäni, sillä kohta se on historiaa. En ole enää ikinä "no koskas on lasten aika" -minä, vaan lasta odottava nainen ja sen jälkeen ihka oikea äiti.

vko 15

Jos kukaan ei tiedä, sitä ei ole olemassa?

Takana on nyt 7 täyttä viikkoa ja ruokarajoitukset ym. alkavat mennä rutiinilla. Viikonlopuista selviäminen, niin että kukaan ystävistä ei arvaa mitään, on hauskaa temppuilua. Erilaisten mielikuvituksellisten keinojen keksiminen, kuten lonkeropullojen täyttäminen greippilimulla, on mukavaa ajan vietettä.

Joskus Isäntä tosin joutuu alkoholihuuruiseen pinteeseen, jouduttuaan juomaan tuplamäärän glögiä ja viiniä, kun en hätäpäissäni ole keksinyt muuta keinoa vältellä valmiiksi kaadettuja laseja. Ystävät varmaan ihmettelevät hyvää juomapäätäni kummastellen samalla perheen toisen puoliskon tahmeaa meinikiä.

Tämä salailu on hauskaa, mutta rasittavaa. Ensinnäkin, inhoan valehtelua ystävilleni. En halua esittää juomaria kun en oikeasti ota mitään. Jatkuva "olen autolla" selityskavalkadikin on jo kohta kärsinyt inflaation ja epäilykset heräävät jos kieltäydyn juomista. Suurin huijaus tapahtukoon ensi viikonloppuna vuoden vaihtuessa. Silloin minun on hukutettava itseni greippilimuun tai joudun keksimään kummallisia selityksiä kuohuviinistä kieltäytymiseen:

• Närästää niin paljon, ettei nyt pysty? 
• Oksettaa jo nyt niin paljon, ettei pysty? 
• Tulipa otettua niin paljon liikaa, ettei pysty enää? 
• En pidä kuohuviinistä (suuuuurin bullshit)? 
• Tipaton Tammikuu alkoi juuri nyt!?

Salailu on lisäksi ikävää, koska en voi iloita tästä kenekään kanssa. Minussa kasvaa minimii, elämäni suurin asia, enkä voi siitä kenellekään kertoa. Isäntä sanoi eilen, että onpa tyhmää kun kukaan ei tiedä, silloin tuntuu siltä, ettei sitä ole oikeasti olemassa. Niinpä. Minimii on tällä hetkellä vain meidän kahden välinen mielikuvitusleikki, josta kukaan muu ei tiedä.

vko 6