Jos kukaan ei tiedä, sitä ei ole olemassa?

Takana on nyt 7 täyttä viikkoa ja ruokarajoitukset ym. alkavat mennä rutiinilla. Viikonlopuista selviäminen, niin että kukaan ystävistä ei arvaa mitään, on hauskaa temppuilua. Erilaisten mielikuvituksellisten keinojen keksiminen, kuten lonkeropullojen täyttäminen greippilimulla, on mukavaa ajan vietettä.

Joskus Isäntä tosin joutuu alkoholihuuruiseen pinteeseen, jouduttuaan juomaan tuplamäärän glögiä ja viiniä, kun en hätäpäissäni ole keksinyt muuta keinoa vältellä valmiiksi kaadettuja laseja. Ystävät varmaan ihmettelevät hyvää juomapäätäni kummastellen samalla perheen toisen puoliskon tahmeaa meinikiä.

Tämä salailu on hauskaa, mutta rasittavaa. Ensinnäkin, inhoan valehtelua ystävilleni. En halua esittää juomaria kun en oikeasti ota mitään. Jatkuva "olen autolla" selityskavalkadikin on jo kohta kärsinyt inflaation ja epäilykset heräävät jos kieltäydyn juomista. Suurin huijaus tapahtukoon ensi viikonloppuna vuoden vaihtuessa. Silloin minun on hukutettava itseni greippilimuun tai joudun keksimään kummallisia selityksiä kuohuviinistä kieltäytymiseen:

• Närästää niin paljon, ettei nyt pysty? 
• Oksettaa jo nyt niin paljon, ettei pysty? 
• Tulipa otettua niin paljon liikaa, ettei pysty enää? 
• En pidä kuohuviinistä (suuuuurin bullshit)? 
• Tipaton Tammikuu alkoi juuri nyt!?

Salailu on lisäksi ikävää, koska en voi iloita tästä kenekään kanssa. Minussa kasvaa minimii, elämäni suurin asia, enkä voi siitä kenellekään kertoa. Isäntä sanoi eilen, että onpa tyhmää kun kukaan ei tiedä, silloin tuntuu siltä, ettei sitä ole oikeasti olemassa. Niinpä. Minimii on tällä hetkellä vain meidän kahden välinen mielikuvitusleikki, josta kukaan muu ei tiedä.

vko 6