Pöllöjä

Onko kukaan huomannut samaa ilmiötä, että pöllöjä pursuaa tätä nykyä joka tuutista? Ainakin lasten tavaroiden kohdalla. Kyseessä lienee jokin muoti-ilmiö, sillä kyseistä kuosia ja muotoa löytyy miltei joka merkiltä. Ja kamaa riittää ihan kirppiksellekin asti.

hop

Huomasin ilmiön, kun puin muksullemme päälle pinkin pöllökuvioisen bodyn ja hameen, jossa komeili iso pöllöprintti. Homma sai vahvistusta, kun siirryin nettiin etsimään soittorasiaa. Googlatessa vastaan tuli tietenkin pöllöaiheisia soittorasioita. Vieläpä monen moisia soivia pöllöjä.

hep

Kyseiseen printtiin olen törmännyt myös pipoissa ja tuttinauhoissa, sukkiksissa, tyynyissä ja ylipäätään kaikennäköisissä kankaissa, kirjatukien muodossa, repuissa, pehmoeläimissä ja niin edelleen. Ja pöllöt tuntuvat aina noudattavat samaa graafista ilmiasua. Lieneekö niiden takana siis sama suunnittelutiimi, megapöllöilijät?

hip

Anyhow, tässä muutama bongaamani ihana soittorasia jos toinenkin. Kolmas on suosikkini. Pistetään toivomuslistalle...

hup

Oravanpoikasille kesäylläri

Neuvolatäti rohkaisi meitä luopumaan tuttipullosta. Tavoitteena oliis nokkamuki. Mutta miten helkkarissa?

Ipanalle imu on maaaaaailman tärkein asia, tuttipullo on siis paras kaveri. Ja kaksi sormea. Näillä nurkilla pitäisi kehityksellisesti imemisfetissin pikku hiljaa häiventyä vauvoilta.

Epäilen sen myöhästyvän meidän kohdalla -ja paljon - sillä mukulan maailman on edelleen yhtä suuta. Ja imua ja ylipäätään ruuan kanssa painimista.

Nokkamukia olen kokeilluu useasti. Se on kuitenkin vain pelkkä lelu ruokapöydässä. Olen myös kokeillut tuttipullojen heivaamista pitkäksi aikaa pois ja pelkän nokkiksen käyttämistä. Tästä on seurannut toistaiseksi vain täysin juomaton murmeli. Ei siis hyvä.

Toisaalta, tuttavillamme oli sama dilemma. Kun tuttipullot heivattiin mäkeen, lopetti lapsi maidon juomisen. Homma meni lopulta aina lastenlääkärille asti, joka neuvoi laittamaan kovan kovaa vasten. Mitään nestettä ei tipu, kuin nokkamukin kautta. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa ja niin kauan kuin muksu kastelee viitisen vaippaa päivässä, ollaan turvallisilla vesillä.

Heidän taistelunsa kesti hieman yli vuorokauden. Mukula oli juomatta kokonaisen päivän, jonka jälkeen kamelilta katkesi selkä ja maito alkoi taas maistumaan. Ehkä siis meilläkin kokeillaan vastaavaa metodia jossain vaiheessa, jos tuttipäät eivät millää meinaa irrota murmelin kitalaesta.

Toinen vaihtoehto on hypätä koko nokkis yli ja siirtyä suoraan lasiin. Aikuisten tyyliin. Toistaiseksi tämä on tarkoittanut vuotavaa leukapieltä ja raivokasta paitojen vaihtoa ja pykkäystä.

Saa siis nähdä mitä kesä tuo tullessaan. Molempia tullaan kokeilemaan ja viimeistään kun lomat loppuu ovat tuttipät lentäneet oravanpoikasille, tai millä korulauselmilla niitä lapsia nyt ikinä huijataankaan pääsemään riippuvuuksistaan irti.

Lusikka-asento

Ruokajutuista vielä.

Länttäsin murmelin käteen lusikan, jossa oli jugurttia. Suuhun meni. Äiti ylpeänä, ja jälkikasvunsa viisaudesta sokaistuneena, ei tajunnut että homma voi mennä ojasta allikkoon. Pahemman kerran.

Lusikan antaminen, oli kuin oliksi antanut pirulle pikkusormensa. Ipanahan ei päästänyt lusikasta enää irti, vaan imeskeli sitä silmät sirrillän ja onnesta soikeana. Vihdoinkin äiti tajusi antaa sen minulle!!

Siihenhän loppui sitten se rauhallinen ja hyvin sujuva ruokahetki. Ihan kuin ipana olisi kasvattanut pikku sarvet kupoliinsa. Sillä päästyään kerrankin lusikanvarteen kiinni, oli se valmis siitä hetkestä lähtien tastelemaan siitä henkensä edestä.

Lusikkaa en siis ipanalta saanut enää takaisin, en edes täytettäväksi uudestaan jugurtilla, hedelmäbonalla tai millä ikinä keksinkään lahjoa, eikä taisteluun mukaan haettu toinenkaan lusikka auttanut enää asiaa.

Nyt pelkään kuollakseni seuraavaa ruokailukertaa ja sitä, ryöstääkö Vastakruunattu Arvon Neiti Lusikanhaltijamme taas sen eikä suostu avaamaan suutaan jos kyseinen kiistakapula on asianomistajan hallussa. Fask!

Lastenhuoneen uusi kaappi?

täältä

 

 

 

 

 

Akilleen kantapää

Olen löytänyt akilleen kantapään äitinä olemisessa. Siis sen pisteen, jossa hermo menee aina. Ja yleensä ryöppyää yli totaalisesti.

Kohdallani se on ruokailu, ei omani, vaan murmelin. Yritän aina tsempata itseni ennen ruokailua etten hermostuisi. Lähes aina se menee pieleen. Tämä ei ole yhtään helppoa, sillä meillä ruokaillaan neljästi päivässä. Siis neljä mahdollisuutta menettää hermonsa päivässä. Joka päivä. Seitsemänä päivänä viikossa. Aika kuluttavaa.

Menetän hermoni siksi, että murmeli ei syö. En saa sitä syömään. Vaikka painokäyrissä tai ulkonäöllisesti ei murmelin kohdalla ole mitään hälyttävää, en voi olla hermostumatta siitä että muksu ei vain syö.

Pahimmillaan se avaa suunsa vain kahdesti, kahden teelusikallisen verran. Parhaimmillaan saan sen syömään 150 ml maitoa ja puoli purkillista bonaa. Huom, pienen puolikkaan bonapurkin. En välillä ymmärrä millä ihmeen pyhällä hengellä tyttö vetelee. Sapuskasta sitä energiaa ei taatusti riitä.

Kaikkein suurin kauhistus ovat 8kk ikäisille muksuille tarkoitetut bonat. Niissä on palasia. Ei käy. Murmeli elelisi varmaan maailman tappiin asti hedelmäbonalla. Mutta kun proteiiniakin tarvittaisi, ja rautaa.

Siispä äiti hermostuu ja huutaa ja kiroaa, mistä seuraa entistä varmemmin ruokahalun menetys. Kuka nyt pääpunaisena huutavalta tyypiltä mitään haluaisi syödä? Äitinä olenkin todella huonoa ruokaseuraa, ku nsisäinen feng shuini on häviksissä.

Eivät tosin muutkaan saa tyttöä syömään. Kun luukku menee kiinni, ei sitä väkisinkään saa auki (koetettu sekin, valitettavasti).

Välillä tuntuu siltä, että mukula ihan tahalteen haluaa pottuilla ärsyttääkseen. Heikko kohtani taitaakin johtua siitä, etten kestä vastaan sanomista. Tiedämme molemmat, että ruoka on hänelle hyväksi, mutta en saa sitä perusteltua 10kk ikäiselle muksulle. Otankin mielettömät reijot ja kasvatan valtavan tutin otsaani ipanan kieltäytymisestä. Ruokailu on mennyt henkilökohtaiseksi.

Huonoäitisyndroomaan tukehtuessani ja hukkumaisillani, yritän parhaani mukaan olla välittämättä ruokamääristä, laadusta tai ikäsuositusten mukaisista möykykkäämmistä ruuista. Meidän tyttö taitaa syödä sileää sosetta ja mangobonaa (sekä NAKKIA!) vähän pidempään kuin muut, jos se vain estää äidin hermostumisen.

Viimeinen kolmannes

Yhtäkkiä murmeli on ryysännyt kehityksesssään eteenpäin huimasti. Samaan aikaan, kun itse olen ollut muutamia viikkoja pää puskassa, on pikku apinamme lisännyt ryömimisvauhtiaan merkittävästi, noussut omatoimisesti itse ylös seisomaan ja oppinut konttaamaan!

Eilen, pisteenä i:n päälle, tepasteli murmeli pöydän reunasta kiinni pitäen ees taas pöydän toista sivua. Kävelyharjoituksia! Uskomatonta, ja kaikki yhdessä viikossa!

Ruokailun sijaan edistystä sensijaan ei ole tapahtunut. Nokkamukista ipana ei älyä mitään, juomalasiin se meinaa hukkua hörpätessään, purkkiruuista menee edelleen vain sileät 5kk soseet ja eniten hedelmäbonat. Sormiruokaa on kyll äkiva tunkea kurkkuun, mutta ienpaloittelun jälkeen se sylkäistään mössönä ulos suusta. Yksikin pieni palanen ruuassa aiheuttaa siis edelleen slaagin.

Koska tästä vaiheesta päästään eteenpäin?

Uusi mukava ja hermoja koetteleva vaihe on sängyssä pyöriminen ja konttausasentoon päätyminen. Keskellä yötä. Huudon kera. Uh, hyvästi rakkaat yöuneni. Tervetuloa silmäpussit, johan olitte olleet lomalla joulusta asti. no, onneksi meillä on sänkynä matkasänky, eipähän ainakaan pää kolise pinnoihin.

Levottomat kolme kuukautta ennen seesteistä vuoden ikää ovat saapuneet. Levottomuus on ikävä sivuoire, mutta kertoo siitä, että kehitys harppoo lujaa eteenpäin. Murmelista tulee taapero, vauvavuoden viimeinen kolmannes on käynnistynyt.

oma-aika here i come

Lääh. Puuh. Kohta yksinhuoltajaviikko on ohi. Huomenna isäntä palaa takaisin ja elämä helpottuu.

Ei enää koiralenkkejä lapsirinkka selässä. Ei aamun hesarin hakua postilaatikolta yöpuvuissa (me molemmat) heiluen. Ei tiskikasaa. Ruuattomia päiviä, siis minun, kun kukaan ei käy kaupassa. Ei superhyperaktiviteetteja, jotta kumpikaan meistä ei tule seinähulluiksi kotona. Ei tätä jäätävää sotkua, kun en jaksa vaan siivota.

Aah, kohta saa VAPAA-AIKAA, omaa aikaa, yksinäisiä suihkuja ja vessassakäyntejä. Kyllä kiitos, heti niitä tänne, o d o t a n!

No, miten viikko meni?

Ihan ok.

Terästäydyin äärimmilleni seviytyäkseni koetuksesta. Olen tsempannut kuin mielipuoli. Laittanut itseni kainalot hiessä likoon ja taantunut aivopaastotilaan. En ajattele mitään eli en ahdistu ja hermostu.

En edes silloin, kun ipana on huutanut tunnin putkeen kun ei halua mennä nukkumaan. Tietty samalla, kun tahtoisin kerrankin käydä saunassa, ottaa yhden siiderin, katsoa nauhalta Housen viimeisen jakson ja nautiskella juustoja viikunahillon kanssa. En edes silloin, WAU. Ennenkuulumatonta.

Ja siis ihan hyvin meni, vaikka pelkäsin tätä kuollakseni. Murmeli on ollut koko viikon hyvin hankala, ei ole suostunut nukkumaan ja herää öisin huutamaan seisomalla sängyn laitaa vasten. Mutta silti olen jaksanut.

Olen jaksanut olla läsnä, hermoilematta ja ruodussa. Muutamia kertoja olen raivohuutanut EI:tä kun ipana paukuttaa kymmenettä kertaa peräkkäin lasivitriinin ovea. Mutta se kai on normaalia paremmissakin perheissä. Eli ehkä tämä tästä?

Mutta toista viikkoa en vattu-parsa-halvattu-sootana (yritän vähentää kiroilua) ole enää yksin kotona!

Nostankin hattua niille, ketkä ovat paljon kotona yksin, joko omasta tahdostaan tai pakosta. Aika hurjaa hommaahan se on. Siitä on välillä vaaleanpunaiset perheidyllit kaukana.

Vertaiseni

Kiitos kannustuksestasi ja neuvoistasi.

Kiitos että kerroit olevasi tai olleesi samassa tilanteessa.

Kiitos että ymmärrät, et tuomitse.

Tämä teille vertaiseni, äidit, äitimieliset ja melkein jo äidit.

Kumarran ja kiitän. Ihan aikuisten oikeesti. Äitien oikeesti.

Yhdessä.

Viikko on mennyt ja pää on edelleen kasassa, ihme kyllä. Isäntä otti koko viikoksi tuplavastuun murmelista ja sain kerätä kamojani rauhassa. Se tehosi tai ainakin auttoi toistaiseksi. Loputon lohduttomuus on helpottanut ja olo toiveikas. Ehkä tämä tästä sittenkin?

Alleviivaan, että tavoitteeni ei ole selviytyä tästä itse ja yksin, ilman apua. Tartun apuun heti kun tiedän, että voin ottaa sitä vastaan. Kun olen valmis sitä pyytämään. Muutoin vain vaivaudun.

Nyt sitäpaitsi tuntuu siltä, että meidän perheen yhteisessä takataskussa saattaakin olla piilotettuna kikka kolmonen tai parikin pahan päivän varalle. Siis sellaisia voimavaroja, joita ollaan säästetty pahan päivän varalle ja joita ei vieläoltu  jouduttu koskaan käyttämään. En tiennyt niiden olemassa olosta, paitsi nyt.

Kuten aiemmin totesin, perheemme voi hyvin ja isäntä ja minä, ja tässä se salaisuus piileekin. Kun toinen horjuu tai kaatuu, me kömmimme yhdessä ylös. Luotan isäntään ja siihen että pahan paikan tullen hän on paikalla.

Kuinka ällöpyllyromanttista, mutta nyt se ainakin toimii. Isäntä auttoi ja minä lepäsin, eikä edes tarvinnut kärsiä huonosta omatunnosta kun ei jaksa hoitaa lasta itse. Tätä on kai toimiva parisuhde, kai näin uskaltaisi sanoa?

Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Isännän puoli vuotta sitten sovittu viikon työmatka jenkkehin iskee takavasemmalta todella pahaan paikkaan. Lähtö on huomenna. Viikon koira- ja lapsi-yh on edessä. Mummot ja naapurit on laitettu hälyvalmiuteen. Hoitoapua on viritetty, niin koiralle kuin mukulallekin. Tästä en aio edes yrittää selvitä yksin.

Helpon lapsen "helppo" äitiys

Lataillessani pohdin kovasti seuraavaa, saako helpon lapsen äiti olla väsynyt?

Murmeli on nimittäin mitä helpoin tapaus. Hän nukkuu yöt hyvin, unettomien öiden takia tullutta väsymystä tunsin viimeksi tammikuussa.

Murmeli on myös iloinen ja onnellinen lapsi, ei mitä ilmeisemmin kiukuttele muita lapsia enempää. Hän kehittyy ja menee omaa tahtiaan hymyssäsuin.

Muksulla ei myöskään ole ollut mitään vaivoja muutamaa flunssaa lukuun ottamatta. Koliikista tai refluksista on siis turha meidän tapauksessa hakea johtolankoja tai syypäätä.

Perheemme pyörii muutenkin mukavasti. Isäntä ei ole työnarkki tai edes paljoa töissä maatuva tai muuten vain pois kotoa. Päin vastoin, hän on paikalla paljon ja yhteistä perheaikaa piisaa joka päivä.

Kultalusikka suussa onkin jotenkin väärin sanoa, että on väsynyt. Muilla on rankempaa, on kahta lasta, kaksosia, vaikeita parisuhteita, haastavia esikoisia. Ei meillä. Meillä on vain haastava äiti.

Mitä sille voi tehdä?

Neuvolapsykologi on ohjemistossa seuraavana, numerokin on jo tallennettu puhelimeen ja samaa psykologia käyttänyttä ystävää haastateltu. Enää puuttuu soitto. Vai puuttuuko? Pääseekö tästä itse yli? Tarvitseeko edes päästä?

No ei, mutta silti huvittaisi talvisodan henkeen taistella ja selviytyä omin keinoin. Katsotaan.