Luulin, että piinaviikoilla tarkoitetaan sitä/niitä viikkoja, joina odotellaan plussan ilmestymistä tikkuun. tai siis kahden maagisen punaisen viivan. Nyt olen kuitenkin kohdannut jo toistamiseen tai oikeastaan jo kolmannen kerran The Piinaviikon. Jos ensimmäinen piinaviikko meni sympaattisen jännityksen, korkeiden toiveiden ja positiivisten odotusten sävyttämänä niin kaks seuraavaa ovat menneet miltei kauhun sekaisin tuntein.
Nämä kaksi jälkimmäistä p-viikkoa ovat olleet niitä viikkoja, jotka ovat edeltäneet ultraa. Edellinen oli ennen varhaisultraa. Jännitin sitä niin, että meinasin itkeä tihruttaa ennen koko vastaaotolle menoa. Teki mieli kääntyä ennen yksityisen ilmoittautumistiskiä ympäri ja juosta kotiin, sillä olin aivan varma huonoista uutisista. Toisin kävi, kuten edellisissä kirjoituksissa on jo todettu.
Nyt tilanne on taas sama. Eka kunnallinen ultra on puolentoista viikon päästä. Ja a h d i s t a a ! Tämän on hassua, sillä voisi kuvitella että toiset hyppivät onnesta soikeana iloiten tulevasta tapaamisesta mahamöykyn kanssa.
Minulla tämä menee kuitenkin ihan toisin päin. Ahdistun ja jännitän tilaisuutta aivan hirveästi. En ahdistu niinkään toimenpiteestä,vaan tulevista mahdollisista uutisista. Eniten pelkään surullisia uutisia: ei täällä ole enää mitään, mikään ei liiku, mikään sydän ei enää lyö.
Olen ilmeisesti taipuvainen pessimismiin (yritän kutsua sitä välillä realismiksi itseä huijatakseni), sillä kuvittelen automaattisesti saavani huonoja uutisia tähän raskauteen liittyen. Tähän varmaan vaikuttaa aiempi keskenmenokin, sillä lapsen saaminen tuntuu edelleen aivan hämmentävältä mahdottomuudelta. Ettäkö me muka tässä onnistuttaisiin?
Paniikin kasvaessa ssa olen jopa harkinnut kotidoppleriakin. Jos sillä voisi varmistaa onko mahassa mitään. Kotidiagnosointi ei kuitenkaan liiemmin houkuta, sillä jos en löydä sydänääniä, niin mitä sitten teen? Panikoin lisää.
Äitini kuitenkin lohdutti puhelimitse, että "... on niitä lapsia ennenkin maailmaan saatu. Ei se niin monimutkaista ole. Jos ei ole kramppeja ja muita merkkejä ollut niin kyllä se siellä mukana kulkee...".
Niinhän sitä luulisi. Ja toivoisi. Pakko opetella optimistisuutta.
Vko 11
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
tiistai 25. tammikuuta 2011
Mitä? Missä? Milloin?
Huhuu, minne katosivat oireet?
Ei enää väsytä.
Ei nälätä.
Ei turvota.
Ei ällötä.
Ei tissikipuja.
Ei mitään.
Siis mitä, onko siellä ketään?
En kuvitellut, että tämä ainakaan helpommaksi olisi muuttunut. Lisäksi olen huomannut, että vainoharhaisuus alkaa taas nostaa päätään. Pohdin alituiseen mikä on huonosti kun mitään ei missään tunnu, maha ei kasva eikä olo ole kummoinen.
Sain onneksi ajan seuraavaan ultraan Kättärille. Aika on 8.2 tiistaina, VASTA!! Harkitsen kovasti uutta varhaisultraa. Isäntä sanoi, että mennään heti, jos alkaa hermostuttamaan. 60e on pieni hinta hermoista ja varmasta tiedosta. Toisaalta, mitä hyötyä siitä on, jos näkee kasvunsa pysäyttäneen ruipelon viikkoa etukäteen. Jos siis näin olisi käynyt. Jos. Toivottavasti ei. Eihän?
Argh!
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Lapsia saadaan, ei tehdä
Mietin kotimatkalla töistä, kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun aloimme isännän kanssa harkitsemaan jakaantumista. Tästä on aikaa jo miltei vuosi. Jos lapsenteko olisi ollut itsestäänselvyys olisi meillä jo nyt pieni nyytti kainalossa tai vähintäänkin toinen jalka synnytyssalissa.
Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin nopealla tahdilla kuin aluksi kuvittelin. Oli vaikea hyväksyä, että lapsia saadaan, ei tehdä. Ne tulevat kun ovat tullakseen ja sellaiseen elämäntilanteeseen, mitä ei voi ennalta tietää.
Olin aluksi suunnitellut hyvin tarkasti, mihin saumaan lasten hankinnan olisi hyvä osua. Suunnittelin ja järjestelin projektit töissä siten, että tilanne olisi mahdollisimman optimaalinen. Ei keskeneräiseksi jääviä projekteja, ei työpaikan vaihtoa, ei määräaikaisuuksia jne jne. Ehdin vielä suunnitella senkin, kuinka kätevää olisi saada lapsi kesän alussa, siten kesälomat sun muut menisivät juuri nappiin.
No, kuten tiedämme tilaus laitettiin tuolloin menemaan, mutta vastaus jumittui postiin ja tuli vasta nyt perille. Jouduin tämän myötä hyväksymään sen, että lapsen tuleminen menee muiden asioiden edelle ja jyrää tullessaa omatoimisesti kalenterin tyhjäksi.
Näin on käynyt myös nyt. Olen juuri vaihtanut työpaikkaa ja aloittanut vuoden vaihteessa uuden mittavan ja supervaativan projektin, jossa toimin avainasemassa. Projekti on läsnäoloa vaativa ja tarvitsee pitkää yhtenäistä ajatusta sen kulusta. No, sopimuksen allekirjoitettuani ensimmäinen tehtäväni on ilmoittaa esimiehelleni olevani raskaana. Heti kun 12 viikkoa tulevat täyteen aion viedä tämän "suru-uutisen" hänelle ja toivon parasta: älä suutu, hermostu, pety.
Tätä en todellakaan suunnitellut meneväksi näin, mutta ajoitukselle en voinut mitään. Ensi syksyn olen jo joutunut mielessäni varaamaan kuolalle ja vaipoille.Tämä lapsi oli otettava, kun se kerran ilmoitti tulostaan, sillä toisesta mahdollisuudesta ei voi tietää, onko siitä takeita.
Tämä on myös jotain, mitä en halua missata. Projektimaailman uskon menevän eteenpäin ilman minuakin.
Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin nopealla tahdilla kuin aluksi kuvittelin. Oli vaikea hyväksyä, että lapsia saadaan, ei tehdä. Ne tulevat kun ovat tullakseen ja sellaiseen elämäntilanteeseen, mitä ei voi ennalta tietää.
Olin aluksi suunnitellut hyvin tarkasti, mihin saumaan lasten hankinnan olisi hyvä osua. Suunnittelin ja järjestelin projektit töissä siten, että tilanne olisi mahdollisimman optimaalinen. Ei keskeneräiseksi jääviä projekteja, ei työpaikan vaihtoa, ei määräaikaisuuksia jne jne. Ehdin vielä suunnitella senkin, kuinka kätevää olisi saada lapsi kesän alussa, siten kesälomat sun muut menisivät juuri nappiin.
No, kuten tiedämme tilaus laitettiin tuolloin menemaan, mutta vastaus jumittui postiin ja tuli vasta nyt perille. Jouduin tämän myötä hyväksymään sen, että lapsen tuleminen menee muiden asioiden edelle ja jyrää tullessaa omatoimisesti kalenterin tyhjäksi.
Näin on käynyt myös nyt. Olen juuri vaihtanut työpaikkaa ja aloittanut vuoden vaihteessa uuden mittavan ja supervaativan projektin, jossa toimin avainasemassa. Projekti on läsnäoloa vaativa ja tarvitsee pitkää yhtenäistä ajatusta sen kulusta. No, sopimuksen allekirjoitettuani ensimmäinen tehtäväni on ilmoittaa esimiehelleni olevani raskaana. Heti kun 12 viikkoa tulevat täyteen aion viedä tämän "suru-uutisen" hänelle ja toivon parasta: älä suutu, hermostu, pety.
Tätä en todellakaan suunnitellut meneväksi näin, mutta ajoitukselle en voinut mitään. Ensi syksyn olen jo joutunut mielessäni varaamaan kuolalle ja vaipoille.Tämä lapsi oli otettava, kun se kerran ilmoitti tulostaan, sillä toisesta mahdollisuudesta ei voi tietää, onko siitä takeita.
Tämä on myös jotain, mitä en halua missata. Projektimaailman uskon menevän eteenpäin ilman minuakin.
perjantai 14. tammikuuta 2011
Ruokaah!
Olen pieniruokainen. Tarkoitan olin. Nyt maisuu kaikki, ihan kaikki. Koska en kärsi minkäännäköisestä pahoinvoinnista on suunta vain ylöspäin.
Syön massiivisen monta kertaa päivässä, ihan mielettömän usein. Ennen riitti aamupala, lounas ja sapuska kotiin tullessa. Jos oli vapaapäivä, pärjäsin pelkällä aamupapalla ja päivällisellä. Nyt syön aamupalan, välipalan, lounaan, välipalan, päivällisen, välipalan, iltapalan ja lukemattoman määrän herkkuja. Olen hieman ärsyyntynyt tästä ruuan himottelusta, sillä en haluaisi vielä nostattaa painoa. Olenkin oppinut huijaamaan nälkää omenoilla, porkkanoilla, mustikkakeitolla ja mehulaseilla. Uutuutena on raejuusto, jota voisin syödä aina saavillisen kerralla.
Ruoka on myös alkanut maistumaan järjettömän hyvältä. Kaikki mahdollinen saa veden kielelle. Erityisesti suolainen ja rasvainen (voih!), Jopa töissä harmaiden mössömuusien seassa huomaan toivovani välillä kanttia hakea santsia lisää. Huom, en ikinä ota lisää missään, koskaan, ikinä, ellei ruokaa tarjoava emäntä kylässä ollessa siihen pakota. Nyt työpaikkaruokailussa olen salaa alkanut hiipiä ruokailun jälkeen leipäkorin luo ja hamstraan itselleni tuplamäärän leipää joko heti syötäväksi tai evääksi. Näen jo silmissäni tilanteen riistäytymisen: kuolaan ruokalaarien edessä hakemassa kolmatta santsia lounasajan mentyä umpeen jo kauan sitten...
Kahvi on ainut mikä ei mene alas, vaikka olen vannonut aamukahvin nimeen, enkä aiemmin ole koskaan lähtenyt töihin ilman lämmintä ihanaa herättelevää kupposta. Nyt kahvi on jäänyt pois ja jos sitä tarvitse hereillä pysyäkseni, on minun pidettävä nenästä kiinni ja hotkaistava kuppi ykkösellä alas. Puistatusten kera.
Toivon hartaasti, että tämä on väliaikaista. Siis sekä kahvin, että ruokahulluuden. Tiedän, että minun tulee syödän kahden edestä, mutta en odottanut tätä ihan näin kirjaimellisesti.
vko 9
Syön massiivisen monta kertaa päivässä, ihan mielettömän usein. Ennen riitti aamupala, lounas ja sapuska kotiin tullessa. Jos oli vapaapäivä, pärjäsin pelkällä aamupapalla ja päivällisellä. Nyt syön aamupalan, välipalan, lounaan, välipalan, päivällisen, välipalan, iltapalan ja lukemattoman määrän herkkuja. Olen hieman ärsyyntynyt tästä ruuan himottelusta, sillä en haluaisi vielä nostattaa painoa. Olenkin oppinut huijaamaan nälkää omenoilla, porkkanoilla, mustikkakeitolla ja mehulaseilla. Uutuutena on raejuusto, jota voisin syödä aina saavillisen kerralla.
Ruoka on myös alkanut maistumaan järjettömän hyvältä. Kaikki mahdollinen saa veden kielelle. Erityisesti suolainen ja rasvainen (voih!), Jopa töissä harmaiden mössömuusien seassa huomaan toivovani välillä kanttia hakea santsia lisää. Huom, en ikinä ota lisää missään, koskaan, ikinä, ellei ruokaa tarjoava emäntä kylässä ollessa siihen pakota. Nyt työpaikkaruokailussa olen salaa alkanut hiipiä ruokailun jälkeen leipäkorin luo ja hamstraan itselleni tuplamäärän leipää joko heti syötäväksi tai evääksi. Näen jo silmissäni tilanteen riistäytymisen: kuolaan ruokalaarien edessä hakemassa kolmatta santsia lounasajan mentyä umpeen jo kauan sitten...
Kahvi on ainut mikä ei mene alas, vaikka olen vannonut aamukahvin nimeen, enkä aiemmin ole koskaan lähtenyt töihin ilman lämmintä ihanaa herättelevää kupposta. Nyt kahvi on jäänyt pois ja jos sitä tarvitse hereillä pysyäkseni, on minun pidettävä nenästä kiinni ja hotkaistava kuppi ykkösellä alas. Puistatusten kera.
Toivon hartaasti, että tämä on väliaikaista. Siis sekä kahvin, että ruokahulluuden. Tiedän, että minun tulee syödän kahden edestä, mutta en odottanut tätä ihan näin kirjaimellisesti.
vko 9
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Pannukakku
Nyt on vanhuksille kerrottu, siis omilleni, Isännän sukua pantataan vielä. Ja omaa rakasta siskoani, joka ei ole tällä hetkellä samassa maassa, kuin me (annathan anteeksi).
Vanhuksillekertomista varten oli varattu oikein hienoa alkoholitonta Kuusenkerkkä -kuplivaa ja sopivaa hetkeä pantattiin. Hetki löytyi ja taisin olla hieman ylivirittynyt tilanteeseen, sillä purskahdin suvereenisti itkuun heti julkistamisen jälkeen. Ylidramaattisen nyyhkytyksen keskeltä huomasin varsin nopeasti, että kukaan muu huoneessa ei näyttänyt tiputtelevan yhtään kyyneleitä. Eivät edes tulevat isovanhemmat, joiden ajattelin vähintäänkin kyynelehtivän onnesta lapsensa suuresta saavutuksesta.
Tuleva isoäiti, rakas äitini, totesi vain hymyssäsuin että "arvasin" ja kertoi jo odotelleensa uutisia jonkin aikaa. Tuli ihan lässähtänyt pannukakkuolo: minusta oli ilmeisesti näkynyt jo viikkoja tämä olotila ja ympärilläni oltiin huomaamattani kytätty oikein urakalla, koska totuus tuodaan julki. Isäni oli tosin yllättynyt ja oli uinunut miehisen tietämättömään tyyliinsä jossakin "lapseni on vasta niin pieni" -tilassa, että lapsanlapsiuutinen tuli ihan yllätyksenä. Illan mittaan sain häneltä useita pyytettömiä halauksia liikuttuneen hokeman "hienoa, hienoa" kera. Silloin onneksi tuntui, että olisin voittanut raskaaksitulon maailman mestaruuden eli eivät nyyhkytykset loppujen lopuksi nyt ihan hukkaan menneet.
Seuraavaksi ovat vuorossa ystävät, joiden parissa olen huomannut saman oletko raskaana -kyräilyn. Tipaton tammikuu ei näytä menevän ollenkaan läpi, vaan limulasiani seurataan niillä tietyillä katseilla. Naisväki hymistelee ympärilläni tietyllä tapaa ja vaihtaa selkäni taka vaivihkaa tietynlaisia kommentteja. Ystäville asiat paljastetaan kuitenkin julkisesti vasta viikolla 12. Arvasivat he tai eivät. Sitten saa nähdä, tuleeko paljastuksesta taas pannukakku vai uutinen.
vko 9
Vanhuksillekertomista varten oli varattu oikein hienoa alkoholitonta Kuusenkerkkä -kuplivaa ja sopivaa hetkeä pantattiin. Hetki löytyi ja taisin olla hieman ylivirittynyt tilanteeseen, sillä purskahdin suvereenisti itkuun heti julkistamisen jälkeen. Ylidramaattisen nyyhkytyksen keskeltä huomasin varsin nopeasti, että kukaan muu huoneessa ei näyttänyt tiputtelevan yhtään kyyneleitä. Eivät edes tulevat isovanhemmat, joiden ajattelin vähintäänkin kyynelehtivän onnesta lapsensa suuresta saavutuksesta.
Tuleva isoäiti, rakas äitini, totesi vain hymyssäsuin että "arvasin" ja kertoi jo odotelleensa uutisia jonkin aikaa. Tuli ihan lässähtänyt pannukakkuolo: minusta oli ilmeisesti näkynyt jo viikkoja tämä olotila ja ympärilläni oltiin huomaamattani kytätty oikein urakalla, koska totuus tuodaan julki. Isäni oli tosin yllättynyt ja oli uinunut miehisen tietämättömään tyyliinsä jossakin "lapseni on vasta niin pieni" -tilassa, että lapsanlapsiuutinen tuli ihan yllätyksenä. Illan mittaan sain häneltä useita pyytettömiä halauksia liikuttuneen hokeman "hienoa, hienoa" kera. Silloin onneksi tuntui, että olisin voittanut raskaaksitulon maailman mestaruuden eli eivät nyyhkytykset loppujen lopuksi nyt ihan hukkaan menneet.
Seuraavaksi ovat vuorossa ystävät, joiden parissa olen huomannut saman oletko raskaana -kyräilyn. Tipaton tammikuu ei näytä menevän ollenkaan läpi, vaan limulasiani seurataan niillä tietyillä katseilla. Naisväki hymistelee ympärilläni tietyllä tapaa ja vaihtaa selkäni taka vaivihkaa tietynlaisia kommentteja. Ystäville asiat paljastetaan kuitenkin julkisesti vasta viikolla 12. Arvasivat he tai eivät. Sitten saa nähdä, tuleeko paljastuksesta taas pannukakku vai uutinen.
vko 9
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Sydän.
Eilen oli ensimmäinen päivä, kun näin vauvan. Meidän vauvan.
Päädyin varaamaan ennen vuoden vaihdetta varhaisultran. Aluksi syy oli suuri uteliaisuus: mitä siellä on, ja miltä se näyttää? Vuoden vaihteen lähestyessä paniikki alkoi pikkuhiljaa kuitenkin kasvamaan. Koska itselläni ei ole juurikaan ollut oireita raskaudesta, käännyin taas ihanan ystäväni googlen puoleen, joka - totta kai – ohjeisti minut taas paniikin rajamaille. Googletin tuulimunaiset raskaudet, kohdun ulkopuoliset raskaudet, keskeytyneet keskenmenot ja kaiken muun yhtä ihanan aineiston ja pikadiagnosoin, ettei itsellänikään kaikki voi olla kohdallaan.
En myöskään millään suostunut uskomaan googlauksen ”oireeton raskaus” tuloksia. Että ne oireettomatkin raskaudet voivat päättyä onnellisesti. Ja että se on NORMAALIA. Ja että oireettomana kuuluisi eritoten hihkua onnesta sitä, ettei tarvitse viettää pää pöntössä koko aikaa. Ei. Herra Paniikkihan se sieltä tuli kylään.
Paniikki kasvoi kasvamistaan ja aiheutti hirveän tappelunkin uudenvuoden yönä, kun Isännältä lipsahti yhteiselle ystävällemme suuri salaisuus. Raivosin, että nyt sitten herra saa mennä kertomaan ystävällemme että siellä ei ole kuin tyhjä kohtu, jota hän ja ystävämme voivat sitten yhdessä spekuloida.
No, monologinen riita päättyi ja pöly laskeutui, mutta paniikki jäi. Kun varhaisultran päivä lopulta koitti oli totuuden paikka. Jo kotoa lähtiessämme alkoivat käteni täristä ja pulssi nousta. Sanoin Isännälle autossa matkalla kohti lääkäriä, ettei ihmettelisi jos kohta alkaisin itkeä pelkästä ahdistuksesta. Lääkärikeskuksen vastaanottohuoneessakin selasin silmät niin sumeina kauhusta Kotivinkkiä, etten tajunnut yhtään mitään mitä sivuilla luki. Lopulta kutsu kävi huoneeseen ja päästiin tuomiota kuulemaan.
Hieman koomisen tilanteen (en ole koskaan ollut gynekologilla niin, että joku ulkopuolinen, Isäntä, olisi mukana toljottamassa) jälkeen ruudulla näkyi musta pyöreä kolo, jonka sisällä oli möntti. Jonka sydän sykki.
Tumps tumps tumps tumps tumps tumps tumps tumps.
vko 8
vko 8
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)