Luovutusvoitto

Isännällä meni hermot (taas).
Minut on jälleen kerran vallannut suuri levottomuus ja ahdistus siitä, ettei mahassa tapahdu mitään. Kukaan ei potki, koputtele eikä töki, eikä kasva down under!

Epätietoisuutta pahensi tämän viikkoinen kollektiivinen odottajatapaaminen terveysasemalla. Olin Espoon kaupungin loistavan neuvolasysteemin tarjoamassa fysioterapiassa, jossa paikalla oli 12 raskaana olevaa naista 13- 18 viikkoisine mahoineen. Olin porukasta toisiksi pisimmällä, mutta en todellakaan mahani ympärysmitan suhteen. Jopa porukan vähäviikkoisin typy paistatteli isommalla pakilla kuin minä. Tapaaminen kasvatti kauhuani, mikä tässä nyt oikein mättää? Olen tuuditellut itseäni jo pitkän tovin siihen, että pitkäselkäisillä ja hoikilla maha näkyy myöhemmin. Tämäkin turvaköyteni vedettiin kuitenkin julmasti käsistäni, sillä jumppasalissa istui pitkiä hoikkia ja pitkäselkäisiä naisia isoine mahoineen. Paitsi minä.

Yhtenä iltana sitten huokailin sängyn pohjalla kovaan ääneen ja tökin tuttuun tapaan mahaani kuulostellen, josko sieltä olisi havaittavissa jokin uusi muutos, josta voisi sitten päätellä elämän edistyvän ja kehittyvän. Tuloksena oli taas: ei mitään uutta havaittavaa ja raportoitavaa. Tökin mahaani niin ankarasti, että keskeytin vieressäni köllöttelevän Isännän House -fiilistelyn sohimalla häntä jatkuvasti kylkeen kyynerpäilläni. Tv -elämyksen menettämisestä hermostuneena Isäntä tuumasi, että asialle on tultava nyt stoppi. Isäntä surffasi siltä istumalta ah niin kätevällä uudella kosketusnäytöllisellä puhelimellaan itsensä Internetin ihmeellisen maailmaan ja siellä doppler taivaaseen. Suit sait sukkelaan Huutonetistä tuli vastaus, että kiitos ostoksestanne, ottakaa yhteyttä myyjään tilauksen lähettämiseksi ja maksamiseksi.

Meille tulee siis doppler.

Kummajainen saapunee ensi viikolla. Olen ollut alusta asti syvästi laitetta vastaan, nii henkisesti, fyysisesti kuin lompakollisestikin, mutta tämä epävarmuus on raastavaa. Olen toiminnallinen ihminen, en odottelija enkä todellakaan "herran haltuun" -tyyppinen ihminen. Seuraava neuvola on vasta 2 kuukauden kuluttua ja sitä ennen olisi kiva tietää asuuko mahassa muumioitunut sikiö vai jotakin eloperäistä. Mielestäni tämä odotuttaminen on täysin vastuutonta neuvolalta. Kuka uskaltaa jättää maanisen tökkijän niinkin pitkäksi aikaa ilman valvontaa? Huhtikuun lopussa mahani olisi tätä menoa vielä kuopalla kaikesta kaivelusta ja painelusta.

Dopplerille siis tällä kertaa luovutusvoitto 1-0. Oma pääni ja sen tila on nyt tärkeämpi. Lompakollisestikin asia korjaantunee, sillä huomasin Huutonetissä olevien dopplereiden olevan kovassa huudossa ja miltei uuden hintaisia. Tämä tarkoittanee myös sitä, että yhtä huolestuneita odottajia on liikkeellä enemmän kuin yksi...

vko 16

Bingo!

No nyt tietää anoppi ja kohta siis koko loppusukukin.

Anopille kertomishetki oli ennalta sovittu. Perus arki-ilta syöminkineen. H-hetken lähestyessä sovittiin isännän kanssa pelisäännöt: miten kerrotaan uutiset, kumpi kertoo, kuka ottaa anopin kiinni kun se pyörtyy ja koska lähdetään viimeistään kotiin ennen kuin menee hermot hurmaantuneeseen vauvalässytykseen.

Oltiin sovittu, että kun anoppi kysyy, että "mitä kuuluu", on miedän vastaus että "mitäs tässä, pientä keittiöremppaa pukkaa ja lastenhuoneen tuunausta". Lause olisi heitetty ilmaan sunnuntaipäivän keveydellä ja jätetty leijumaan, kunnes pahaa-aavistamaton uhri olisi alkuhämmennykseltään siihen ymmärtänyt tarttua.

Anoppi ei kuitenkaan kysynyt missään vaiheessa mitä kuuluu. Kaikki muut sukulaiset ja niiden kuulumiset kuitenkin käytiin läpi ja kun jälkiruoka uhkaavasti alkoi lähestyä nurkan takaa, piti keksiä lennosta suunnitelma B. Isäntä otti asian hoitaakseen ja anopin kysyessä "otatteko kahvia" vastasi Isäntä, että "muille, mutta ei vaimolle, vaimo ei voi juoda enää kahvia". Ei sytytä. Lause toistettiin uudelleen: kahvia muille, mutta ei vaimolle. Ei mitään. Lopulta Isäntä tuskanhiki otsalla lausahti EI VAIMOLLE, KOSKA SE ON RASKAANA. Syvä hiljaisuus.

Lopulta kiusallisen hiljaisuuden jälkeen ilmoille kajahti Ihanaa miltei kyynelten sävyttämänä. Sitten pääsikin jo piru irti. Tuli ohjetta ja neuvoa ja kuinka oma raskaus sitä ja naapurin raskaus tätä ja synnytyskin sitä ja tätä ja herranjumala tuota! Pitää syödä oikein, välttää lääkkeitä, tehdä vatsalihaksia, jotta jaksaa ponnistaa, ei saa syödä pähkinää, joka kuulemma allergisoi lapsen (meni jo) ja täytyy syödä paljon, ainakin kahden edestä.

Olin yhtäkkiä keskellä 80 -luvun neuvolakasvatuksen helmeä. Vastassani oli tuona ajankohtana miestäni odottanut äiti, jonka neuvot olivat hmm, Neuvostoliiton aikaisia. Oikeasti. Moderni neuvola ei tunnista enää pähkinä- ja suklaakieltoja eikä syö kahden edestä hokemaa. Pikemminkin pitää syödä kaikkea, mutta vähän. Lisäkaloreitakin saa vetää vain 300 enemmän eli sen jankutukseksi muuttuneen ”yksi juustovoileipä ja hedelmä päivässä riittää korvaamaan lisääntyneen energiantarpeen” -verran.

Esihistoriallisen neuvolatrauman lisäksi sateli kysymyksiä onko tulossa tyttö vai poika, kumpaa toivotaan, mikä on tuleva sukunimi (meillä on eri sukunimet), kauanko kesti yrittää (en kerro!) ja niin hemmetin pitkästi edelleen.

Illasta turhautuneena ja sovitun poistumisajan puitteissa kotiin päästyämme soitin isälleni turhaantuneena: miten jaksan elokuuhun ja härreguud siitä seuraavat X vuotta eteenpäin anoppini tuppaantumista ja niin hyvän kuin pahankin tahtoisia neuvoja? Isäni ehdotti että perusta bingo.

Bingo?

Sellainen 4x4 ruudukko, jossa jokainen ruutu sisältää jonkin ennalta odotetun kauhulausahduksen tai teon liittyen teemaan. Ruutuja raksitaan sitten sitä mukaa, kun aiheet esiintyvät ja ensimmäinen neljän vierekkäisen samalla rivillä olevan rastin saanut saa palkinnon. Idea on sama kuin Nyt -liitteen Itsenäisyyspäiväjuhlien bingo, jossa bongataan juontajien aina vuodesta toistuvia klisee -lauseita.

Niinpä Isännän kanssa meillä on nyt omat bingoruudukot, joihin merkataan rastittamalla niitä kuuluisia lausahduksia ja tekoja, joita tässä raskauden aikana tulee vastaan. Mukana on muun muassa seuraavat ruudut: keskustelu siitä kastetaanko lapsi vai ei, lisää synnytysneuvontaa osa 2, mikä on sopiva suvun perinnenimi lapselle ja kenen luona meinaatte viettää ensi joulun uuden vauvan kanssa. Näin hommassa saadaan pidettyä huumori mukana ja jos bingo on lähellä jollain rivillä, voi jopa uhkarohkeasti johdatella anoppia aiheeseen ja näin kerätä palkinnot! Bingo!

Anopin kullat, tsekattavan arvoiset kantelettaren sanat, jotka kultainen työtoverini vinkkasi. Osui ja upposi.

Vko 16

Vauvanvaate

Viikolla 14 ostamani pöllökuvioinen (oikeasti ne oli pingviinejä ja jäniksiä, mutta en ehtinyt kaupassa piiloillessani niin tarkasti niitä tulkita) vauvanvaate on ottanut paikakseen keittiön pöydän. Se lepää siinä juhlallisesti levitettynä ja rypyt siististi oiottuna hoitaen tärkeää tehtäväänsä. Sen tehtävä on tällä hetkellä muistuttaa joka aamu meitä siitä, että jotakin tulee tapahtumaan tässä taloudessa tulevan kevään ja kesän aikana.

Itse olen käynyt säännöllisesti taputtelemassa tätä kyseistä riepua, oikomassa sen jo valmiiksi sileää pintaa vielä sileämmäksi ja availemassa turhan tärkeänä sen viittä eri nappia (olen kohta napinavauksen asiantuntija). Olen myös mittaillut mahtuuko 56 senttisen puvun mahdollisesti kokonaan tulevaisuudessa täyttävä juttu sykkyrälle laitettuna mitenkään mahaani, siis jos se olisi näin iso, mitä se tietenkään ei voi olla. Tämän pohdinnan tosin jätin nopeasti kesken, sillä kuulin oman syntymämittani, joka oli reippaasti päälle 54 cm.

Vaate sai lopulta hyvin positiivisen vastaanoton Isännältä. Kun Isäntä sitten vihdoin palasi hiihtoreissulta vaate odotti kiltisti  keittiön pöydällä. Odotin kädet täristen minkälaisen kommentin saisin tästä omituisesta ostoksesta. Olisiko se: ääh, mikä tämä on, tämähän on aivan liian aikaisin / kallis / hempeä / pelottava / outo / ei niin meitä.

Reaktio oli kuitenkin se, että Isäntä katseli aluksi vienosti vihertävää asustetta hieman kauempaa kiertäen varmuudeksi koko pöydän pienen turvavälin kera. Puolen tunnin päästä yllätin mieheni kuitenkin katsomasta asustetta hieman lähempää. Isäntä hypisteli potkupukua ja näytti mittailevan sitä insinöörimäisen tarkasti. Kysyin lopulta että mitä touhuat. Vastaus oli kovin hellyyttävä:

Aattele, että tähän sisälle tulee kohta jotakin, joka on osa sinua ja minua.

Ooh.

vko 16

Pihtailua

Isännän puolen vanhemmat eivät vielä tiedä isovanhemmuudestaan mitään. Enkä millään haluaisi vielä kertoa. En millään.

Syitä on monia. Ensinnäkään raskaus ei vielä näy eikä tunnu. Haluaisin siis itse ensin totutella asiaan ja sitten vasta kertoa muille. Tuntuu nimittäin todella hölmöltä vastailla kysymyksiin "miltä nyt tuntuu", kun ei tunnu vielä miltään tai että "mitä olette suunnitelleet ja ostaneet vauvan varalle", kun emme ole vielä suunnitelleet ja ostaneet oikeastaan yhtään mitään.

Toiseksi, on olemassa ihmisiä, jotka ovat taipuvaisia ylitsevuotavaan hössöttämiseen. Mieheni puolen suvussa näin on. Siitä ei sitten enempää, he tietävät, ketkä ovat sellaista joskus kohdanneet.

Kolmanneksi, salaisuuden pitäminen on itseasiassa hauskaa ja huomasin, että saan siitä kummallista nautintoa. Aluksi pohdin kovasti, että raskaus ei ole olemassa, jos siitä ei kukaan tiedä. Tämä oli siis aivan alussa, kun mitään oireita ei ilmaantunut ja ahdistuin siitä, oliko raskaus vain Clear Blue -testien julma joukkohuijaus.

Nyt oireita on ilmaantunut  hieman enemmän (tai pikemminkin mahan ja etuvarustuksen sinnikästä laajentumista on pian pakkoa alkaa uskomaan) ja salaisuuden pitämisestä on tullut omanlaisensa kiero harrastus. Hykerrellen lasken kertoja, kun olen nähnyt tietämättömät ystäväni ja sukulaiseni ilman, että he ovat tienneet asiasta yhtään mitään. Tipaton tammikuu oli heidän keskuudessaan menestys. Onnittelen itseäni myös töissä, kun osa porukasta ei vielä ole huomannut, että olen siirtynyt teen suurkuluttajaksi tai että syy miksi pidän pitkiä paitoja en se, etteivät farkkuni mahdu enää kiinni ilman kumilenksua. Kikkailusta ja peittelystä on tullut leipälajini, johon jää koukkuun.

Peittelyä ei kuitenkaan kestä enää kauaa, ei isovanhempien eikä muidenkaan kohdalla, sillä kohta se maha taitaa pullahtaa ulos. Sitten olen auttamattomasti niin töissä, kuin sukulaistenkin ja ystävien keskuudessa r a s k a a n a  oleva nainen. Minuun tullaan suhtautumaan erilailla ja toimiani sekä kehoani tullaan tarkkailemaan. Aion siis vielä pihtailla tietoa hieman ja nauttia normaalista, tavallisesta, omasta minästäni, sillä kohta se on historiaa. En ole enää ikinä "no koskas on lasten aika" -minä, vaan lasta odottava nainen ja sen jälkeen ihka oikea äiti.

vko 15

Pahvilaatikkoase

Uskaltauduin pitkän pohtimisen ja vatvomisen jälkeen vihdoinkin kohtaamaan pomoni ja kertomaan hänelle uutiset.  Olin jo muutaman viikon vältellyt asian ilmoittamista, mutta viime viikolla oli todettava faktat ja astuttava kuulemaan tuomio.

Kainalot hiestä märkinä ja ääni vapisten (ja naama todella punaisena!!) raahustin esinaismieheni huoneeseen ja tunnustin hänelle faktat. Koin miltei jonkin moisen ruumiistairtautumiskokemuksen kuullessani oman värisevän ääneni sanovan "meille tulee vauva ensi syksynä". Tunnustusta seurasi piiiiiiitkä hiljaisuus. Pomon edessä seistessäni odotin hänen tekevän ratkaisevan liikkeen, joka antaisi syyn toteuttaa tarkoin suunnitelllun pakoreitin ja väistämättömän maan alle katoamisen.

Hyvästi tutkijan työ, hyvästi yhteiskuntatieteellinen ala, minusta tulee puutarhuri!

Pomon reaktio kuitenkin oli pyyteetön "onneksi olkoon!" Hän totesi, että onhan tämä projektin kannalta harmillinen uutinen, mutta niin mahtava juttu oman elämän kannalta, että hän suosittelee ehdottomasti siitä nauttimista. Hänen omassa elämässään lapset ovat kuulemmat juuri se juttu, mitä hän ei haluaisi jättää ikinä väliin.

Ihanaa, pakoreitti olisikin ollut mahdoton toteuttaa ja työni liian kiinnostavassa vaiheessa vielä hyljättäväksi!

Mieletöntä, kaikki hyvin. Kukaan ei huutanut tai ollut pettynyt minun, eikä paljastuksestani seurannut minkäänlaista saarnaa huonosta suunnittelusta ja vastuuttomuudesta. Kukaan ei kyseenalaistanut valintaani hankkia lapsia. Päinvastoin, minua onniteltiin hyvästä valinnasta. Tunnustuksen jälkeen keskustelimme vielä pitkät pätkät  kaikesta mahdollisesta ja hyvin sopuisasti. Juttutuokio päättyi hyvässä yhteisymmärryksessä ja toiveikkaaseen sävyyn, homma jatkuu eikä hätää ole.

Hieno tyyppi tuo pomoni!

Tunnustettakoon kuitenkin vielä, että ehdin ennen kertomista lievästi sanottuna panikoida tunnin  verran omassa työhuoneessani. Aivan liian pitkä aika hermoilla. Lietsoin itseni lopulta niin suureen paniikkiin, että päätin ottaa turvakseni tyhjän paperinkeräyspahvilaatikon (WTF?!?). Astuessani esinaismiehen huoneeseen pitelin siis tiukan uhmakkaasti tyhjää laatikkoa sylissäni. Ajattelin, että jos pomo käy kuumana niin harhautan häntä, heitän laatikon pöydälle ja pakenen vuorille. Vaihtoehtoisesti olisin myös voinut mätkäistä sillä napakasti hänät otsaan ostaen samalla lisäaikaa karkaamiseen.

Hyvä minä. Viisas ja looginen päätelmäketju, jota onneksi ei tarvinnut toteuttaa.
Minua ei ilmeisesti koskaan kannata ahdistaa nurkkaan tai saa laatikosta...

=D

vko 15

Harjoittelua

Päätin tänään harjoitella lapsen saamista ja äidiksi tulemista.

Koska raskauteni on ollut aivan ihmeellisen oireeton ja mahastakaan ei näy vielä merkkiäkään, on oloni ollut välillä jopa sangen irrationaalinen raskaudesta puhuttaessa. Mikään kehossani ei viittaa lapsen saamiseen eikä mikään liion kotonammekaan. Toki viime vuoden aikana kotiimme on vaivihkaa eksynyt vanha aarikan lastenrattasiin kiinitettävä puinen ukko, joka on minun vanha, sekä puinen kilpikonnapalapeli, jonka ostin Prahasta. Mutta nämä eivät yksinään viesti valmistautumisesta äidiksi, vaan pikemminkin alkavasta puuleluaddiktiostani.

Siispä tänään päätin olla urhea ja harjoitella lapsen saamista. Käydessäni ruokaostoksilla citymarketissa huomasin kassoille valuessani lastenvaateosaston. Tämä osasto on niitä alueita cittarissa, mihin en ole koskaan eksynyt. Siis ikinä. Osasto on aina tarjonnut minulle yhtä paljon virikkeitä, kuin ruuvi- ja mutterisektori iki-ihanassa K-raudassa.

Tavaroita kärräillessäni alelaareja ainaisesti tarkkailevat silmäni kuitenkin harhautuivat tälle osastolle ja kas, siellähän oli rekillinen alennuksessa oleviavaatteita. Vauvojen vaatteita. Nopeasti tarkistin, ettei tuttuja ollut lähipiirissä ja sujahdin rekin luo vaivihkaa, jossa oli - ooh  - vain kahdeksalla eurolla tavaraa myynnissä. Hetken hypistelyn jälkeen tuntui siltä, että olin aivan väärässä paikassa. Katselin epätoivoisena Tutan potkupukuja (tai bodeja, mikä lie asusteen nimi ikinä nyt on!), joiden kokoluokituksesta minulla ei ollut mitään aavistusta. Oikeasti ei mitään! Kokoja oli tarjoilla 56,62 ja 68 senttisille. Mistä hemmetistä minä tietäisin minkä kokoinen roikale sieltä oli tulossa. Tai ylipäätään minkäkokoisia ne roikaleet keskimäärin ovat?!?!?

Pienen pähkäilyn ja epämääräisen silmämääräisen mittailun jälkeen otin pöllökuvioisen vihreän valkoisen asusteen kärryyni, joka oli kokoa 56 cm. Valintakriteerinä toimi lähinnä kivanoloinen kuosi vaatteessa. Totesin itsekseni, että no, pare olla tuon pituinen jööti sitten tulossa. Toivottavasti asu sopii sille edes ekan viikon ajan.

Kotona länttäsin asun keittiön pöydälle ja jäin hykerrellen odottamaan Isännän kotiintuloa ja reaktiota. Omani oli lähinnä se, että kiertelin asua kuin kissa kuumaa puuroa tietämättä kuitenkaan mitä ihmettä sille aioin tehdä.

Vaatteen ostaminen tuntuikin hieman teennäiseltä. Mitä ihmettä teen jo nyt vauvatavaralla, kun aikaa asian konkretisoitumiseen on vielä puolisen vuotta? Masennukseen vaipumatta totesin urheasti, että tätä täytyy vielä harjoitella. Ei kukaan ole äiti syntyessään. Koska en itse koe minkäännäköistä kiintymystä tai kiinnostusta vauvatavaroihin, täytynee kiinnostusta herätellä vielä jonkin aikaa. Samoin tätä äitiyttä, jota täytyy makustella erityisen hissukseen ja perusteellisesti.

vko 14

1-2 kg

Voi suuri turhanpäiväisyys ja valitus ja turhimus, mutta pakko kai tästäkin on nyt pakko ottaa pienet kierrokset ja voltit.

Tiedän, että raskauteen kuuluu painonnousu ja ruumiin kohtalaisen radikaalit muutokset, mutta minulla on kasvukipuja. Nimittäin oman ruumiinkuvani kanssa. Kiitos nykyään niin ihanan makuisen ruuan ja suuren ruokahaluni, vaaka on alkanut näyttää noususuhdannetta. Tämä on normaalia - tiedetään tiedetään - mutta silti hieman, öh, järkyttävää.

Olen pysynyt samoissa mitoissa jo pitkään ja aikuisiän paino on loksahtanut kohdalleen niillä säälittävillä liikunta-ja ruokamäärillä mitä olen tottunut päivästä toiseen suorittamaan. Nyt rutiineissa on selkeästi tapahtunut muutos, joka näkyy ah niin ihanan ärsyttävässä uudessa digitaalivaa´assamme. Entinen vaaka näytti armeliaasti jotakin pyöristettyä lukemaa kymmenen kilon tienoilla, mutta uusi vaaka kertoo sadan gramman tarkkuudella tuskallisen totuuden. Suunta on ylös, kenties pysyvästi, kenties vain joksikin aikaa.

Lisäksi säälittävä vatsa turvottaa aina välillä. Vauvasta se ei vielä todellakaan johdu, vaan nestekertymästä, mutta olo on hieman outo. Pullottava, iso, pyöreä, maha - minun maha. Kuuluuko toi oikeasti mulle? Eihän se enää kasva (eipä!!) ?

Ajatus on ristiriitainen, sillä vauvamaha on sympaattinen ja osin ehkä toivottu juttu, mutta samalla jotenkin paljastava. Mahan tullessa esiin, ei sitä voi enää piilotella, ei enää itseltä kuin muiltakaan. Se on kuin huutomerkki muille: katsokaa, täällä lisäännytään, niin kilojen kuin suvunkin osalta!

14 vko + 1,5 kg

Ne hormonit

Nyt pääsivät hormonit pahasti yllättämään. Olen pitänyt itseäni koko alkuraskauden varsin selväjärkisenä ja rationaalisena toimijana. Raskaus ei ole muuttanut ajatuksen (järjen) juoksuani oikein mitenkään. En ole esimerkiksi haksahtanut haaveilemaan vauvanvaatteista, tavaroista tai tarvikkeista juuri ollenkaan. Ehkä pikemminkin päin vastoin, ne ovat tuntuneet vielä epäajankohtaisilta. Olen ymmärtänyt, että moni samassa tilanteessa oleva on päätynyt jopa siihen pisteeseen, että siipan on pitänyt evakuoida pankkikortti liikojen vauvanvaateostosten takia jo ensimmäisillä raskausviikoilla. Onneksi meillä siis ei ole mennyt näin, vaan alku on ollut hyvinkin tasaista. Pelottavan rauhallista.

Mutta, tänään tapahtui kummia. Olen kärsinyt aivan sairaanloisestia flunssasta, siis ihan oikeasti omat voimani ylittävästä räkätaudista nyt jo kolme päivää. Olen sen takia joutunut nukkumaan yksin sohvalla olohuoneen puolella ja niistänyt ainakin tuhat kertaa ja aivastellut saman määrän. Olo on ollut aivan surkea. Ja kun apteekista tarjotaan vain nasolinia raskaana olevalle, on se tuntunut samalta kuin käskettäisiin syödä lisää c-vitamiinia keuhkosyöpään. Lohdutonta!

Taistellessani himuista tautia vastaan koitti  isännän vuotuisen hiihoreissun lähtöpäivä tänään. Täysin rationaalinen minäni painui lähtöhetken koittaessa jonnekin syvälle kiven alle sillä purskahdin itkuun ja vollotukseen isännän pukiessa vaatteita päälle. Lapsenomaisesti tarrasin hänen hihaansa ja voihkin kuinka kamalaa oli jäädä tänne yksin ja kuinka ikävä tulisi olemaan kova. Isäntä tästä tietty hätääntyi eikä alku ollut paras mahdollinen reissufiiliksen virittelijä. Hetken kyynelehtimisen jälkeen totesin, että itku tuli niin spontaanisti jostakin sielun syvimmästä sopukasta, että kyse oli pakko olla hormoneista eikä mistään oikeasta sielunhädästä. Sopersin isännälle kyynelehtien ja välillä nauraen, että älä välitä, tämä taitaa nyt olla niitä kuuluisia hormoneja, että hyvää reissua vain.

Jep, sitä ollaan raskaana.

vko 13