Rakas morttelini

Olen aina haaveillut isosta, painavasta kivisestä morttelista. Sellaisesta jonka ökyversiot on tehty marmorista ja jotka painavat kuin synti. Tällaisessa kettumaisimmatkin mustapippurit tai neilikat menevät muusiksi muutamassa hetkessä. Mikään ei pysäytä sen jauhamisvoimaa.

Samalta tuntuu tällä hetkellä lantiossani. Rakkaan lapsemme pää on muuttunut morttelin hiertimeksi ja lantioni sen kuppiosaksi. Riivare painaa kuin synti alaspäin ja hinkkaa säännöllisesti päällään lantionpohjaa.

Tämä saa aikaan mielenkiintoisia reaktioita varsinkin kävellessä. Sätkähtelen ja pysähtelen milloin missäkin lenkin aikana. Tuntuu siltä, kuin lapseni tahtoisi ilman avautumisvaihetta tunkea maailman nyt ja heti paikalla. Erityisesti tämä on hauskaa ollessani liikkeellä yksin ja mahdollisemman julkisella, avoinaisella ja ihmistäyteisellä paikalla. Miltei kiljahtaen nousen yhtäkkiä varpailleni keskellä Tapiolan Heikintoria. Tekisi mieli vajota tuskasta polvilleni siinä kaikkien edessä.

Toettuani ikävästä pistoksesta jatkan yritän jatkaa tyylikkään viileänä matkaani, jolloin sama tapahtuu muutaman metrin päässä uudelleen. Jos joku ei ensimmäisellä kerralla huomannut nykivää askellustani, tulee se huomatuksi viimeistään toisella, kolmannella tai ties kuinka monennella ähkäisyllä sen jälkeen.

Ahaa, nämä ovat niitä liitoskipuja. Luulin, että tähän asti ilmennyt nivustaipeiden kuumotus ja jomotus olisi taas yksi euroopan helppoen raskauksiin kuuluvan odotukseni ihanuuksia. Kuka tahansa kestää pikku jomotuksen nivusissa, joogallakin saa pahempia särkyjä aikaiseksi. Mutta ei, ne olivat vain alkusoittoa teräville vihlaisuilla down under. Ai saakeli.

Rakas pieni huhmareen petkeleeni, riiviöni takaraivo, porautuu suoraan ytimeen ja  v e n y t t ä ä lantioni liitoksia minkä ehtii. Luulin, että joogasta olisi apua tähän, mutta saan kuin saankin osani loppuraskauden ihanuuksista. Riiviö, olet taas nimensi ansainnut.

Mutta fine, tee sitten niin, otan rauhallisemmin kävelyretkillä, mutta vain sillä ehdolla, että venytät sitten niin maan hemmetisti. Tilaa on tultava kunnolla!! Puolentoista viikon päästä on laskettu aika ja pare olla paikat silloin verryteltynä ja vetreinä tai äiti on pirun vihainen!

vko 39

Rautakausi

Alkuraskaudessa yksi isoimpia hämmästyksiäni oli se mihin yhtäkkiä katosi vessahätä?

Tarkoitan, juuri se Idopöntön Ison Napin hätä.

Ikävä aihe näin jaettavaksi, mutta hämmästykseni oli tuolloin suuri. Sisuskalujeni toiminta hidastui tuolloin äkkiarvaamatta ja muuttui suorastaan matelevaksi. Asia ei elämässäni ollut koskaan aiemmin liion haitannut, vaan oire tuli aivan puskista. Huomasin alussa viettäväni iloisesti miltei viikonkin miettimättä edes koko asiaa, kunnes yhtäkkiä kauhukseni tajusin, että mahan jatkuva turpoaminen johtuu jostain ihan muusta, kuin vauvan kasvusta.

Viikon turvotuksen keräämisen jälkeen mieleni oli jo niin huolestunut, että ravasin vessan oven tienoilla kuin häiriintynyt minihiiri terraariossa. Kun vihdoin sitten koitti hetki, jolloin piina oli ohi, hymyilin kuin naantalin aurinko

Sain heti alkuunsa neuvolasta mukaani ohjeet syödä rautaa. Valmiste oli elintärkeä koska hemoglobiinini oli vain hurjat 104 ja laskemassa päin. Asialle täytyi neuvolatädin mielestä tehdä välittömästi jotain, joten köpötin oitis apteekkiin ja ostin purkin rautaa. Neuvolan ohjeistukseen kuului, että syön tuplamäärän pakkauksen ohjeista piittaamatta.

Tottakai kuuliaisena kansalaisena toteutin tätien ohjeita. Kiltisti ja mukisematta. Pitihän valmisteen autta väsymykseenkin. Raudasta seurasi kuitenkin sivuoireita. Mahani oli kuurin aloittamisen jälkeen pahemman kerran juntturassa eivätkä luumut, niin kuivatut kuin tuoreetkaan helpottaneet oloa. Activiaa vedin kuin viimeistä päivää sekärukoilin kuiduilta pelastusta.

Maha kylläkin tottui kuin ihmeen kaupalla rautaan, jota siis vieläkin vedän päivittäin. Ruokavalioon tuli kuitenkin pysyviä muutoksia. Ruisleipä on tällähetkellä paras ystäväni lounaalla ja mysli aamulla. Kodin omaa putkimiestä, kahvia, suorastaan palvon. Pitkän treenauksen jälkeen maha parkani tottui rautaan ja enää en onneksi näe juurikaan villejä unia isosta napista.

Viime neuvolakäynnillä koetti vihdoin hetki, jolloin neuvolatäti ehdotti rautakuurin lopettamista toistaiseksi (lukemat tällöin 114). Ihanaa. Ruisleipä olikin alkanut juuri sopivasti tarttumaan kurkkuuni. Juuri kun meinasin huokaista helpouksesta Isäntä, jonka olin raahannut neuvolaan, sanoi mielipiteensä raudan syömisestä. Hänen mielestään minun tarvitsisi jatkaa raudan syömistä vielä jonki aikaa. Olin kuulemma nykyään niin väsynyt, minkä hän arveli johtuvan alhaisesta hemoglobiinista. Isäntä ja neuvola täti pohtivat kahdestaan hetken ja päätyivät siihen, että kuuriani jatketaan vielä kuukauden päivät. Isäntä vaati vielä hemoglobiinin mittaamista joka ikinen kerta. Koko raskauden ajan.

Siis mitä. Missä vaiheessa Isäntä ja neuvolatäti alkoivat päättämään minun syömisistäni? Miksi kukaan ei kysy mielipidettäni asiaan?

En pidä rautatableteista ja niiden kiskomisesta väkitin joka ikinen aamu. En myöskään pidä hemoglobiinin mittaamisesta sillä viheliäisellä pikku piikillä. Enkä varsinkaan halua jatkaa tätä mylsidiettiäni enää kovinkaan pitkään!!! En halua syödä rautaa, haluan normaalin mahatoimintani takaisin!

Kai se on taivuttava, jotkut näköjään tietävät olotilani paremmin kuin minä itse. Ja seuraavalle neuvolakerralle en ota Isäntää mukaan....

edit 19.5.2011
Hyvä että pakottivat syömään, eilisessä neuvolassa hemoglobiini oli laskenut taas hurjiin lukemiin: 101. Rautakausi jatkukoon.

vko 27

Pullataikina tai virtahepo

Mitä mitä, yhtäkkiä oloni on muuttunut raskaaksi ja ymmärrän kirjaimellisesti suomenkielisen sanan raskaana tarkoituksen. Tunnen oloni siis raskaana olevan raskaaksi. Olo on painava, kömpelö, isompi, puuskuttavampi ja valtavampi kuin ennen.

Huomaan istuvani kotona mieluiten ilman vaatteen vaatetta, jotta puristava tunne olisi edes hieman pienempi hetken verran. Haaveilen samalla sohvalla löhötessäni joogahousujen vakinaistamista normihousuiksi, sillä ne ovat ainoa vaatekappale, mikä eivät purista. Ihan pelkkää pussilakanaa en vielä kehtaa pukea päälle

Surkuttelen harva se päivä sitä, että en kohta voi enää käyttää ah niin ihania vyötärölle sidottavia vöitäni, sillä paisun työpäivän mittään kuin pullataikina ja tursuan niin rintaliiveistä, kuin vöistänikin yli. Edes kaksinkerroin sidottavaksi tarkoitetuissa punotuissa nahkavöissä ei riitä reikiä laajenevalle rintakehälleni.

Mistä tämä tähän tupsahti? Vielä pääsiäisen tienoilla olotilani oli "pieni" ja kapoinen, suorastaan huomaamaton. Mahani oli vielä tuolloin täysin hallinnassa.

En  ole ainoa, kuka muutoksen on huomannut. Ystäväni vessan vaaka näyttää armottomasti todellisuuden. 500g viikossa tarkoittaa sitä, että olen Valtava ja edelleen laajentumassa. Paino on hypähtänyt iloisesti jo 8 ylimääräiseen kiloon. Nämä uudet ystäväni. kilot, naamioituvat vielä toistaiseksi ovelasti pitkään varteeni (ainakin isäntä näin vakuuttalee), mutta lisääntyneen painon tunnen totisesti olemuksessani.

En jaksa enää jumpata, en nousta lattialta ylös enkä istuutua puhisematta auton penkille. Jokainen hidastustöyssy auton etupenkillä istuessa aiheuttaa valtavan massavyörymän kehossani sekä sen perään tuskaisen ähkäisyn. Henkeni pihisee, koska kehkoja on alkanut painaa ylöspäin kipuava riiviö. Myös kylkiluut ja rintalasta ovat kovilla illalla kyljellä maatessa. Tuntuu kuin massani rutistaisi rintalastaa niin, että vasen ja oikea kylkiluurivistö menevät rintojen kohdalla päällekäin. Ihanaa.

Olen myös alkanut vaappua. Mieletöntä!

Mahtavinta tässä on se, että homma on vasta alussa. Tein pienen ekskursion googleen ja laitoin hakusanaksi edessä häämöttävän viimeisen kolmanneksen. Netin tarjoilema tieto oli musertavaa. Tulossa on kolotuksia, massan lisääntymistä, närästystä ahdinkoa, puuskutusta ja entistä kauheampaa rutistumista.

Miten tästä selvitään?

Ainakin aion varustautua kiihtyneeseen muutokseen tällä, jonka juuri lapsen saanut tuttavani ystävällisesti minulle vinkkasi. Pikaostoslistalle siirtyvät myös saumattomat alushousut, kuminauhattomat sukat sekä tregginsit. Viimeisistä älä kysy why god why, vaan ymmärrä tuskani.

Mitä muuta?

vko 25

Omaan napaan tuijotellen

Minulla on ollut kaunis napa. Sopivan syvä, uurteinen ja sileä. Nyt se on saamassa uuden olomuodon, mikä hieman hirvittää.

Napani on suureksi järkytyksekseni punkeamassa ulos. Se on viime viikkoina huolestuttavasti madaltunut (ja laajentunut!!). Napa ei enää ahmaise sisuksiinsa etusormeni ensimmäistä niveltä, vaan korkeintaan sormen pään. Lisäksi navan tasainen pohja on saanut uudeksi piirteekeen kuhmun. Pieni kumpare näyttää siltä, kuin jotakin olisi kampeamassa siitä kohdin pihalle. Argh!

Myös isäntä on huomannut muutoksen. Kävimme suuren napakeskustelun hetki sitten, jossa ruodimme napani syvintä olemusta. Isännän mielestä minulla on aina ollut todella syvä napa. Itseni mielestä kuoppa on tietenkin olllut aivan normaali ja juuri sopiva, mutta että oikein todella syvä. Hmm... Mielestäni juuri ideaali.

Oli napa syvä tai todella syvä olen napani olemuksesta ylpeä ja kiitän siitä äitiäni. Hän on aikoinaan syntymäni jälkeen syynännyt ja hoivannut napatynkääni äidillisellä huolella ja rakkaudella . Aionkin kysyä häneltä, miten saadaan näin hyvä napa aikaiseksi, onhan hän oikea napaekspertti kahden lapsen jälkeen (siskollanikin on  nätti napa). Voin sitten siirtää nämä napaopit eteenpäin ja harjoittaa niitä käytännössä syksyllä.

Jos siis pystyn tuijottamaan sitä mahasta punkeavaa kellertävää suolenpätkää vaipanvaihtoa kauemmin. Saatika lärppimään sitä pumpulipuikoilla ja suolavedellä. Yh, isäntä hoitaa, minä valvon.

Muistan ikuisesti kun näin siskoni napajämät pienenä. Tämä hieman järkyttävä näky on jäänyt mieleeni tiukasti. Luulin, että hänen vatsansa pursuaa navasta pihalle. Samoin muistan sen hetken, kun sama tynkä kopsahti ällönä kuivuneena kikkareena hoitopöydälle ja äitini sitä silloin ilahtuen esitteli. Katsohan, mikäs se tässä. En olisi halunnut. Trauma jäi.

Napa on pienen maailmani ydin ja ainutlaatuinen todiste omasta vauva-ajastani. Navasta on siis tullut jonkin asteinen pakkomielle. Tämä on minulle uusi ilmestys ja selvä raskauden lieveilmiö (onko tämä nyt sitä kuuluisaa äidiksi tulemista?).

Anyway, oma napani on nyt tilassa, jossa sitä kammetaan sisältä päin pihalle. Voi herran pieksut sitä päivää ja kauhua mikä siitä seuraa kun se pullahtaa - plops - inside out. Jotta en liikoja virittelisi mielessäni visioita laastareista ja jeesusteipeistä, jotka estäisivät pullahduksen, olen päättänyt kestää muutoksen hampaita kiristellen. Napani pyhin ehkä paljastuu, mutta tuleepahan vauvalle muutama sentti lisätilaa...

vko 22

Rehevöityminen

Luulin että vain järvet ja lammikot rehevöityvät, mutta ehei, niin minäkin. Olen viimeaikoina paisunut laajalti ja tasapuolisesti joka paikasta. Kaikkialta.

Etuvarustus esiemrkiksi miltei säikäyttää minut päivittäin paitaa vaihtaessa ja peilin ohi en enää voi kävellä normaalisti. Nyt jokainen peili ja vähänkin kiiltävämpi pinta vetää katseeni puoleensa. En vain voi olla hämmästelemättä mahanikin seudulle ilmestynyttä lisärakennusta.

Olemukseni näyttää siltä, että olisin ollut vähän rankemmin juhlimassa. Mahan seutuni on kuin todella kostean ja pitkän kesäloman jäljiltä. Epämääräisen muhkurainen, höllyvä ja laajentunut. Näistä sana epämääräinen on ehkä osuvin.

Olen sananmukaisesti rehevöitynyt ja turskahtelen odottamattomista paikoista ylitse. En enää pystyhallitsemaan tätä laajentumista, joten lopetin vatsalihasteni (jos niitä  nyt alkujaan oli) etsimisen.

Uusi kuontaloni aiheuttaa päänvaivaa. Pitää oikein pinnistellä, etten alkaisi säännöstelemään mitä suuhuni laitan. Töissäkin on ollut pakko kertoa pika vauhtia kaikille, että ylimääräiset kilot ovat jonkun muun syy kuin minun. En ole tiukalla massakuurilla, vaan kasvatan elämää sisälläni. Reaktiot ovat edelleen kohteliaan yllättyneitä. "Oi en ole huomannutkaan" tai "Eihän sitä vielä edes näy". Bullshit, olkaa nyt edes rehellisiä. Eräs työtoverini tosin kehtasi tunnustaa, että ehkä hän on jotain huomannut ja pohtinut pienessä päässään syyksi minun vain pikkaisen lihonneen kevään aikana. No, itsehän pyysin sitä rehellisyyttä.

Juuri tältä siis tällä hetkellä näytän. Muutaman lisäkilon napanneelta mimmiltä, jolle taitaa maistua jäätelö kuntoilun sijaan. Jumppatunnillakin koin häveliäisyyttä mahani pullottamisesta. Sali oli täynnä tiukkoja naikkosia pinkkeine ja piukkoine trikoineen sekä minä ja turskahtelevat muotoni. Ähisin nurkan jalkaprässissä naama punaisena ylileveässä ja kaiken mukapeittävässä jumppapaidassani, kun maha ja sen uudet osiot yksinkertaisesti olivat tiellä. Sweet.

Tämän kropan kanssa totuttelemiseen menee vielä aikaa, enkä jotenkin jaksa uskoa, että rehevöitymistä saadaan edes ensi syksynkään jälkeen Itämerta nopeammin kuriin!

Urvahtamisia

Illanistujaiset ystävien kanssa ovat hauskoja enkä niistä ole luopunutkaan, sillä oloni on ollut vallan mainio. Jaksan jopa pinnistämällä kukkua kahteen asti ilman, että unikuola ilmestyy suupieleeni ja Isäntä joutuu raahaamaan minut häpeissään autolle.

Myönnettäköön, että väsymys kuitenkin puskee nurkan takaa aiempaa useammin. Kerran koetin jopa doupata ottamalla kupillisen kahvia puolen yön aikaan, kuten yleensä on ollut tapana, jotta jaksaisin valvoa hieman pidempään. Tästä seurauksena sain  yli vuorokauden kestävät sydämentykytykset ja päätin, että jos väsyttää täytyy sille antaa periksi ennen pitkää. Enää en jaksa samalla tahdilla kuten ennen.

Olenkin huomannut, että urvahtelen aiempaa useammin. Tällä tarkoitan loputonta mukaansa nielevää väsymystä, joka iskee yhtäkkiä. Yleensä tämä tapahtuu iltaisin, jolloin yllätän itseni kömpimästä sänkyyn ennen Salattuja Elä(i)miä. Toinen urvahtamisen esiintymisalue on työpaikkani, tarkemmin sanottuna työpisteeni ja -pöytäni, jossa nuokun tuon tuostakin. En vain käsitä, miten yhdenkään järkevän ajatuksen kasassa pitäminen onnistuu raskaana olevalta muutamaa minuuttia pidempään. En millään jaksa keskittyä raportin suunnitteluun tai katsauksen tekoon, vaan mieli vaeltaa milloin missäkin muka tärkeämmässä (Millainen tapetti sopii lasten huoneeseen? Olikohan tuo vauvan liikehdintä vai vatsanpuruja? Oliko Ikean pinnasänky parempi sittenkään kuin Brion?)

Olenkin kehittänyt taktiikan, jossa sovelsin Isännän intissä oppimaa kikkaa: jos tiukan paikan tullen nukuttaa, mutta nukahtaa ei saa, istuudu tuolille ja ota avainnnippu käteen. Kun sitten nukahdat avaimet tippuvat lattialle ja toimivat herätyskellona (Isäntä ohjasi palveluksessaan jotakin laivaston isoa laivaa, omg!!).

Töissä hyödynnän tätä samaa  metodia, sillä en halua samassa huoneessa istuvan kolleegani häiriintyvän kuorsauksestani (puhumattakaan unissa puhumisestani) liikoja. Istua rötkötän mukavasti työtuolillani kirja kädessä, joka pudotessaan kolahtaa äänekkäästi. Toimii! Näin saa myös muutaman sekunnin ajan katkounta ennen kuin vaivun syvän unen kerroksiin pidemmäksi aikaa.

Toisaalta, menetelmä on ilmeisen koukuttava, sillä huomasin yhtenä päivänä torkuttaneeni itseäni menetelmän avulla yli puoli tuntia...

Mutta minkäs teet kun kahviakaan et voi juoda!

vko 19

Unet

Olen mielestänivälttynyt hormonimyrskyiltä suhteellisen hyvin. Pääni on ollut miltei suurimman osan ajasta tyyni kuin järven pinta. Myönnän, että hormonihyrrät ovat kuitenkin olemassa, mutta ne ovat vain piiloutuneet.

Olen nimittäin huomannut, että uneni ovat lähteneet lapasesta viimeaikoina. Tämä kummallisuus alkoi noin viikolla 12 ja jatkuu, sekä tuntuu jopa pahenevat entisestään. Olen aina ollut vilkkaiden unien näkijä ja kuulemma kova unissa puhuja pienenä. Muistan aina seuraavana päivänä edellisyön unet ja jos olen herännyt kesken unen, voin helposti jatkaa samasta kohtaa halutessani.

Unet ovat aina olleet enemmän tai vähemmän arkeen liittyviä, ei mitään ihmeellisiä, mutta niin sanotusti ajan vietettä öiseen aikana. Nyt unet ovat kuitenkin rikastuneet niin volyymiltään kuin sisällöltäänkin. Näen mielettömän paljon erilaisia unia yön aikana. Kaikki ovat lisäksi hyvin tunnepitoisia, mikä on minulle uutta. Joskus pienenä olen saattanut tällaisia unia nähdä, mutta en enää aikuisiällä. Nyt tämänkaltaiset unet ovat palanneet. Jos näen surullisen unen, herään itkien, jos pelottavan, herään kauhuissani.

Lisäksi uneni aiheet ovat muuttuneet oudoiksi. Näen unta kaikista työkavereistani mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Näen mielettömän paljon unta Isännästä, mikä on hieman epätavallista minulle, sillä mielestäni jos ensin on katselen häntä päivät pitkät valveilla ollessani, ilmestyy Isäntä nyt myös mieleeni yöaikaan.

Unista oudoimmat ovat liittyneet etäisesti raskauteen. Muutama yö takaperin näin unta pizzabaarista, jossa nälkäisenä (ylläriylläri) tilasin pizzaa. Ruokapaikka oli kuitenkin jotenkin oudosti englanninkielinen ja kinkkuananaspizzan tilaaminen epäonnistui kuvitteellisen kielimuurin takia. Pöytääni tuotiin vain yksi pizzaslice ja meetwursti-pekoni-juusto-kerma -keitto (olen ollut yöllä selkeästi nälkäinen). Keitto oli niin täynnä mustapippureita, että jouduin ronkkimaan sitä, etten olisi syönyt pelkkää pippuria. Pelkäsin nimittäin, että saan vuosisadan närästyksen pelkän pippurin jyystämisestä.

Toinen uni puolestaan tapahtui Helsingin keskustassa, jossa kuskasin vieraakseni saapunutta Carrie Bradshawta, eli sinkkuelämää -sarjan yhtä hahmoa. Esittelin Carrielle Kiasman, Töölöönlahden ja humanistien opiskelijabileet, joihin menimme viettämään loppuillan. Ongelmani oli koko unen ajan, että Carrie tarjosi askikaupalla tupakkaa. Otin aluksi muutaman, mutta sitten rupesin laksemaan, montako tupakkaa päivässä tekee mahassa olevalle vauvalle pahaa. Loppuuni oli painostavaa, jossa yritin keksiä mahdollisimman monta hyvää tekosyytä olla polttamatta ja kuitenkin loukkaamatta vierastani.

Kaiken kukkuraksi olen alkanut puhumaan unissani. Isäntä nauraa, kun tiuskin häneltä kymmenen jälkeen illalla täysin taju kankaalla  missä ovat aurinkolasini tai muuta yhtä järkevää.  Onneksi sentään en paljasta mitään vakavampia valtionsalaisuuksia...