Bingo!

No nyt tietää anoppi ja kohta siis koko loppusukukin.

Anopille kertomishetki oli ennalta sovittu. Perus arki-ilta syöminkineen. H-hetken lähestyessä sovittiin isännän kanssa pelisäännöt: miten kerrotaan uutiset, kumpi kertoo, kuka ottaa anopin kiinni kun se pyörtyy ja koska lähdetään viimeistään kotiin ennen kuin menee hermot hurmaantuneeseen vauvalässytykseen.

Oltiin sovittu, että kun anoppi kysyy, että "mitä kuuluu", on miedän vastaus että "mitäs tässä, pientä keittiöremppaa pukkaa ja lastenhuoneen tuunausta". Lause olisi heitetty ilmaan sunnuntaipäivän keveydellä ja jätetty leijumaan, kunnes pahaa-aavistamaton uhri olisi alkuhämmennykseltään siihen ymmärtänyt tarttua.

Anoppi ei kuitenkaan kysynyt missään vaiheessa mitä kuuluu. Kaikki muut sukulaiset ja niiden kuulumiset kuitenkin käytiin läpi ja kun jälkiruoka uhkaavasti alkoi lähestyä nurkan takaa, piti keksiä lennosta suunnitelma B. Isäntä otti asian hoitaakseen ja anopin kysyessä "otatteko kahvia" vastasi Isäntä, että "muille, mutta ei vaimolle, vaimo ei voi juoda enää kahvia". Ei sytytä. Lause toistettiin uudelleen: kahvia muille, mutta ei vaimolle. Ei mitään. Lopulta Isäntä tuskanhiki otsalla lausahti EI VAIMOLLE, KOSKA SE ON RASKAANA. Syvä hiljaisuus.

Lopulta kiusallisen hiljaisuuden jälkeen ilmoille kajahti Ihanaa miltei kyynelten sävyttämänä. Sitten pääsikin jo piru irti. Tuli ohjetta ja neuvoa ja kuinka oma raskaus sitä ja naapurin raskaus tätä ja synnytyskin sitä ja tätä ja herranjumala tuota! Pitää syödä oikein, välttää lääkkeitä, tehdä vatsalihaksia, jotta jaksaa ponnistaa, ei saa syödä pähkinää, joka kuulemma allergisoi lapsen (meni jo) ja täytyy syödä paljon, ainakin kahden edestä.

Olin yhtäkkiä keskellä 80 -luvun neuvolakasvatuksen helmeä. Vastassani oli tuona ajankohtana miestäni odottanut äiti, jonka neuvot olivat hmm, Neuvostoliiton aikaisia. Oikeasti. Moderni neuvola ei tunnista enää pähkinä- ja suklaakieltoja eikä syö kahden edestä hokemaa. Pikemminkin pitää syödä kaikkea, mutta vähän. Lisäkaloreitakin saa vetää vain 300 enemmän eli sen jankutukseksi muuttuneen ”yksi juustovoileipä ja hedelmä päivässä riittää korvaamaan lisääntyneen energiantarpeen” -verran.

Esihistoriallisen neuvolatrauman lisäksi sateli kysymyksiä onko tulossa tyttö vai poika, kumpaa toivotaan, mikä on tuleva sukunimi (meillä on eri sukunimet), kauanko kesti yrittää (en kerro!) ja niin hemmetin pitkästi edelleen.

Illasta turhautuneena ja sovitun poistumisajan puitteissa kotiin päästyämme soitin isälleni turhaantuneena: miten jaksan elokuuhun ja härreguud siitä seuraavat X vuotta eteenpäin anoppini tuppaantumista ja niin hyvän kuin pahankin tahtoisia neuvoja? Isäni ehdotti että perusta bingo.

Bingo?

Sellainen 4x4 ruudukko, jossa jokainen ruutu sisältää jonkin ennalta odotetun kauhulausahduksen tai teon liittyen teemaan. Ruutuja raksitaan sitten sitä mukaa, kun aiheet esiintyvät ja ensimmäinen neljän vierekkäisen samalla rivillä olevan rastin saanut saa palkinnon. Idea on sama kuin Nyt -liitteen Itsenäisyyspäiväjuhlien bingo, jossa bongataan juontajien aina vuodesta toistuvia klisee -lauseita.

Niinpä Isännän kanssa meillä on nyt omat bingoruudukot, joihin merkataan rastittamalla niitä kuuluisia lausahduksia ja tekoja, joita tässä raskauden aikana tulee vastaan. Mukana on muun muassa seuraavat ruudut: keskustelu siitä kastetaanko lapsi vai ei, lisää synnytysneuvontaa osa 2, mikä on sopiva suvun perinnenimi lapselle ja kenen luona meinaatte viettää ensi joulun uuden vauvan kanssa. Näin hommassa saadaan pidettyä huumori mukana ja jos bingo on lähellä jollain rivillä, voi jopa uhkarohkeasti johdatella anoppia aiheeseen ja näin kerätä palkinnot! Bingo!

Anopin kullat, tsekattavan arvoiset kantelettaren sanat, jotka kultainen työtoverini vinkkasi. Osui ja upposi.

Vko 16

Pihtailua

Isännän puolen vanhemmat eivät vielä tiedä isovanhemmuudestaan mitään. Enkä millään haluaisi vielä kertoa. En millään.

Syitä on monia. Ensinnäkään raskaus ei vielä näy eikä tunnu. Haluaisin siis itse ensin totutella asiaan ja sitten vasta kertoa muille. Tuntuu nimittäin todella hölmöltä vastailla kysymyksiin "miltä nyt tuntuu", kun ei tunnu vielä miltään tai että "mitä olette suunnitelleet ja ostaneet vauvan varalle", kun emme ole vielä suunnitelleet ja ostaneet oikeastaan yhtään mitään.

Toiseksi, on olemassa ihmisiä, jotka ovat taipuvaisia ylitsevuotavaan hössöttämiseen. Mieheni puolen suvussa näin on. Siitä ei sitten enempää, he tietävät, ketkä ovat sellaista joskus kohdanneet.

Kolmanneksi, salaisuuden pitäminen on itseasiassa hauskaa ja huomasin, että saan siitä kummallista nautintoa. Aluksi pohdin kovasti, että raskaus ei ole olemassa, jos siitä ei kukaan tiedä. Tämä oli siis aivan alussa, kun mitään oireita ei ilmaantunut ja ahdistuin siitä, oliko raskaus vain Clear Blue -testien julma joukkohuijaus.

Nyt oireita on ilmaantunut  hieman enemmän (tai pikemminkin mahan ja etuvarustuksen sinnikästä laajentumista on pian pakkoa alkaa uskomaan) ja salaisuuden pitämisestä on tullut omanlaisensa kiero harrastus. Hykerrellen lasken kertoja, kun olen nähnyt tietämättömät ystäväni ja sukulaiseni ilman, että he ovat tienneet asiasta yhtään mitään. Tipaton tammikuu oli heidän keskuudessaan menestys. Onnittelen itseäni myös töissä, kun osa porukasta ei vielä ole huomannut, että olen siirtynyt teen suurkuluttajaksi tai että syy miksi pidän pitkiä paitoja en se, etteivät farkkuni mahdu enää kiinni ilman kumilenksua. Kikkailusta ja peittelystä on tullut leipälajini, johon jää koukkuun.

Peittelyä ei kuitenkaan kestä enää kauaa, ei isovanhempien eikä muidenkaan kohdalla, sillä kohta se maha taitaa pullahtaa ulos. Sitten olen auttamattomasti niin töissä, kuin sukulaistenkin ja ystävien keskuudessa r a s k a a n a  oleva nainen. Minuun tullaan suhtautumaan erilailla ja toimiani sekä kehoani tullaan tarkkailemaan. Aion siis vielä pihtailla tietoa hieman ja nauttia normaalista, tavallisesta, omasta minästäni, sillä kohta se on historiaa. En ole enää ikinä "no koskas on lasten aika" -minä, vaan lasta odottava nainen ja sen jälkeen ihka oikea äiti.

vko 15

Pahvilaatikkoase

Uskaltauduin pitkän pohtimisen ja vatvomisen jälkeen vihdoinkin kohtaamaan pomoni ja kertomaan hänelle uutiset.  Olin jo muutaman viikon vältellyt asian ilmoittamista, mutta viime viikolla oli todettava faktat ja astuttava kuulemaan tuomio.

Kainalot hiestä märkinä ja ääni vapisten (ja naama todella punaisena!!) raahustin esinaismieheni huoneeseen ja tunnustin hänelle faktat. Koin miltei jonkin moisen ruumiistairtautumiskokemuksen kuullessani oman värisevän ääneni sanovan "meille tulee vauva ensi syksynä". Tunnustusta seurasi piiiiiiitkä hiljaisuus. Pomon edessä seistessäni odotin hänen tekevän ratkaisevan liikkeen, joka antaisi syyn toteuttaa tarkoin suunnitelllun pakoreitin ja väistämättömän maan alle katoamisen.

Hyvästi tutkijan työ, hyvästi yhteiskuntatieteellinen ala, minusta tulee puutarhuri!

Pomon reaktio kuitenkin oli pyyteetön "onneksi olkoon!" Hän totesi, että onhan tämä projektin kannalta harmillinen uutinen, mutta niin mahtava juttu oman elämän kannalta, että hän suosittelee ehdottomasti siitä nauttimista. Hänen omassa elämässään lapset ovat kuulemmat juuri se juttu, mitä hän ei haluaisi jättää ikinä väliin.

Ihanaa, pakoreitti olisikin ollut mahdoton toteuttaa ja työni liian kiinnostavassa vaiheessa vielä hyljättäväksi!

Mieletöntä, kaikki hyvin. Kukaan ei huutanut tai ollut pettynyt minun, eikä paljastuksestani seurannut minkäänlaista saarnaa huonosta suunnittelusta ja vastuuttomuudesta. Kukaan ei kyseenalaistanut valintaani hankkia lapsia. Päinvastoin, minua onniteltiin hyvästä valinnasta. Tunnustuksen jälkeen keskustelimme vielä pitkät pätkät  kaikesta mahdollisesta ja hyvin sopuisasti. Juttutuokio päättyi hyvässä yhteisymmärryksessä ja toiveikkaaseen sävyyn, homma jatkuu eikä hätää ole.

Hieno tyyppi tuo pomoni!

Tunnustettakoon kuitenkin vielä, että ehdin ennen kertomista lievästi sanottuna panikoida tunnin  verran omassa työhuoneessani. Aivan liian pitkä aika hermoilla. Lietsoin itseni lopulta niin suureen paniikkiin, että päätin ottaa turvakseni tyhjän paperinkeräyspahvilaatikon (WTF?!?). Astuessani esinaismiehen huoneeseen pitelin siis tiukan uhmakkaasti tyhjää laatikkoa sylissäni. Ajattelin, että jos pomo käy kuumana niin harhautan häntä, heitän laatikon pöydälle ja pakenen vuorille. Vaihtoehtoisesti olisin myös voinut mätkäistä sillä napakasti hänät otsaan ostaen samalla lisäaikaa karkaamiseen.

Hyvä minä. Viisas ja looginen päätelmäketju, jota onneksi ei tarvinnut toteuttaa.
Minua ei ilmeisesti koskaan kannata ahdistaa nurkkaan tai saa laatikosta...

=D

vko 15

Tipaton jatkuu

Kohta koittaa ultra, jonka jälkeen on paljastusten aika. Tipaton tammikuukin karkaa juuri sopivasti käsistä, eikä alkoholittomaan detoxkuuriin olisi voinut enää kauaa edes vedota.

Tipaton oli sinänsä hyvä veto, sillä sen taakse meneminen oli suht helppoa. Jos kyseessä olisi ollut poikkeuksellinen tipatun kesäkuu, olisi epäilyjä ollut enemmän. Nyt kukaan ei epäillyt vauva-asioita, vaan kaikki keskittyivät murehtimaan miksi eivät itse aloittaneet tipatonta tai mitä noille tipattomille voi muka kylään tullessa tarjota.

Olen ylpeä tipattomastani. En ikinä ole sitä aiemmin pitänyt, sillä en ole kokenut siihen tarvetta. Ajatukseni on ollut ("tosi viisasta") mallia: vain alkoholin kanssa ongelmaa kokevat pitävät holittomia kausia. Nyt se on kuitenkin itsellänikin luonnollisesti edessä pidempänä versiona. Lisäksi olen ylpeä isännästä, joka myös otti osaa tipattomaan omasta tahdostaan. Ulkopuolisten silmin asia näyttää tietty siltä, että tiukkisvaimo on pakottanut miehensä mukaan, mutta minulla ei kuitenkaan ole ollut asian kanssa mitään tekemistä. Isäntä halusi itse kokeilla miltä tuntuu olla näin pitkä aika juomatta, viime kerrasta kun taitaa olla hetki aikaa (muinoisesta riparikesästä asti). Sitä paitsi helpompaa se on ollut kahdestaan kuin yksin. Myös tipattoman Oikean syyn kyseenalaistamiselta ollaan samalla iisisti vältytty kun autovalmiuksissa olevia henkilöitä on ollut paikalla kaksi.

Tipaton tammikuu siis loppui normi kansalla tällä viikolla ja holillinen helmikuu alkoi, jolloin juomattomuus taas kyseenalaisetaan. On se vaan hassua, kuinka holittomana pysymisestä saa heti katseet niskaansa. Suomalainen juomakulttuuri on harvinaisen kummallinen. Ensi viikonloppuna meille tuleekin heti vieraita, jolloin vissylasini tulee paljastamaan kaiken. Heille on siis pakko kertoa uutisista vaikkei ultrassa olla käytykään vielä. Mur.

Mutta mutta, kohta aukeaa salaisuuksien verho muillekin. Verhoa raotetaan ensi viikonlopun vieraiden lisäksi (vihdoin!) rakkaalle siskolleni, joka on Ausseissa ihanan ruskeana ja tietämättomänä kuin papu.

Pidähän tuolista kiinni sis, sinusta tulee täti ja minusta äiti!


vko 12