Saat potkut!

Mahassa möyrii ja vääntelehtii. Joku siellä öykkäröi, mihin en todellakaan ole tottunut.

Möyriminen on onneksi hiljaista vielä päiväsaikaan. Välillä havahdun työpisteellä, erityisesti lounaan jälkeen, että jotakin kummaa tapahtuu. Tuntuu siltä, kuin vatsaani olisi sijoitettu litran kokispullo poikittain, joka hölskyy puolelta toiselle. Näinhän se tavallaan onkin, sillä vauva kelluu vapaakelluntaa lapsivedessä.

Päivällä meno yleensä jää huomaatta työhässäköiden keskellä. Minä ja vapaakelluja elämme omaa päivärytmiämme toisistamme tietämättöminä. Muutama päivä sitten sain tosin ilkeän alavatsakrampin ja hätäpäissäni pohdin jo kättärille kurvaamista, sillä aikomukseni ei todellakaan ole startata erittäin ennenaikaista synnytystä keskellä työpaikan lounaspöytää ja (mmm - niin hyviä) pinaattilettuja. Hommasta kuitenkin selvisi lepäämällä ja kipu laantui kun mahaa hieroi.

Krampin jälkeen möyrintä alkoi hyvin voimakkaana. Luulen että mahassa oltiin oltu aika puristuksissa kohdun krampatessa. Kersa päätti sitten tukalan olotilansa jälkeen zumbata riemusta, kun tilaa tuli taas enemmän. Hetken päästä totesimme molemmat mahan toisilla puolin helpottuneina olevamme kunnossa ja jatkoimme päivärutiinejamme.

Vatsani  vesisänkymäinen olotila on ylipäätään tuntunut koko ajan omituiselta. Kropassani tapahtuu jotain, mihin en voi itse vaikuttaa. Varsinkin iltaisin, kun tällä sektorilla alkaa tapahtua, olo on epäuskoinen. Mahan omatoiminen liikehdintä aiheuttaa usein kummastuneita reaktioita. Tähän mennessä liikehdintä on ollut pientä ja heiveröistä ja Isäntä on päässyt sitä harvakseltaan todistamaan. Viime keskiviikkoiltana, kesken C.S.I New Yorkin katselua mahassa kuitenkin jorattiin tavallista tiheämpään. Isännän kokeillessa mahan päältä tuli yhtäkkiä kolme tai neljä tiukkaa futaisua suoraan Isännän kättä vasten. Maha suorastaan hypähti ja molemmat tulevat vanhemmat hieman jopa säikähtivät. Riiviön potkut tuntuivat ihmeen kovilta ja todellakin näkyivät vatsan päältä.

Hellien tunteiden sijaan mieleeni tuli kuvia kauhuelokuvista. Sisälläni oli jotakin, joka oikoi jalkojansa ja venytteli. Sillä jolllakin on oma tahti, halu ja meininki, oma elämä. Minusta riippumatta.

En millään voi olla ajattelematta kaikkia Alienin leffojen jatko-osia, jossa Alienin jälkikasvu tupsahtaa mahasta pihalle ei niin mukavin seurauksin. Yhtään sen vähempää erikoisefektejä ei liene myöskään itse synnytyksessä olevan. Odotankin vähintään suolien lentelevän kättärin seinille.

Yritä tässä nyt sitten hehkua raskausonnesta, kun vatsasi on vallannut joku toinen.

vko 20

Check!

Ja niinhän siinä kävi, että vauvatavarat tipahtivat taivaalta suoraan syliini! Juuri sopivasti puolivälin rajapyyykin saavutettuamme.

Ah tätä onnen päivää! Rakas enoni tyhjensi kevätsiivouksen hurmassa oman autotallinsa, kotinsa, kellarinsa, vinttinsä ja kolme muuta ekstrakellaria suoraan meidän auton takakonttiin ja saaliiksi saatiin seimisänky, rattaat, juoksurattaat, syöttötuoli ja itkuhälytin. Check, check, check ja hankintalista sen kuin lyhenee!

Kuskattuamme tavarat kotiin siihen kolmanteen huoneeseen, tuntui olo aivan kummalliselta. Siellä ne lasten kamat nyt killuvat, vailla minkäännäköistä tarkoitusta moneen kuukauteen. Ähinän ja kantamisen päätyttyä iski miltei nolostus ja hävetys. Voi ei, jos joku näkee nämä kamat, hävettää! Onneksi huoneessamme on ovi, jonka voi sulkea vieraiden saapuessa. Tällöin kukaan ei näe, että neurotic brain on taas ollut aikaisessa ja haalinut itselleen kasan tavaraa. Its better too early than too late!

Ainiin, ylläribonarina saatiin myös vanha babysitteri, jonka retrous on päätä huimaava. Buustasin sitä vielä uudella päälikankaalla aikani kuluksi:

vko 20

Irrelevantteja ostoksia

Koska olen rationaalinen ja järkeilevä yksilö (lue neurotic brain), olen tehnyt listan asioista mitä pitää hankkia ennen nelivetoa vetävän asukkaan saapumista taloon. Listaa en suinkaan tehnyt siksi, että pääsisin kipittämään hurmoksessa ja silmät kiiluen vaunukauppaan, vaan siksi etten unohtaisi ostaa jotakin tärkeää. Lista on suorastaan elintärkeä, sillä en edelleenkään halua lähteä vauva-tavaraostoksille laisinkaan eikä mitä pitää vielä ostaa mahdu alkuunsakaan luonnostaan päähäni.

Järkytyinkin pahasti kun anoppimme tarjosi meille kuivausrumpua, joka TÄYTYY OLLA taloudessa jos on pieniä lapsia. Pitääkö sekin ostaa?! Emme kuitenkaan ottaneet sitä, sillä sen mukana ei tullut isompaa asuntoa, johon sen olisi saanut mahdutettua.

Totesinkin, että on varmasti viisasta olla kaiken kattava kauppalista valmiina, jotta voidaan sitten matkalla synnytyssaliin käydä pikaisesti poistamassa kaupoista kaikki tarvitsemamme. Yksinkertaista ja helppoa kuin tortilla-ainesten keruu kaupassa. Or not.

Pieni paniikki alkaakin kohta iskeä. Päätin, että jotakin tavaroista täytyy alkaa hankkimaan jo nyt. Aloitin siis täysin ymmärrystä vailla mielestäni kaikkein tärkeimmästä: potkupuku, se yksi ja ainoa, jonka ostin muutamia viikkoja takaperin. Enempää en ajatellut ostaa ja eikö niin, että äitiyspakkauksessakin jotakin varusteita tulee. Tämähän riittää, eikö?!

Lisäksi olen saanut siskoltani lahjaksi yhden vauvalle suunnatun unilelun. Se niistä leluista, yhdelläkin pärjää, eikö?

Ja vanupuikkoja, pumpulia, pyyhkeitä sekä rättejähän meiltä jo löytyy valmiiksi. Mitä vielä?

Nyt kun vaatteet ja lelut ovat check ja olen visusti vakuttunut, että loput tarvikkeet tulevat äitiyspakkauksen mukana (siitä saa jopa sängynkin!!) voin siirtyä olennaiseen, nimittäin kylpyammeeseen. En tiennytkään, että minulla on kylpyfetissi. Emme omista ammeellista asuntoa enkä sellaisessa ole asunutkaan sitten 12 -vuotissyntymäpäväni, joten fetissini haiskahtaa traumalta. Lapselleni on pakko saada oma amme, koska en selvästi ole itse kylpenyt pienenä tarpeeksi. Ongelma on vain se, että hylkeen muotoinen ja kokoinen amme vie muutaman neliön kokoisesta vessastamme ehkä turhan ison tilan. Jotta vessanpönttöä ei tarvitsisi alkaa saneerata ulos asunnostamme, googlasin (taas) meille mahtavan kokoontaitettavan flexibath -ammeen. Tämähän luistaa hyvin!

Nyt kun ammekin on tilausta vaille check uskon, että loput tavaroistamme tippuvat itsestään taivaalta ajan myötä. Listassani ei ole tämän jälkeen enää kuin 53 kappaletta got to do ja have asioita ennen vauvan tuloa...

Mutta äh, kuka niitä rattaita anyway edes tarvitsee, tai syöttötuolia, turvaistuinta, vaippoja, tuttipulloja, rintapumppuja ja muita imetyswhatever -tarvikkeita?

19 vko

Vinttikauppa

Aivan absurdia! Pesukoneessamme pyöri eilen kasa vauvan vaatteita. Siististi omien ja Isännän kalsareiden keskellä. Pesuohjelman tauottua ne siirtyivät killumaan siistiin riviin pyykinkuivaustelineeseen keskelle olohuonetta.

Mieletöntä!

Lisää absurdiutta lisää se, että osa tavaroista on omiani. Siis minun vanhoja vaatteita. Minun ensimmäisiä vaatteitani tässä maailmassa. Äitini toi meille eilen kassillisen löytöjä vinttikaupasta eli kerrostaloasuntonsa vintiltä. Mukana oli muun muassa potkuhuppariviritys, joka kuulemma oli päälläni ensimmäisenä jouluna. Kyseinen huppariasu on vielä edesmenneen isoisäni ostama ja siksi erityisen rakas äidilleni. Muistan nähneeni kuvankin, jossa pallonaamaisena istun äitini sylissä kyseinen asu päälläni.

Mukana on myös tiukkoja helmiä suoraan ysäriluvun äitiyspakkauksesta pikkusiskoni jäljiltä. Löytyy haalaria ja potkuasuja sekä ensipeite, jotka ovat kylläkin jo aikaansa nähneet. Lisäksi kassista löytyi Marimekon niin retro räikeän punainen verkka-asu että huimasi ja pisteenä i:n päälle Turtles -printtinen huppari! Hilarious!

Parasta oli symppis villatakki, jonka ilmeisesti jompi kumpi mummoistani on virkannut. Vaalenapunaisilla kuvioilla koristellun valkoisen nutun niskassa on lenksu, johon äitini oli tussilla kirjoittanut nimeni.

Koska meitä on perheessä ollut kaksi tyttölasta, ovat vaatteet hieman ällöttävän vaaleanpunaisia, mutta menköön nyt tämän kerran jos tytärtä pukkaa meillekin. Onneksi äitini on lukuisista muun perheemme paheksumisista ja hilloamisvihjailuista huolimatta säilönyt vanhoja lastenvaatteita sinnikkäästi vintillään.

Retrodiggari kiittää, sillä 2010 -luvun Tutta häviää kasari Turtlesille!

19 vko

Rehevöityminen

Luulin että vain järvet ja lammikot rehevöityvät, mutta ehei, niin minäkin. Olen viimeaikoina paisunut laajalti ja tasapuolisesti joka paikasta. Kaikkialta.

Etuvarustus esiemrkiksi miltei säikäyttää minut päivittäin paitaa vaihtaessa ja peilin ohi en enää voi kävellä normaalisti. Nyt jokainen peili ja vähänkin kiiltävämpi pinta vetää katseeni puoleensa. En vain voi olla hämmästelemättä mahanikin seudulle ilmestynyttä lisärakennusta.

Olemukseni näyttää siltä, että olisin ollut vähän rankemmin juhlimassa. Mahan seutuni on kuin todella kostean ja pitkän kesäloman jäljiltä. Epämääräisen muhkurainen, höllyvä ja laajentunut. Näistä sana epämääräinen on ehkä osuvin.

Olen sananmukaisesti rehevöitynyt ja turskahtelen odottamattomista paikoista ylitse. En enää pystyhallitsemaan tätä laajentumista, joten lopetin vatsalihasteni (jos niitä  nyt alkujaan oli) etsimisen.

Uusi kuontaloni aiheuttaa päänvaivaa. Pitää oikein pinnistellä, etten alkaisi säännöstelemään mitä suuhuni laitan. Töissäkin on ollut pakko kertoa pika vauhtia kaikille, että ylimääräiset kilot ovat jonkun muun syy kuin minun. En ole tiukalla massakuurilla, vaan kasvatan elämää sisälläni. Reaktiot ovat edelleen kohteliaan yllättyneitä. "Oi en ole huomannutkaan" tai "Eihän sitä vielä edes näy". Bullshit, olkaa nyt edes rehellisiä. Eräs työtoverini tosin kehtasi tunnustaa, että ehkä hän on jotain huomannut ja pohtinut pienessä päässään syyksi minun vain pikkaisen lihonneen kevään aikana. No, itsehän pyysin sitä rehellisyyttä.

Juuri tältä siis tällä hetkellä näytän. Muutaman lisäkilon napanneelta mimmiltä, jolle taitaa maistua jäätelö kuntoilun sijaan. Jumppatunnillakin koin häveliäisyyttä mahani pullottamisesta. Sali oli täynnä tiukkoja naikkosia pinkkeine ja piukkoine trikoineen sekä minä ja turskahtelevat muotoni. Ähisin nurkan jalkaprässissä naama punaisena ylileveässä ja kaiken mukapeittävässä jumppapaidassani, kun maha ja sen uudet osiot yksinkertaisesti olivat tiellä. Sweet.

Tämän kropan kanssa totuttelemiseen menee vielä aikaa, enkä jotenkin jaksa uskoa, että rehevöitymistä saadaan edes ensi syksynkään jälkeen Itämerta nopeammin kuriin!

Urvahtamisia

Illanistujaiset ystävien kanssa ovat hauskoja enkä niistä ole luopunutkaan, sillä oloni on ollut vallan mainio. Jaksan jopa pinnistämällä kukkua kahteen asti ilman, että unikuola ilmestyy suupieleeni ja Isäntä joutuu raahaamaan minut häpeissään autolle.

Myönnettäköön, että väsymys kuitenkin puskee nurkan takaa aiempaa useammin. Kerran koetin jopa doupata ottamalla kupillisen kahvia puolen yön aikaan, kuten yleensä on ollut tapana, jotta jaksaisin valvoa hieman pidempään. Tästä seurauksena sain  yli vuorokauden kestävät sydämentykytykset ja päätin, että jos väsyttää täytyy sille antaa periksi ennen pitkää. Enää en jaksa samalla tahdilla kuten ennen.

Olenkin huomannut, että urvahtelen aiempaa useammin. Tällä tarkoitan loputonta mukaansa nielevää väsymystä, joka iskee yhtäkkiä. Yleensä tämä tapahtuu iltaisin, jolloin yllätän itseni kömpimästä sänkyyn ennen Salattuja Elä(i)miä. Toinen urvahtamisen esiintymisalue on työpaikkani, tarkemmin sanottuna työpisteeni ja -pöytäni, jossa nuokun tuon tuostakin. En vain käsitä, miten yhdenkään järkevän ajatuksen kasassa pitäminen onnistuu raskaana olevalta muutamaa minuuttia pidempään. En millään jaksa keskittyä raportin suunnitteluun tai katsauksen tekoon, vaan mieli vaeltaa milloin missäkin muka tärkeämmässä (Millainen tapetti sopii lasten huoneeseen? Olikohan tuo vauvan liikehdintä vai vatsanpuruja? Oliko Ikean pinnasänky parempi sittenkään kuin Brion?)

Olenkin kehittänyt taktiikan, jossa sovelsin Isännän intissä oppimaa kikkaa: jos tiukan paikan tullen nukuttaa, mutta nukahtaa ei saa, istuudu tuolille ja ota avainnnippu käteen. Kun sitten nukahdat avaimet tippuvat lattialle ja toimivat herätyskellona (Isäntä ohjasi palveluksessaan jotakin laivaston isoa laivaa, omg!!).

Töissä hyödynnän tätä samaa  metodia, sillä en halua samassa huoneessa istuvan kolleegani häiriintyvän kuorsauksestani (puhumattakaan unissa puhumisestani) liikoja. Istua rötkötän mukavasti työtuolillani kirja kädessä, joka pudotessaan kolahtaa äänekkäästi. Toimii! Näin saa myös muutaman sekunnin ajan katkounta ennen kuin vaivun syvän unen kerroksiin pidemmäksi aikaa.

Toisaalta, menetelmä on ilmeisen koukuttava, sillä huomasin yhtenä päivänä torkuttaneeni itseäni menetelmän avulla yli puoli tuntia...

Mutta minkäs teet kun kahviakaan et voi juoda!

vko 19

Houston, we have a contact!

Siellä on elämää sittenkin!
Möyrintä tuntui äsken ensimmäistä kertaa ihan livenä.

Mieletöntä (ja vähän ällötävääkin samalla)!

vko 17+4

Turtumisia

Jäin kiinni tänään töissä ruokapöytäkeskustelussa siitä, että kutsuin tulevaa lastamme kersaksi. Työtoverini nauroivat piittaamattomalle tokaisulleni, että katsotaan nyt sitten mihin kersani työnnän ensi vuonna, tarhaan vai jäänk itse kotiin sitä hoitamaan.

Kersa -nimitys paljastaa tämänhetkisen mielentilani: alan hieman jo kyllästymään tähän olotilaan. Purin asiaa hieman auki ja totesin, että olen raskauteni kanssa jonkinlaisessa välitilassa, joka aiheuttaa minulle turtumisen tunteita. Tilani on kutakuinkin paikallaan seisova, kuin Espoon mätäjoki.

Raskaus on siinä vaiheessa, että se ei näy eikä tunnu juurikaan vielä miltään eikä ulkopuolisia muistuttajiakaan, kuten neuvolaa, ole näköpiirissä. Edellisestä neuvolasta on jo pitkä aika ja seuraava ultrakin on vasta kolmen viikon päästä eli viikot kuluvat paikallaan polkien. Raskaudesta muistuttaa enää lähinnä se, että en saa edelleenkään juoda viiniä tai syödä sushia.

Ympärilläni olevat ihmiset myös hokevat jatkuvasti, että ole nyt onnellinen kun mitään vaivoja ei ole olemassa. Niin olenkin, mutta tämä alkaa käydä jo tylsäksi. Missä raskausajan draama ja vaivat, ähinä ja peräpukamat!?

Enää en ole edes huolissani, onko mahassani joku, se on jo tullut selväksi dopplerin myötä. Jopa sydänäänet ovat alkaneet kuulostamaan pelottavan arkisilta eikä raskaudesta kertomisestakaan saa enää kiksejä.

Raskauteeni ärsyyntyneenä ostin ah niin ihanan Snellmanin maksapasteijapötkön kaupasta. Yhdeksän kuukautta on pitkä aika käyttäytyä kiltisti ja sääntöjen mukaisesti! Totesin käyttäytymiseni muistuttavan muinaista kapinoivaa teiniminääni, en saisi, mutta uhmaan silti! Raskaus on uusi vanhempani, joka määrää ärsyttävästi tekemisiäni ja olemisiani.

Kiukutteluni on johtanut siihen, että olen kehittänyt pienen antipatian vauva-asioita ja -tavaroita kohden. En jaksa miettiä kuinka ihkuvärisen pinnasängyn haluan, mitkä ikhukätevät rattaat ostaisin tai minkälaisen ikuhellokittyteemaisen syöttötuolin hankin. Ei kiinnosta eikä innosta. Tätä voisi kaiketi kutsua antipesänrakennusvietiksi?

Otan kuitenkin härkää sarvista ja aion tehdä vauvan tuloon kevääseen liittyvää liikehdintää tulevana viikonloppuna, mutta ilman vauva-ajatustakaan. Aion siivota asuntomme kolmannen huoneen sillä verukkeella, että huone on toiminut varasto/pyykinkuivatushuoneena kaksi vuotta ja vaatii puhdistusta. Aion ostaa maalia ja maalata kyseisen huoneen seinän, mutta vain siksi, että pidän remonttihommista. Aion myös leikata tapetista kuvion kiinnitettäväksi kyseisen huoneen seinälle, mutta edelleen vain siksi, että pidän askartelusta.

Olkoon tämä viikonloppu kapinointia raskauttani kohtaan. Se ilmentyköön antipesänrakennuksena, jolla kuitenkin on piilotarkoitus, MUTTA jota ei missään nimessä sanota ääneen!

                                               Kas tässä tulos:

18 vko

Mahan vahtausta

Kaikki naisihmiset tietävät sen ärsyttävän faktan omasta kokemuksestaan: etuvarustusta tuijottavat mieshenkilöt (ja miksei naishenkilötkin). Ne jäävät aina kiinni teostaan. Vaikka katse vilahtaisi salaman nopeasti kasvoista sen kriittiset 30 senttiä alaspäin, olet busted! Silmien liikkeen huomaa aina.

Samalla logiikalla myös uusi kohtaamani lajike, mahantuijottelijat, huomataan. Mahantuijottelijat jäävät etuvarustustuijottelijoiden kanssa yhtä korkealla prosentilla kiinni. Itse asiassa jopa helpommin, sillä silmien liikuttelumatka on nimittäin mahan kohdalla tuplasti pidempi.

Olen huomannut uuden lajin lisääntymisen työkavereideni ja ystävieni keskuudessa. Ympärilläni käydään uudenlaista silmien asemointia. Esimerkiksi kahvipöytään istuessani viikonloppuna esiin vyörynyt mahani kohtaa aina muutaman uteliaan katseen ennen kuin pääsee vilahtamaan pöydän taakse piiloon.

Olen myös huomannut, että pystyn houkuttelemaan kurkkijoita omatoimisesti asuvalinnallani. Jos päälläni on kokovartalokaapu, joka peittää muodon kuin muodon, saan olla rauhassa. Jos taas päälläni on kireämpi paita on katsemagneetti viritetty. Tämä toimii erityisesti silloin, jos sidon vyön korkealle vyötärölle. Tällaisen muodin kanssa tosin mahatonkin kulkija alkaa näyttää mahakkaalta.

Ja okei, myönnetään, harrastan mahatarkkailua itsekin. Tarkkailin viimeksi kaupungin tarjoamalla fyssarikäynnillä muiden odottavien äitien mahoja ja jäin siitä itsekin takuuvarmasti kiinni!! En mahtanut uteliaisuudelleni mitään.

Tulen varmasti kokemaa nlisää mahatarkkailua tulevaisuudessa, sillä kuten sanoin, mahani on vaatinut viime perjantaista lähtien lisää tilaa. Tästä tuskastuneena marssin suoraapäätä ostamaan kahdet äitiyspökät, jotka helpottivat kiristävää oloani. Nyt sitä ollaan siis jo ihan vaatteidenkin puolesta ja mahankin puolesta raskaana! Henkinen puoli kylläkin laahaa vielä hieman jäljessä...


vko 18

Yksityisomaisuutta

Ystäväni on raskaana, samoin toinenkin. Lasketut ajat ovat hämmentävästi kaikki kolmen viikon sisällä perätysten. Syksyllä tulvii vauvoja ovista ja ikkunoista.

Ensimmäisestä vauva uutisesta tunsin spontaania mustasukkaisuutta. Miksi joku tulee skeittaamaan minun rampilleni juuri nyt kun maailman pitäisi kääntyä katsomaan tänne ja ihastelemaan minun aikaansaannostani? Meidän vauvaa! Ystäväni raskaus loi tavallaan kilpailuasetelman, jossa ensinnäkin kilpailtiin huomiosta olla erityinen ja toiseksi siitä, kumpi onnistuu saattamaan raskautensa turvallisesti alun kiikkerien olosuhteiden läpi maaliin.

Kilpailuasetelman lisäksi, koin jonkinlaista yksityisomaisuuden ryöstöä. Ystäväni odottaa jo toista lastaan ja raskauskokemus ei ole enää uutuuden kiiltävä. Tästä seurasi, että omat uutukaisina pitämät kokemukseni ja henkilökohtaiset tunteeni kumottiin useasti toteamuksella: joo toi oli just niin tota kun odotin edellistä, nyt on taas sama meininki.

Lisäksi sain tuta yhden raskauden jo läpikäyneen äidin ymmärtäväisyyden haaleita hippuja enkä kokonaisvaltaista ihastelua. Mustin silmänalusin varustautunut ystävätär vain hymähti iloisena uutiselle ja jatkoi esikoisensa syöttämistään. Lapsia tulee ja menee, yhdeksän kuukautta voi tuntua pitkältä, mutta syntymästä se vasta alkaa. Ohjeisiin kuului myös. että älä panikoi ekoilla viikoilla, ehdit kyllä vielä, äläkä vaan valita tuskaisuutta alkuraskaudessa, sillä et tiedä vielä mihin olet pääsi pistänyt.

Toisen ystäväni kertoman vauvauutisen jälkeen olin yllättäen hyvin onnellinen ja iloinen enkä tuplamustasukkainen. Olin ehtinyt jo hyväksyä naapurinkin voivan lisääntyä siinä missä minäkin, enkä kokenut asetelmaa enää yhtää kilpailhenkiseksi. Otin uutisen pikemminkin ilahtuneena vastaan: jes, joku jonka kanssa jakaa tämä kummallinen ja uusi aihe.

Tämä toisen vauvauutisen kertoja on puolestaan hyvä ystäväni pitkältä ajalta. Jotenkin olen koko ajan salaa toivonut, että saisin jakaa kehoni ja elämäni mullistukset avoimesti jonkun läheisen kanssa, joka niitä myös ymmärtäisi (joku muu kuin oma äitini). Toiveeni siis toteutui ja ystävistäni yksi parhaimpia päätti toisistamme tietämättä pistää pullat uuniin extempore.

Asiassa on kylläkin kääntöpuolensa. Säälin ukkoparkojamme, sillä ensi kesänä molempien meidän ollessa äitiyslomalla heidän rintamallaan pitänee kiirettä. Mammat tulevat vaatimaan mökin aurinkotuoleilla istuen holittomia mansikkamargaritoja ja jalkahierontaa oikein olan takaa. Pare totella, sillä raskaana olevan kiukku on kaamea, varsinkin kun jättiläisvalaita on rantautunut terassille kaksin kappalein!

Todennäköisyyksiä

En usko todennäköisyyksiin.  Olenhan ihmistieteilijä ja koulutukseltani epäilijä, kyseenalaistaja ja pohtija. Todennäköisyyksistä puhuttaessa tekee mieli aina kommentoida väliin, että kuka unohti valinnan vapauden ja sattuman osuuden laskutoimituksesta? Insinööritieteissä matematiikalla on kuitenkin oma vissi paikkansa ja graafinen taskulaskin on alan ihmisten raamattu, Maolia unohtamatta. Itselleni nämä ovat hepreaa ja numerot liian yksinkertaisia tulkittaviksi.

Päädyin kuitenkin ystäväperheen luona vierailtuamme pohtimaan, kuinka hassua onkaan, että lähipiiriimme on syntynyt vain helppoja lapsia. Tiedäthän niitä, jotka nukkuvat nelikuisina 10 tuntia putkeen, hymyilevät eivätkä vierasta, syövät tyytyväisenä sekä pullosta että luomuna, eivät huuda ja itke, koliikista puhumattakaan. Jos muuta kokemusta ei olisi, voisin näiden perusteella tulkita vauva-ajan olevan yhtä ruusunnuppua, helppoa kuin hampaiden harjaus.

Ystäväperheen lasta seuratessa tuli mieleen, että minäkin haluan tuollaisen helpon lapsen, miten sellainen tehdään? Oman rauhallisuuden ja ympäristötekijöiden lisäksi siihen vaikuttavat varmasti geenit ja vauvan oma persoona. Mikä siis on todennäköisyys, että saisimme helpon jälkeläisen?

Turvauduin ensikertaa elämässäni matematiikkaan. Oletetaan näin, että vauvat ovat joko helppoja tai ei helppoja. Ystäväpiiriimme kuuluu jo kolme lasta, jotka kaikki ovat olleet helppoja (kateus!). Meille tuleva on siis neljäs. Todennäköisyys sille, että meille tuleva lapsi on helppo todennettakoon näin:

                                           0.5*0.5*0.5*0.5 = 0.06

Lyhyt matematiikkani on lyhyttäkin lyhyempi ja todennäköisyyslaksentaosuus siitä säälittävääkin säälittävämpi osa, joten lainasin äskeiseen Isännän taskulaskinta ja matemaattisteoreettista aivolohkoa (jota en siis itse omista). Todennäköisyys sille, että meille tulee helppo lapsi on ymmärtääkseni ja numeroita tulkitakseni vain pikkiriikkiset 6 prosenttia!!!

Argh! Isäntä lohdutti, että laskenta sisältää olettaman, että kaikki lapset olisivat syntyessään suhteessa 50/50 helppoja tai vaikeita ja että muita välimuotoja välillä helppo-vaikea ei olisi olemassakaan, mutta silti. Vain KUUSI prosenttia!

Toisaalta, olinkin jo aavistellut, että superhelpon alkuraskauden takana piilee, tai ainakin tilastollisesti ajateltuna on pakko piillä, jokin koira haudattuna. Tällä kertaa se olkoon sitten ihan tanskandogin kokoinen otus. Olen laskutoimituksen jälkeen aivan vakuuttunut, että meidän lapsella on vähintään koliikki, uniongelmia, syöttöpulmia tai jotakin muuta vastaavaa. Meitä tullaan rienaamaan valvottamisella, itkulla, huudolla, ihottumilla, kasvatusoppailla ja sairaalakäynneillä vähintään ensimmäiset puoli vuotta.

Matematiikka on julmaa!

vko 17