Uudet puheenaiheet

Sitä on joku hassu leima otassa, kun on lapsellinen. Sellainen hassu leima, joka houkuttelee kanssalapseilijoita tulemaan luokseen ja kertomaan lapsiin liittyviä asioita. Leima suorastaa viettelee kaikki myötäelävät vanhemmat paikalle jakamaan oman kotinsa itkuista, räkäistä, unetonta, uhmaikäistä, tarhaan astuvaa, hiekkaa popsivaa, täydellistä äiti/isi-ihmistä suorittavaa tarinaa.

Siis eikö puhuttaisi välillä vaikka säästä?

Myönnetään, että tempaudun itse helposti mukaan kollektiivisiin "sain lapsen ja elämäni muuttui" -traumatarinoihin, mutta ettäkö joka päivä. Ja koko ajan.

Sama homma oli raskaana ollessa. Maha toimi magneettina kaikille raskaudesta haavelileville, sen kokeneille tai sitä vältteleville.

Lapsen tullessa sitä vain jotenkin kummallisesti imaistuu johonkin "oikeat aikuiset" ryhmään. Yhtäkkiä sitä on eksperrti korvatulehduksissa, välikausihaalareissa, sormiruokailussa, pamperseissa, nenäimureissa, supoissa ja vaikka ties missä. Miltei mihin tahansa pienlapsikeskusteluun voi heittää soppansa sekaan.

Ja toimii se toisinkin päin. Niille, kenellä ei ole lasta ta haavettakaan moisesta on ehkä hieman vaikea kaataa lapsellisen elämää, sen suolaa ja sokeria. En millään saa heiltä komppaavia hymistelyjä kertoessani niskakakasta tai tahtoraivareista.

Mutta silti, eikö puhuttaisi jostain muusta. Edes välillä.

Parasta sielunhoitoa on ollut koko äitiysaikani tietenkin ystäväni ja kanssakärsijäni äidit, mutta ehdoton tuki on ollut ihana lapseton siskoni, jonka viikonloput koostuvat vielä bileistä ja skumpasta. Kiitos, että et ole aina puhunut lapsellisia kanssani vaan ihan vain tavallisia  =)

Yökremppaa

Miltä tuntuu olla taaaas helkkarin väsynyt?

Silmäpussit olan yli heitettynä ja niskan taaksen rusetille solmittuna voin todeta, että  ihan jäätävältä, varsinkin kun on töissä eikä pääse päiväunille, tai saa edes herätä hitusen myöhemmin aamulla kuin esim. kello 05.45.

Luulin että jo nelikuisena koko yöt läpeensä nukkuva lapsonen olisi jotenkin pysyvä ilmiö, mutta vuoden täytettyään meillä on jostain syystä menneet yöt taas ihan pipariksi. Muksu ei vaan suostu enää menemään nukkumaan, vaikka mitä keinoja unikoulusta huudatukseen asti ollaan koetettu.

Nukkumaan ei mennä illalla, yöllä eikä varsinkaan päivällä. Yölläkin tahdotaan herätä kerran tai kaksi ja huudetaan täyttä kurkkua tunnin pari. Tsiisus. Ei tätä jaksa.

Huomasin ajautuvani tuttuun ajatuskehään, jota harrastin muksun ollessa 9-11 kuinen. En jaksa enää, lähden litomaan, häivyn maasta, vaikka koko planeetalta jos se vain lievittää ahdistusta.

Luovutan.

Ennen totaaliromahdusta rohkaistuin kuitenkin avaamaan suuni äidilleni ja kaatamaan koko tuskan siitä, että en enää pysty taistelemaan muksua joka saakelin ilta nukkumaan tunnin verran, sitten roikkumaan joka perkeleen yö kaksi tuntia pinnasängyn laidalla nukuttamassa sitä ja sitten vielä joka helvetin seuraavana päivänä taistelemaan päiväunien kanssa vähintään tunnin.

Äitini sanoi vain että tiedän tunteen. Kuopuksensa oli kuulemma samanlainen lapsi. Minkätakia siskoni nukkuikin miltei kouluikäisekseen vanhempiemme välissä.

Thats it. Mitä rakettitiedettä.

Luovutamme täten taistelut suosiolla ja alamme nukkumaan perhepedissä. Tosin sillä rajoituksella, että murmeli laitetaan omaan sänkyyn alkuillasta ja huudon kajahtaessa roudataan väliin. Näin helppoa. Periaatteet roskiin ja unista nauttimaan.



(ja itselleen tietty kuopaa kaivamaan mutta en jaksa siitä nyt ottaa herneitä...vielä)

Myös pullotusviikot!

Imetysviikko taitaa olla paraikaa meneillään ja näkynyt muun muassa aina Helsingin Rautatieasemalla asti flash mobin muodossa. Kyseisen tapahtuman järjestäjän mukaan imetyksen tukea ja tietoutta on lisättävä (ilmeisesti kyseessä oli myös jonkinlainen julki-imutuksen hyväksymisen edesauttaminen?).

Hyvä näin. Koskaan ei mistään asiasta ole tarpeeksi tietoa, tiedotusta eikä varsinkaan tukea. Mukulan omavarainen ruokkiminen on myös eräänlainen kriisitilanne tai erikoistilanne elämässä. Harva on varmastikaan täysin osannut kuvitella etukäteen mitä se on, saatika selviytynyt siitä täysin vailla kommelluksia.

Mutta, mitenkään imettämisen voimaa väheksymättä ja sen tärkeyttä heikentämättä haluaisin niin kovasti nähdä enemmän keskustelua pulloruokinnasta. En tietysti tarkoita tällä sitä, että pulloruokintaa pitäisi suosia, vaan sitä että senkin kanssa kamppaillaan ja siihenkin tarvitaan tukea.

Ihan oikeasti. Pulloruokittavienkin lasten kanssa on rintaraivareita eli pullokiukkua. Pullotettavienkin lasten äidit tuskailevat pullotteluun liittyvien teknisten ongelmien kanssa siinä missä rintaruokkijat liivinsuojien, imetysvaatteiden ja tissirasvojen kanssa. Ja joo, pullon kanssa ei tarvitse riisua paitaa keskellä katua, mutta mikro täytyy löytää. Pling!

Pulloilijat kohtaavatkin hankaluuksia siinä missä rintailijat, mutta heille harvemmin heruu sympatiaa. Oikeastaan päinvastoin. Pullon hoitokassistaan kaivava äitikokelas saa osakseen pulloa mittaavia katseita ja kyselyjä miksi ei imetä. Ja ilman ulkopuolisten puuttumistakin se ihana omatunto tai superäidin ideaalihaamu voi kaivella mieltä ja kääntää veistä haavassa: miksi en imetä, en halua tai pysty siihen, tai osaa.

Eniveis. Toivon, että siinä missä imetystä tuetaan ja ylistetään, tuettaisi myös heitä, jotka ovat pulloilijoita, tahtomattaan tai tarkoituksellisesti. Ainakin itse sain tietoa tuutin täydeltä rintarauhasista - ja sekään ei aina riittänyt - mutta en senttiäkään pullosta. Sen me opettelimme itse ja muita kuulostellen.

Vaikeus ja tuen tarvehan piilee siinä, että sen mukulan syöttäminen ei nimittäin ole yhtään sen helpompaa pullolla kuin luomu-utareella. Miksi siis tukea vain toista metodia?

Piilomainoksen uhri

Käveltiinpä eräänä päivänä Tapiolassa ja kas, ilmapallotätihän se siinä. hienoa, muksulle pallo käteen ja kitinät seis. Kiva oranssi pallo vielä, ja eikun vaunuihin kiinni.

Kas, onpa nurkan takana paljon pallotätejä, lisää erivärisiä palloja, hieno sininenkin! 

Hetkonen, siinä on iso S-kirjain. Ai niin ne vaalit. Ei kiitos oteta sinistä palloa. Eikä sitä toistakaan sinistä palloa. 

Jos nyt ihan poliittisiksi ruvetaan niin missähän niitä vihreitä palloja olisi tarjolla? 

Äh olkoot, ei näy, onhan meillä jo pallo vaunuissa.

Mikähän se muuten on? No just, RKP. Menipä taas tosi lähelle.

Jäätävän neutraaliuden metodi

Tiedäthän sen ärsyttävän kakaran moodin, jonka muksu saa aina välillä päälle. Sen, jossa kaikki mikä on ehdoton ei, onkin juusri se ehdoton must.

Mukula on jo selvästi edennyt siitä vaiheesta eteenpäin, missä se ei ei tarkoita vielä mitään, siihen vaiheeseen, jossa se todellakin tietää mitä se tarkoittaa mutta ei noudata sitä.


Siinä moodissa mikään huuto eikä kiroilu eikä kieltäminen auta. Mtäenemmän sitä huutaa, sitä todennäköisemmin kakara paiskoo nyrkkiään esim lasivitriiniin, tai repii huonekasvin juuriltaan tai puree. Minua. Jep.

Olen tuskaillut ongelman kanssa jo tovin. Sainkin yhtenä päivänä eräältä perhepäivähoitajalta puiston laidalla hyvän vinkin niskoittelevien kakaroiden varalle. Menetelmä on nimeltään jäätävä neutraalius ja sitä toteutetaan kun lapsi tekee toistamiseen taas jotakin minkä se tietää kielletyksi. Tällöin vedetään nassulle (äidin) jäätävä neutraalius -ilme ja marssitaan lapsen luo katsomatta sitä edes silmiin ja talutetaan se pois rikospaikalta. Tai ei huomoida riketta ollenkaan, suorastaan poistutaan huoneesta kun kukkaruukku alkaa heilua.

So simple. So hard. Tämä vaatii myös jäätävää itsekuria ja miinuspuoli on se, että hommaa joudutaan toistamaan PALJON. Mutta silti, kokeilemisen arvoista.

Ajatus pohjautuu siihen että lapsi haluaa huomiota myös negatiivisilla teoillaan. Tällä menetelmällä muksu lopulta luovuttaa (lue: ideaalitilanteesa), kun huomaa että ei saa törttöilystään edes sitä negatiivista huomiota.

No, toimiiko se? Koiran omistajana imuroin metodin heti käyttööni (tällä tavoin huomiota kerjäävää koiraakin koulutetaan, ainakin meillä) ja kas, eipä vitriiniä paukuteta enää.

Ihanaista, ylistän perhepäivätätiä, voi kuinka joku osaakaan olla viisas. Eikä siinä kaikki, se täti tulee meille alkaen tamikuusta. Joka päivä.

Mistä on pienet tytöt tehty...

No ei ainakaan Duploista. Joskus jotkut asiat on vaan parempi jättää niille miehille...

Kolmas vanhempi

Töiden myötä tilanne kotona on välillä hieman kaoottinen. Koska kotoa puuttuu tätä nykyä välillä 24/7 valtuutettu kotiaikuinen, joka tekisi kaikki kotityöt, kauppareissut, siivoukset, koirankusetukset, lastenvaippakartoitukset ja muut perussälät, on koti välillä räjähtänyt.

Yhä useammin kuulee toisen kodin aikuisista huokailevan tuskissaan: kunpa joku hoitaisi pyykit, veisi bioroskiksen, kävisi kaupassa ja ai niin, tekisi ruuankin valmiiksi. Meiltä puuttuukin välillä se kolmas vanhempi, Mr/Mrs Joku.

Tätä Jokua tarvitaan erityisesti öiseen aikaan. Tilanne, jossa lapsi rääkäisee klo 02.37 ja 04.52, ja molemmilla vanhemmilla kello on viritetty soimaan aamusta ennen kuutta ja joista kumpikaan ei ole edelleenkään onnistunut menemään nukkumaan ennen kymppiuutisia, on erittäin tulenarka. Tällöin paiskotaan tyynyjä, kirotaan toisille tai vaihtoehtoisesti leikitään yhtäkkiä hyvinkin tukkiunisia jos vain se toinen nousisi ensin.

(Tai huudetaan Jokua apuun. Ja noustaan lopulta itse.)

Joku oli myös kipeästi tarpeen, kun tähän päälle iskettiin muutama viikko takaperin kaikille täysflunssa. Tällöin Joku olisi todellakin voinut raahata persauksensa paikalle ja tuoda kaikille teetä ja buranaa pillereinä tai suppoina, nostaa lapsen sängynpäätyä (taas) keskellä yötä, imeä räkää kärsästä kun ei meinaa itsekään saada henkeä ja leikittää ilman omaa kuumehouretta kipeää ja erittäin ärtsyä lasta. Ja antaa vanhempien sairastaa rauhassa. (Tässä tilanteessa kaikki mummot ja ukit ovat yllättäen ”kiireisiä”, sairastupa ei ole kovin houkuttava paikka viettää aikaa).

Voisko Joku tilata tällaisen Jokun jostain?

Hei mikä sua vaaai-vaa-aa-aa?

Olipa kerran pieni paha noita Känkkäränkkä nimeltään
Se huvittelee syömällä rusinoita, ja iskemällä kepillään
Se on niin pieni että aikuiset ei pysty sitä näkemään
Mutta lasten luokse se mielellään, tulee kyläilemään

Ihan oikeasti, meillä on kotona vaihtunut muksu. Olen ihan varma siitä. Siis voiko jotenkin postyymisti vaihtua muksu, niin kuin synnärillä ennen vanhaan? Jospa se vaihtui esim kauppareissulla, tai hop lopissa. Jospa joku vain vahingossa nappasi meidän mukavan nauravan mukulan kassiinsa ja jätti känkkäränkän tilalle?

Jos Känkkäränkkä tulee iltaisin, ei lapset pysty nukkumaan
Koska Nukkumatti pelkää Känkkäränkkää ihan tosissaan
Jos Känkkäränkkä tulee ruokapöytään, se mussuttaa rusinoitaan
Ja ruuan se saa lasten suussa pahalle maistumaan 

Meillä nimittäin asuu pikku pirulainen. Se nostaa päätään ihan kummallisisa paikoissa. Niissä, joissa äiti yrittää ohjeistaa tai kieltää (esim hakkaamasta lasivitriiniä!), niissä joissa pitäisi toimia mahdollisimman nopeasti ja kiireellä sekä erityisesti niissä joihin liittyy herääminen millään tavoin. Enää meillä ei hymyillä aamulla. Meillä irvistetään.Voi tsiisus.

Kyllä kylässä voit käydä Känkkäränkkä kun on känkkäränkkäpäivä.
Onhan se kiva että lapsilla on oma vänkkäräsäärinen noita
Mutta älä tule liian usein känkkäränkkä, tule vain kerran viikossa. 

Kun sä pistät kaiken ihan länkkälönkkä, niin äiti syyttää ipanoita. 

 SE OTUS muutti meille ihan yhtäkkiä. Homma alkoi kovin viattomasti. Ihmeteltiin isännän kanssa, kuinka joku jaksaakaan yhtäkkiä ottaa enenevissä määrin spontaanit pultit, kun horjahtaa matkalla lelun luokse. Kuinka joku voikaan ärsyyntyä siitä, ettei osaa pukea kaulakorua joka kerta kaulaansa oikein, vaan välillä se lipsahtaa käden ympäri. MITEN JOKU VOI ärhennellä siitä, että talloo itse kantamansa kaulaliinan päälle ja kompastuu. No kyllä se vaan voi.

Kun aamulla täytyis tarhaan lähteä, niin lapsia kiukuttaa
Koska Känkkäränkä neuvoo väärin jalkoihin kenkiä laittamaan
Känkkäränkkä yllyttää lapset toisten leluja rikkomaan
Ja iloisesti naputtelee kepillään, kun saa lapset tappelemaan 

Se otus meinaa välillä päästä niskan päälle. Esimerkiksi entinen "en halua syödä mitään -tyttö" tahtoo nyt syödä kokoajan ja kaiken ja ihan samaa mitä minäkin. Joudun itse siis näkemään nälkää siihen asti, kunnes mukulalla on oma ruoka-aika. Ennen sitä on turha yrittää syödä, ilman että joku tulee silmät leiskuen rynkyttämään syöttötuolia tahtoen osansa. Eilen äiti parkani sain myös osansa, kun mainitsi ohimennen siellä kyläillessämme sanan MAITO. Siitä hetkestä lähtien helvetti oli irti. Onneksi viisaana "eihän sitä koskaan tiedä -äitinä" olin pakannut varanokkiksen ja tetran maitoa hoitolaukkuun. Onneksi, muuten olisi tullut ruumiita. 

Kyllä kylässä voit käydä Känkkäränkkä kun on känkkäränkkäpäivä
Onhan se kiva että lapsilla on oma vänkkäräsäärinen noita
Mutta älä tule liian usein känkkäränkkä, tule vain kerran viikossa
Kun sä pistät kaiken ihan länkkälönkkä, niin äiti syyttää ipanoita 

Tämä on jotenkin hyvin hämmentävää. Uhma jo nyt ja ikää vasta 14kk, huokaus. Mitä tälle muksulle nyt pitää tehdä, miksi se meni rikki, miten se korjataan? Onneksi olen - ihme kyllä - löytänyt asiasta huumoria. Eihän sitä raivopäätä voi ottaa vakavasti (muistele vaan omaa teini-ikää, ei siinäkään ollut mitään järkeä). Mukulalle tekisi mieli välillä nauraa. Mutta se täytyy tehdä nurkan takana, muuten sillä menee taas kuppi nurin.

Ja ihana kiitos Verskin valtakunnan mainiolle kirjoitelmalle "Tyypeistä" jotka muuttivat taloon. Meillä taitaa olla samat tyypit kylässä, mutta syypää taitaa olla  laulavaa kansanedustsajaamme lainaten jo tiedossa...

Ja kaiken takana onkin vain pieni paha noita.

Isistä tulee äiti

Meillä on kotona nykyään melkein kaksi äitiä. Tai siis vanhempaa, jotka molemmat huolehtivat lapsen asioita ihan oikeasti ja omatoimisesti eikä niin, että toinen kulkee perässä ja naputtaa mitä pitäisi tehdä.

Töihinpaluuni myötä myös isäntä on saanut viettää omatoimista aikaa tytön kanssa. Olenkin visusti pitänyt huolta siitä, etten kirveelläkään ohjeista yhtikäs mitään aamulla ennen töihin lähtöäni. En mitään, vaikka huomaan ettei jääkaapissa ole maitoa tai ruokaa, varastossa vaippoja tai haalari pesussa. En ohjeista. Oppikoot itse ennakoimisen jalon taidon. Sitä olen ainakin itse joutunut harjoittelemaan viimeisen vuoden.

Ja kas, arkihan se sieltä pölähtään vastaan, kun astun töistä kotiin. Asunto ihanan sotkuisena, vauva eikun taapero, ihanan kylläisenä ja pirteänä ja isäntä räjähtäneenä. (...ahaa, tuoltako näytin itse viimeisen vuoden ajan...). Homma hoituu näköjään ilman äitiäkin!

Vastuun tasapuolisesta jakautumisesta on tietenkin seurannut naputusta kääntymään yllättävään suuntaan. Saan nimittäin itse kuulla kunniani jos jätän likaiset aamiaistiskit pöydälle hiippaillessani vähin äänin töihin, tai kun en ole muistanut aamuhorteessa kuivata vessan lattiaa.(ymmärrän tän metsä vastaa kun sinne huudetaan vinkin).

Onkin ollut hauska nähdä kun isäntä ottaa kotiemon roolin, tietää kellon tarkasti koska tulee seuraava ruoka, koska vaippa täytyy vaihtaa tai pottailla, millaisen unet neiti on nukkunut ja mikä on sen perusteella päivän ennuste iltakiukulle.

Näinä isän kotipäivinä olo tuntuu hyvin pihalla olevalta perheen arjesta. Suorastaan jotenkin isämäiseltä.

Rokotetutkimus, ohi on!

Tänään oli viimeinen käyntikerta Rokotetutkimuksessa johon ollaan oltu osallisina jo vuoden ja rapiat. Mukula sai reiteensä tällä kertaa "tavisrokotteen" eli jokin pneumokokki ja kumppanit sinne tökättiin kahdella eri neulalla.

Tutkimuksen ansiosta jäimme ihan selkeästi plussan puolelle. Vaikka aluksi pelkäsinkin verikokeita ja ylimääräisiä pistämisiä, menivät ne aika kivuttomasti kuitenkin loppupeleissä. Itseasiassa tosi kivuttomasti, ensimmäistä rääkkäyskertaa lukuunottamatta. Muksu vaan istui käden taive ojenettuna kuin mikäkin kestopiikitettävä ja tutkaili mielenkiinnolla näytteenottoa.

Bonuksena saimme vesirokko- ja b-hepatiittisuojan ja innolla odotammekin ekaa vesirokkoaaltoa, että toimiiko rokote vai ei.

Lisäbonarina saimme korvatulehdusdiagnoosin. Pitkittynyt nuha ja köhä toi tullessaan korvatulehduksen, mutta siinä ei ole mielestäni mitään ihmeellistä, vaan siinä että tutkimustätilääkäri sen teki. Ihan hyvää hyvyyttään. Töidensä ohella. For free.

Rokotetutkimuksen ei missään nimessä kuulu sairaiden lapsien diagnosointi ja korvatulehdusten etsintä, mutta terve järki kuuluu. Lääkäreitähän hekin ovat. Ja ihania sellaisia. Nimittäin mikään ei ole sen nihkeämpää, kuin raahautua lekurista toiseen erilaisten diagnoosien ja toimenpiteiden perässä. Ihanaa, kun joku osaa kysymättäkin sen katsoa. Ja antaa antibiootit.

Ja vielä hymyillä kun äiti morkkaa lapsensa piikittäjän ammattia "aika rankaksi työksi kun joutuu lapsia huvikseen kiduttamaan." Ups.