torstai 31. toukokuuta 2012

Latailua

Latailin akkuja taas eilen, kun isäntä nappasi muksun työkaverinsa yksvee -synttäreille (jonne myös minun piti mennä, mutta valitsin hehkeän olotilani perusteella lopulta toisin). Keräsin itseäni sohvalta miltei koko kaksi tuntia, jonka loppuosa perheestä vietti muualla. Kaksi tuntia!

Tuijotin seinää. luin kirjaa, tuijotin lisää. Vasta varttia ennen kuin synttärikekkeripari saapui takaisin kotiin, olin päässyt normitilaan ja rupesin puuhastelemaan kotijuttuja.

En oikein osaa kuvata tätä aivojumia muuten, kuin olo on vain seisahtunut. Pysähtynyt. Ajatus ei kulje. Turhautunut. Tunkkainen

Mietin oikein kovasti, mistä tämä tukehtunut olo oikein johtuu. Virkistyn näköjään hieman, kun saan olla itsekseni. Mitkään megaparty tuuthausönit ei tässä tilanteessa auta. En nimittäin kaipaa juhlimista, kavereiden kanssa olemista, parisuhdeaikaa tai mitään vastaavaa. Suhteet kavereihin ovat ok, samoin isäntään ja mukulaankin. Omaan itseeni se linkki taasen puuttuu. Se on juurikin ongelman ydin.

Kotiäitiyden perimmäinen ongelma on se, että sinut määritellään lapsen kautta. Status tulee yhteiskunnalta. Samoin sitä harjoittaa itse. Lapsi first, me second. Kaikessa.

Nyt täytyy kääntää hommat ympäri ja löytää se mikä oli minun. Eikä se tarkoita kahvilletua kaupungilla, jumpassa käyntiä tai yksinäisiä kävelyjä. Tarvitsen kiintopisteen.

Ja niin kauan kuin sen etsimiseen menee otan hieman lomaa. Isännan kanssa sovittiin, että hän tuuraa minua iltapäivisin ja itse olen vain, tekemättä mitään. Palautuminen alkakoot.

tiistai 29. toukokuuta 2012

Diippii shittii

Burn out ja time out.

En pysty enää olemaan kotona. Hermot ovat riekaleina. Olen huutava ja raivoava äiti, mikä ei ole kenellekään kivaa. Koiralle, minulle, murmelille, isännälle.

Tahdon töihin. Pois kotoa. Enemmän haasteita päivään, kun bonan lämmittäminen mikrossa. Enemmän elämän ja vaihtuvuutta sävyjä, kuin kotona. Enemmän kontakteja. Enemmän minua itseäni. Vähemmän lapsen kautta elämistä.

Tukehdun!

Kuppi on tuntunut olevan täysi jo pitemmän aikaa. Nyt se läikehtii yli ja loiskahtelee oikein urakalla. Enää pienet ulkoilureissut eivät riitä nostamaan mielialaa. Kun kupista poistaa teelusikallisen, hulahtaa sinne saman tien kaksi uutta.

Viime viikko oli elämäni rankimpia kotona. Kehtasin ensimmäistä kertaa tunnustaa ääneen, etten ehkä välitä kotiäitiydestä paljoa. Että ehkä olenkin enemmän lapsi-, kuin vauvaihminen. Että oikeasti tarvitsen toimenpiteitä, jotta pääni pysyy kasassa.

Viikon päätteeksi isäntä nappasi murmelin kyytiin ja painui yöksi mökille. Ihan kahdestaan. Ah mikä autuas olo. Kotona seikkaili ensimmäistä kertaa yhdeksän kuukauteen minä itse. Ihan kuin olisi lomalla ollut. Ikävä oli, mutta oma vapaus oli ihanampaa.

24 tunnin aikana otin itseäni niskasta kiinni. Kyllä tämä mamma kestää kesälomiin asti. Prkl, on sitä pahemmissakin paikoissa olti. Murmeli on kuitenkin parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Kepeyttä kesti viikonlopun jälkeen maanantaipäivän, jonka jälkeen tänään taivas jälleen tipahti kaaliin. Itku silmässä, täysin puhki ja poikki istuin loppupäivän kelloa ja seinää tuijottaen sohvalla. Kumpa isäntä tulisi takaisin kotiin. Pian!

En jaksa enää viihdyttää, ottaa kiukutteluja vastaa, olla superhermo ja kaikkiymmärtävä. Täydellisen tyyni ja läsnäoleva äiti. Haluaisin päivääni tasapainoisemmin jaettua äitiyttä ja puhdasta minäitseä.

Nyt tarvitaan henkinen tauko, etäisyyttä ja radikaaleja muutoksia. Ja ehkä neuvolatätienkin jeesiä. Miten tätä jaksaa vielä koko kesän? Miten muut äidit jaksava, en usko että olen ainut?

maanantai 28. toukokuuta 2012

Viimeminuutit

Ystäväni on raskaana. Viimeisillän. Oikeastaan jo yli sen parasta ennen hetken. Laskettu päivä nimittäin on mennyt hänellä jo ohitse ja viimeiset kaksi todellakin viimeistä viikkoa odottavat.

Ne kaksi viikkoahan ovat ne oikeasti viimeiset, joita seuraa käynnistys jos ipana ei muutoin suostu tulemaan ulos. Mutta se on laiha lohtu. Hermot ovat kireällä kun "luvattu syntymispäivä" ei tuottanutkaan tulosta.

Lisämaustetta hommaan tuo yhteinen ystävämme, joka joutuiikävästi juuri sairaalaan ennenaikaisen synnytyksen riskin takia. Viikkoja on kasassa vasta päälle 20. Itselläni kävi raskausaikana samoin. Ystäväni, jolla oli laskettu aika vasta omani jälkeen sai muksunsa ennenaikaisesti. Kaikki hyvin, mutta muistan ajatelleeni mahatuskaisena, että perhana kun kaikki muut saavat muksunsa ennen minua!

Ystäväiseni tilanne tuo mieleen muutoinkin oman raskauteni viimehetket. Murmelihan syntyi päivää ennen laskettua aikaa, mutta olin jo sitä edeltävät viikot toivonut hartaasti pääseväni eroon mahakummusta, raskaasta olotilasta ja kaikenmoisista ruokailukielloista. Ja olin pohjattonman utelias siitä, mitä mahasta löytyy.

9 kuukauden odotus ottikin koville, varsinkin viimehetkillä. Siksi onkin aivan kamalan törkeää, ettei laskettuun päivään voi luottaa. Siihen ei kannata ripustautua. Harvan muksu pullahtaa ennustettuna päivänä pihalle.

Laskettu päivä pitäisikin ajatella siten, että siitä alkaa aikuisten oikeasti ne todellakin vihoviimeiset kaksi viikkoa, jonka jälkeen se ainakin tulee pihalle lekureiden avustuksella. Sitten sitä mukulaa saakin katsella hamaan tappiin asti 24/7.

Toivonkin, että ystäväiseni saavat muksunsa pian, toinen jo vaikka heti tänään, toinen mieluummin muutamaa kuukautta myöhemmin.


tiistai 22. toukokuuta 2012

Kylpyangsti ja sen selätys

Olen oppinut, pikku hiljaa, että muksujen kanssa saa epäonnistua tai mennä pieleen jossakin asiassa huoleti kerran. Toisen kerran saman kaavan toistuessa on oltava jo tarkkana. Kolmas kerta on jo ikävä fakta ja tullut jäädäkseen.

Meillä näitä juttuja on ollut monia. Pulloangstia, nukkumaanmenoangstia, lusikka-angstia, d-vitamiinitippa -angstia ja pyyhitään suu ruokailun jälkeen -angstia. Jokaisessa on ollut sama kaava. Jos äiti ryssii kolmatta kertaa d-tippojen antamisen on siitä tulema takuuvarma huutoraivari iäksi. Tai ainakin saa tehdä hemmetisti duunia, että sen selättää.

Viimeisin angsti on kylpeminen. Muksu ei halua olla enää kylpyammeessa. En tiedä miksi, mutta se ei ole se pointti. Pointti on nääs siinä, että kun olen kolmasti yrittänyt pakottaa sen istumaan vesisaavissa, on kylpyinho taattu.

Siispä angstia purkamaan.

Ensin oli todettava karvas tappio. Angsti oli levinnyt pyllyn pesemiseenkin lavuaarissa, joten se oli purettava heti alkuun ennen varsinaiseen kylpemiseen pääsemistä. Muksun pyllyä heiluteltiin päivästä toiseen lavuaarin yllä. Ensin housut jalassa, sitten ilman ja lopuksi vasta veden kanssa. (Ja olo oli niin viisas...)

Kun tämä alkoi sujumaan rupesimme tosi toimiin. Kylpemistä lähestyttiin aivan uudella tavalla. Suihkun lattiallla istuen. So cool! Uusi tapa kastua oli murmelin mielestä mahtavaa ja suihkuun pyrittiin aina vaatteetkin päällä. Varsinkin kun äiti oli siellä. (Prkl, tämä tappio on kärsittävä suuremman hyvin nimissä ja siihen tullaan puuttumaan myöhemmin.)

Seuraavaksi siirryimme bumboilemaan:



Tätäkin hyvin varovasti ja vain pieni hetki kerrallaan. Välillä bumbosta piti päästä lattialle turvallisesti läiskyttelemään ja läträämään. Tämä sallittiin. Pikku hiljaa hyvä tulee.

Kn bumbosta alkoi joka ilta kuulua onnellisia kiljahduksia päästiin lopulta yrittämään kylpyammetta. Kolmen viikon tauon jälkeen mukaan otettiin uusi supermahtava kylpylelu (muoviset avaimet, so cool again!) ja laulettiin hassuja kylpylauluja kovaan ja kummalliseen ääneen ennen kuin varvaskaan koski vettä. Ja kas, sinnehän muksu sujahti onnesta soikeana, kuin vanhan tuttavansa pitkästä aikaa tavataen, ja läträsi kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.



Äiti - Angsti: 6 - 0



lauantai 19. toukokuuta 2012

Kesä/syksytossut

I´m in lööv.

Bongasin Collegienin tossut jostakin matkan varrelta ja ne on pakko saada. En oikein ikinä ostele mitään uutena, mutta nyt on ehkä pakko. Tämän takia sitä käydään kirppiksillä luuhaamassa!

Hello - Vintage orangeSlipper Socks  Fête 1872_FISABELLE  - Funny peasISABELLE  - MatrioshkaISABELLE  - MulticoSlippers Géranium 1173_CTai ehkei sittenkään, en meinaa millään osaa valita mikä ihanuus sopisi parhaiten muksun sieviin pieniin jalkoihin!! Voi tätä tuskaa!

torstai 17. toukokuuta 2012

Up!

Meillä on nykyään äidin perässä ryömivä (huom lujaa ryömivä!) vauva/taapero, joka kinuaa syliin. Tai ehkei sittenkään. Olen viime päivinä todennut, että ehkä se hinaakin perässäni, koska haluaa minun nostavan sen pystyyn.

Siis seisomaan. Tuen kanssa. Lattialle. Siis ihan aikuisten oikeasti ylös jaloilleen!

Härreguud, min lilla beebi!

Ipanan vauhti yllättää joka päivä. Yhtenä päivänä se ei vielä osannut mitään. Sitten toisena, vailla mitään varoitusta, se on hypähtänyt eteenpäin kehityksessä niin että heikompia huimaa.

Tuolinjaloissa roikkuminen, lahkeessa riippuminen ja kontallaan keikkuminen ovat toistaiseksi vielä hillitöntä heilumista ja huojumista ja varsinkin kahdelle jalalle siiryminen päättyy takuuvarmasti persiilleen. Joskus otsalleen tai takaraivolleen. Harkitsenkin vakavasti niitä törmäilykypäriä, niitä, joille olen kirppiksillä nauranut kippurassa, ne kummalliset vaalean pastillisävyiset pehmorinkulat.

Nyt siis ymmärrän haudan vakavana miksi ne ovat olemassa. Eivät ne lapsen päätä suojaa, vaan äidin sydäntä potentiaalisilta sydänkohtauksilta. Nimittäin joka kerta kun muksu yrittää ylös ja kaatuu, saan pienehkön slaagin. Sydän hypähtää kurkkuun ja saan vaivoin hillittyä OIIH! -huutoni, jotten peljästyttäisi muksua.

Mutta ei siinä mitään. Tirahtaneen kyyneleen jälkeen, muksu jaksaa yrittää aina uudelleen. Joka päivä haastavampaa ja haastavampaa nousua ja kiipeilykohdetta. Muksahduksia tulee lisää ja kiihtyvällä tahdillä.

Kai tähän(kin) tottuu joku päivä.


tiistai 15. toukokuuta 2012

ahaa-elämys

Tapahtui eräänä lounashetkenä.

Muksu murmeli istahti syöttötuoliin ja rupesi popsimaan sapuskaansa. Tavalliseen, aivan tuiki tavalliseen tapaansa.

Pöydälle oli ladottu ihan normi setti: hedelmäbona, äidin tekemä bonajämä, maitopullo, lusikka ja muu tilpehööri.

Yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, alkoi murmeli kurkistella pöydälle lasketun maitopullon vasemmalle, sitten oikealle puolelle. Tätä puolelta toiselle keikkumista jatkui tovin ja ruokailusta ei meinannut tulla mitään. Äidillä alkoi hermo mennä.

Oli pakko puuttua asiaan. Mikä sitä kakaraa nyt oikein vaivasi?

Pähkäilin aikani ja kurkistin pöytätasoa ipanan näkövinkkelistä. Totesinkin pian, että kas, kaksi aivosoluahan ne taas olivat ipanan päässä tormänneen ja kohtaamisessa solmineet pysyvän suhteen. Pöydälle laitetun maitopullon takana piileksi ipanan silmistä katsottuna hedelmäbonapurkki. Sitä se ipana kummastellen tuijotti ensin pullon vasemmalta, sitten oikealta puolelta.

Kuvitelkaahan nyt toisen suurta hämmästystä, kun purkki ilmiintyy ensi maidon toiselta ja sitten uudestaan toiselta puolelta.

Se ei siis katoa mihinkään (tai sitten niitä purkkeja oli kaksi), vaikka meneekin tuttipullon taakse hetkeksi piiloon.

Siis aivan tajunnan räjäyttävää aivotoimintaa. Tyttöhän oikein ryhtyi filosofoimaan.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Muhu-auto!


Kuvassa on Muka eli Muhu-auto, itseni aikoinaan nimeämä kapistus, jolla voi rullata sisätiloissa eteenpäin. Ja näin minä ja siskoni aikoinaan teimmekin. Ja paljon.

Sain kyseisen skootterimallisen, käsikammella toimivan systeemin pienenä. Isäni toi sen mitä ilmeisemmin hieman kyseenalaisen poikien reissun päätteeksi Neuvostoliiton rajan takaa. Sankaritarinan mukaan tullissa oli kuulemma pitänyt hokea, että se menee pienelle babushkalle kotona. Muutoin olisivat tullimiehet jättäneet päästämättä koko ryyppypoppoota takaisin kotimaahan

Muhu-auto löytyi suuren siivouksen päätteeksi vanhempieni ullakolta. Pölyisenä ja toisen käsivipstaakin menettäneenä. Onneksi mökkinaapurimme Tammisaaressa oli kätevääkin kätevämpi ja taikoi masiinaan uuden kammen. Auton pohjasta kavettiin ketjujen ja rattaiden välistä vielä kilo koirankarvaa (jopa kolmen eri jo edesmenneen otuksemme) ja kulkupeli rasvattiin toimivaksi.

Muhu-auto elää siis taas ja on voimissaan. Valmiina kuskaamaan murmelia pitkin olohuonetta. Niin, siis heti kun motoriikka hieman paranee...

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Hyvää ä-päivää






Hyvää äitienpäivää, toivoopi yksi niistä, jota muistettiin aamulla valkoisilla kukilla.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Sänky (ja anoppi) vaihtoon

Ah meille on saapunut niin ihana, ikiaikainen uniongelma. Luulin jo selättäneen moisen ärsykkeen, vain kipeänä olemisen aikana ilmentyvän, "en halua mennä nukkumaan" -syndrooman. Mutta ei. Se on taas täällä.

Homma lähti menemään syöksykierrettä kun anoppi oli vahtimassa murmelia. Murmeli oli tietenkin tapansa mukaan voihkinut nukkumaan laitettaessa hetken sängyssä ja anoppi oli heikkohermoisena mennyt ja nostellut lasta vuoroin syliin ja vuoroin takaisin sänkyyn. Kahden tunnin ajan.

Kun lopulta tulimme iltariennoistamme kotiin myöhään illalla, oli lapsemme vieläkin hereillä. Olohuoneessa, anopin sylissä ja tv:tä katselemassa. Voihan perse.

Ja kiva kiitti joo taas lastenhoitoavusta. 

Tästä lähtien emme ole saaneet ipanaa nukkumaan. Tuona kyseisenä iltana taistelin tunnin verran lasta nukkumaan. Muksu huusi kuin syötävä ja vaati päästä syliin. Kun syliä ei tippunut niin huuto meni hysteeriseksi. Lapsi kääntyi pinnasängyssä poikittain ja roikkuin pinnoissa ja huusi minkä keuhkoista lähti.

Tätä renkutusta on siis toistunut kohta jo viikon ajan. En enää tiedä huutaako lapsi untaan vai onko se taas jumittunut pinnojen väliin. Päätinkin tänään vaihtaa koko sängyn hemmettiin. En jaksa enää käännellä pitkin iltaa hysteeristä puoli-istualteen roikkuvaa kakaraa, vaan heivaan pinnasängyn pihalle ja matkasängyn tilalle.

Toivottavasti tämä auttaa. Onpahan ainakin pehmeät laidat jos sattuukin pääsemään ylös ja kaatuilee pitkin reunoja. Ja voin huoleta keskityä unikouluttamiseen taas alusta. Arvaa kiinnostaako tämä kuin kilo - vanukasta.

perjantai 4. toukokuuta 2012

200.

Kaksisataa kirjoitelmaa, kaksi sataa ajatusta, toivottavasti viisaita ja toivottavasti vielä samanmoinen lisää.

Blogi on pyörinyt kuin itsekseen jo jos jonkinmoisen hetken.

Alkujaan tarkoitus oli kirjata ajatusta siitä, kuinka vaikeaa lapsen saaminen onkaan, mitä kiviä tielle mahtuu, kuinka oma kroppa ei tottelekaan aina sillä tavoin omistajaansa kun halusi. Ensimmäistä kertaa kohtasin elämässäni esteen, jolle ei voinut tehdä mitää ja jota ei voinut vauhdittaa. lapsi tulee kun on tullakseen, jos tulee.

Riemuhan siitä kuitenkin repesi, kun liityin raskaustestin myötä kahden viivan kansalaiseksi. Meillekin tulee vauva ja pää oli yhtäkkiä niiiiin täynnä ajatuksia. Blogista tuli kaipausblogin sijaan kuuminta hottia, eli odotusblogi. Siinä pääsin räjäyttämään hormonihuuruiset ajatukseni, treenaamaan tutkijan taitoja kirjoittamisen muodossa ja ennen kaikkea pitämään muistikirjaa murmelista. Esivauvakirjaa.

Kun synnäriltä palattiin sitten eräänä elokuisena päivänä kotiin, oli vastassa tyhjä pää. Vailla ajatuksia, vailla järkeä. Murmeli sekoitti pään totaalisesti. Tuntui, että 27 vuoden aikana vaivalloisesti kasaan haalittu minuus räjäytettiin palasiksi ja minut laitettiin kokoamaan se uudelleen, väsyneenä ja puklulle haisevana ihmisrauniona.

Eniten damagea otti tutkijaminuus, akateeminen tiedenainen, joka oli tottunut argumentoimaan kollegansa kanssa kilpaa työkseen. Kirjoittaminen oli lapsen saamisen jälkeen tajuttoman vaikeaa, siihen ei ollut aikaa eikä halua. Pää oli kuin pumpulia.

Mutta silti, tekstiä vain pukkasi.

Ja pukkaa edelleenkin. Tämä on Kahdessadas postaus. Kiitän siitä itseäni, pää on pysynyt mukana sittenkin, vaikka lapsi pisti sen remonttiin. Kiitos myös teille jotka luette, luitte, tulette lukemaan. Ja isoin kiitos kuuluu murmelille, joka antaa minun kirjoittaa välillä.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Jee ja muuta pientä viisasta

Murmeli on oppiva lapsonen. Siispä olen häikäilemättömästi käyttänyt tilaisuutta hyödykseni ja tuhlaan aikaani päivisin opettamalla sille kaikkea turhaa ja yhdentekevää.

Murmeli on kerrassaan taitava. Se osaa jo näyttää missä päin huonetta Veeti -koiramme on, missä suomenlippu liehuu (lipputanko nököttää olohuoneen ikkunan edessä), missä äiti ja isi viilettää. Luulen että kyseinen näytä missä jokin on -leikki on vasta aluillaan, mutta saldo on mielestäni jo aika hyvä 8 kuiselle.

Perus kamaa ovat myös kahden palikan yhteen hakkaaminen, palikan mäiskiminen patteriin (kiva ja kova ääni) sekä käsillä taputtaminen lattiaan tai mihin tahansa mistä lähtee ääni. Myös highly advanced baby skilssejä edustaa vetolelun kiskominen luokse narusta. Mahtavaa, se imee oppeja kuin sieni vettä sateella.

Näiden lisäksi murmeli on koulutettu nostamaan molemmat kätensä kohti taivasta kun huudetaan JEE! Samoin se ojentaa toisen kätensä ilmaan kun huudetaan GIVE ME FIVE! Nämä ovat tarpeellista kamaa lätkän mm-kisoja varten.

Lisäksi onnistuu tietty perus heihei, istualteen, makuulteen ja seisaalteen. Joka tilanteessa. Piece of cake.

Ja äiti huutaa vuoron perään taitavaa ja hurraata. Oli kyseessä maailman ihmeellisin saavutus tai perus vilkutus. Tottakai.

Paras temppu on kuitenkin annatko äidille pusun. Tästä seuraa varsin märkä muiskautus, sekoitus kieltä ja limaisia huulia vasten äidin poskea. Ihanampaa ei voisi toivoa.