Hoplop Mummi

Mitä on tapahtunut, kun lapseni haisee Burberryn hajuvedelle, posket kimaltelevat glitteristä ja se on kuorrutettu vaaleanpunaisilla ostoksilla?

No sehän on ollut hoidossa Mummilla.

Tämä glittermummi on anoppini, ihana mieheni äiti, joka on sekaisin, siis jäätävän selkaisin, ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Ja pahemman kerran. Joka kerta, kun mummi tulee kylään on tuliasena jotakin vaaleanpunaista. Muovista. Ja mitä yleisemmin turhakettta. (Fida lähetystori kiittää, älkää kertoko.)

Viimeksi eilen yritimme kauniisti vihjata, että jospa säästettäisiin lahjukset vaikka syntymäpäiviksi ja jouluksi, niin lapsestakin ne päivät tuntuisivat erikoisilta ja lahjat ansaituilta. Ei mennyt perille. Ei siksi, että mummi ei tahdo kuunnella, vaan siksi, että se ei ehdi. Se paneutuu entreensä jälkeen niin täysillä tyttäreemme, että hienovaraisuudet menevät kuuroille korville.

Mummi menee niin täysiä lapsemme kanssa, että hoito-ohjeita antaessa olemme alkaneet ottaa ipanan omaan syliimme, jotta ohjeet eivät hukkuisi "minun pieni rakas kulta mussukka, pusipusi halihali" -hokemien joukkoon. Se ei kertakaikkiaan pysty kuuntelemaan muuta maailmaa, kun lapsenlapsi on näkökentässä.

Tiesin, että anopistani kuoriutuu supermummi, oikea kävelevä Hoplop, kun lapsemme syntyy. Murmeli on aina totaalihöykkyytetty kun se palautetaan meidän huostaan. Eilenkin, kun vanhemmat viettivät laatuaikaa jumpassa, oli ipanaa viety niin kovaa, että se sätkähteli vielä koko loppuillan. Se oli hieman hysteerinen aktiivinen, positiivisella tavalla. Iltamaitokin vedettiin jo puolesta välistä asti silmät kiinni, nukahtamista vastaan taistellen.

Ja kaiken kukkuraksi, aina kun Hoplop Mummi on ollut kylässä tuntuu, että murmeli on oppinut jotain uutta, uuden äänen, liikkeen tai ilmeen. Eilen se oppi heiluttamaan oikeaa kättään vauhdilla korvan ohitse ja pään yli.
Taito sekin.

Tiedä häntä pitääkö tässä jossain vaiheessa ryhtyä mustasukkaiseksi, jos ensimmäiset askeleet otetaan mummin tuella, vai nauttia siitä, että kasvatusähkyä voi jakaa, vaikka sitten oman anopin kanssa (joka on hyvä ehdokas maailman parhaaksi mummiksi, mutta tätä en sano ääneen)?

Mutta glittereistä en pidä, enkä siitä että lapseni haisee anopille. Joku roti.

Vinttikauppa

Aivan absurdia! Pesukoneessamme pyöri eilen kasa vauvan vaatteita. Siististi omien ja Isännän kalsareiden keskellä. Pesuohjelman tauottua ne siirtyivät killumaan siistiin riviin pyykinkuivaustelineeseen keskelle olohuonetta.

Mieletöntä!

Lisää absurdiutta lisää se, että osa tavaroista on omiani. Siis minun vanhoja vaatteita. Minun ensimmäisiä vaatteitani tässä maailmassa. Äitini toi meille eilen kassillisen löytöjä vinttikaupasta eli kerrostaloasuntonsa vintiltä. Mukana oli muun muassa potkuhuppariviritys, joka kuulemma oli päälläni ensimmäisenä jouluna. Kyseinen huppariasu on vielä edesmenneen isoisäni ostama ja siksi erityisen rakas äidilleni. Muistan nähneeni kuvankin, jossa pallonaamaisena istun äitini sylissä kyseinen asu päälläni.

Mukana on myös tiukkoja helmiä suoraan ysäriluvun äitiyspakkauksesta pikkusiskoni jäljiltä. Löytyy haalaria ja potkuasuja sekä ensipeite, jotka ovat kylläkin jo aikaansa nähneet. Lisäksi kassista löytyi Marimekon niin retro räikeän punainen verkka-asu että huimasi ja pisteenä i:n päälle Turtles -printtinen huppari! Hilarious!

Parasta oli symppis villatakki, jonka ilmeisesti jompi kumpi mummoistani on virkannut. Vaalenapunaisilla kuvioilla koristellun valkoisen nutun niskassa on lenksu, johon äitini oli tussilla kirjoittanut nimeni.

Koska meitä on perheessä ollut kaksi tyttölasta, ovat vaatteet hieman ällöttävän vaaleanpunaisia, mutta menköön nyt tämän kerran jos tytärtä pukkaa meillekin. Onneksi äitini on lukuisista muun perheemme paheksumisista ja hilloamisvihjailuista huolimatta säilönyt vanhoja lastenvaatteita sinnikkäästi vintillään.

Retrodiggari kiittää, sillä 2010 -luvun Tutta häviää kasari Turtlesille!

19 vko

Bingo!

No nyt tietää anoppi ja kohta siis koko loppusukukin.

Anopille kertomishetki oli ennalta sovittu. Perus arki-ilta syöminkineen. H-hetken lähestyessä sovittiin isännän kanssa pelisäännöt: miten kerrotaan uutiset, kumpi kertoo, kuka ottaa anopin kiinni kun se pyörtyy ja koska lähdetään viimeistään kotiin ennen kuin menee hermot hurmaantuneeseen vauvalässytykseen.

Oltiin sovittu, että kun anoppi kysyy, että "mitä kuuluu", on miedän vastaus että "mitäs tässä, pientä keittiöremppaa pukkaa ja lastenhuoneen tuunausta". Lause olisi heitetty ilmaan sunnuntaipäivän keveydellä ja jätetty leijumaan, kunnes pahaa-aavistamaton uhri olisi alkuhämmennykseltään siihen ymmärtänyt tarttua.

Anoppi ei kuitenkaan kysynyt missään vaiheessa mitä kuuluu. Kaikki muut sukulaiset ja niiden kuulumiset kuitenkin käytiin läpi ja kun jälkiruoka uhkaavasti alkoi lähestyä nurkan takaa, piti keksiä lennosta suunnitelma B. Isäntä otti asian hoitaakseen ja anopin kysyessä "otatteko kahvia" vastasi Isäntä, että "muille, mutta ei vaimolle, vaimo ei voi juoda enää kahvia". Ei sytytä. Lause toistettiin uudelleen: kahvia muille, mutta ei vaimolle. Ei mitään. Lopulta Isäntä tuskanhiki otsalla lausahti EI VAIMOLLE, KOSKA SE ON RASKAANA. Syvä hiljaisuus.

Lopulta kiusallisen hiljaisuuden jälkeen ilmoille kajahti Ihanaa miltei kyynelten sävyttämänä. Sitten pääsikin jo piru irti. Tuli ohjetta ja neuvoa ja kuinka oma raskaus sitä ja naapurin raskaus tätä ja synnytyskin sitä ja tätä ja herranjumala tuota! Pitää syödä oikein, välttää lääkkeitä, tehdä vatsalihaksia, jotta jaksaa ponnistaa, ei saa syödä pähkinää, joka kuulemma allergisoi lapsen (meni jo) ja täytyy syödä paljon, ainakin kahden edestä.

Olin yhtäkkiä keskellä 80 -luvun neuvolakasvatuksen helmeä. Vastassani oli tuona ajankohtana miestäni odottanut äiti, jonka neuvot olivat hmm, Neuvostoliiton aikaisia. Oikeasti. Moderni neuvola ei tunnista enää pähkinä- ja suklaakieltoja eikä syö kahden edestä hokemaa. Pikemminkin pitää syödä kaikkea, mutta vähän. Lisäkaloreitakin saa vetää vain 300 enemmän eli sen jankutukseksi muuttuneen ”yksi juustovoileipä ja hedelmä päivässä riittää korvaamaan lisääntyneen energiantarpeen” -verran.

Esihistoriallisen neuvolatrauman lisäksi sateli kysymyksiä onko tulossa tyttö vai poika, kumpaa toivotaan, mikä on tuleva sukunimi (meillä on eri sukunimet), kauanko kesti yrittää (en kerro!) ja niin hemmetin pitkästi edelleen.

Illasta turhautuneena ja sovitun poistumisajan puitteissa kotiin päästyämme soitin isälleni turhaantuneena: miten jaksan elokuuhun ja härreguud siitä seuraavat X vuotta eteenpäin anoppini tuppaantumista ja niin hyvän kuin pahankin tahtoisia neuvoja? Isäni ehdotti että perusta bingo.

Bingo?

Sellainen 4x4 ruudukko, jossa jokainen ruutu sisältää jonkin ennalta odotetun kauhulausahduksen tai teon liittyen teemaan. Ruutuja raksitaan sitten sitä mukaa, kun aiheet esiintyvät ja ensimmäinen neljän vierekkäisen samalla rivillä olevan rastin saanut saa palkinnon. Idea on sama kuin Nyt -liitteen Itsenäisyyspäiväjuhlien bingo, jossa bongataan juontajien aina vuodesta toistuvia klisee -lauseita.

Niinpä Isännän kanssa meillä on nyt omat bingoruudukot, joihin merkataan rastittamalla niitä kuuluisia lausahduksia ja tekoja, joita tässä raskauden aikana tulee vastaan. Mukana on muun muassa seuraavat ruudut: keskustelu siitä kastetaanko lapsi vai ei, lisää synnytysneuvontaa osa 2, mikä on sopiva suvun perinnenimi lapselle ja kenen luona meinaatte viettää ensi joulun uuden vauvan kanssa. Näin hommassa saadaan pidettyä huumori mukana ja jos bingo on lähellä jollain rivillä, voi jopa uhkarohkeasti johdatella anoppia aiheeseen ja näin kerätä palkinnot! Bingo!

Anopin kullat, tsekattavan arvoiset kantelettaren sanat, jotka kultainen työtoverini vinkkasi. Osui ja upposi.

Vko 16

Pihtailua

Isännän puolen vanhemmat eivät vielä tiedä isovanhemmuudestaan mitään. Enkä millään haluaisi vielä kertoa. En millään.

Syitä on monia. Ensinnäkään raskaus ei vielä näy eikä tunnu. Haluaisin siis itse ensin totutella asiaan ja sitten vasta kertoa muille. Tuntuu nimittäin todella hölmöltä vastailla kysymyksiin "miltä nyt tuntuu", kun ei tunnu vielä miltään tai että "mitä olette suunnitelleet ja ostaneet vauvan varalle", kun emme ole vielä suunnitelleet ja ostaneet oikeastaan yhtään mitään.

Toiseksi, on olemassa ihmisiä, jotka ovat taipuvaisia ylitsevuotavaan hössöttämiseen. Mieheni puolen suvussa näin on. Siitä ei sitten enempää, he tietävät, ketkä ovat sellaista joskus kohdanneet.

Kolmanneksi, salaisuuden pitäminen on itseasiassa hauskaa ja huomasin, että saan siitä kummallista nautintoa. Aluksi pohdin kovasti, että raskaus ei ole olemassa, jos siitä ei kukaan tiedä. Tämä oli siis aivan alussa, kun mitään oireita ei ilmaantunut ja ahdistuin siitä, oliko raskaus vain Clear Blue -testien julma joukkohuijaus.

Nyt oireita on ilmaantunut  hieman enemmän (tai pikemminkin mahan ja etuvarustuksen sinnikästä laajentumista on pian pakkoa alkaa uskomaan) ja salaisuuden pitämisestä on tullut omanlaisensa kiero harrastus. Hykerrellen lasken kertoja, kun olen nähnyt tietämättömät ystäväni ja sukulaiseni ilman, että he ovat tienneet asiasta yhtään mitään. Tipaton tammikuu oli heidän keskuudessaan menestys. Onnittelen itseäni myös töissä, kun osa porukasta ei vielä ole huomannut, että olen siirtynyt teen suurkuluttajaksi tai että syy miksi pidän pitkiä paitoja en se, etteivät farkkuni mahdu enää kiinni ilman kumilenksua. Kikkailusta ja peittelystä on tullut leipälajini, johon jää koukkuun.

Peittelyä ei kuitenkaan kestä enää kauaa, ei isovanhempien eikä muidenkaan kohdalla, sillä kohta se maha taitaa pullahtaa ulos. Sitten olen auttamattomasti niin töissä, kuin sukulaistenkin ja ystävien keskuudessa r a s k a a n a  oleva nainen. Minuun tullaan suhtautumaan erilailla ja toimiani sekä kehoani tullaan tarkkailemaan. Aion siis vielä pihtailla tietoa hieman ja nauttia normaalista, tavallisesta, omasta minästäni, sillä kohta se on historiaa. En ole enää ikinä "no koskas on lasten aika" -minä, vaan lasta odottava nainen ja sen jälkeen ihka oikea äiti.

vko 15

Pannukakku

Nyt on vanhuksille kerrottu, siis omilleni, Isännän sukua pantataan vielä. Ja omaa rakasta siskoani, joka ei ole tällä hetkellä samassa maassa, kuin me (annathan anteeksi).

Vanhuksillekertomista varten oli varattu oikein hienoa alkoholitonta Kuusenkerkkä -kuplivaa ja sopivaa hetkeä pantattiin. Hetki löytyi ja taisin olla hieman ylivirittynyt tilanteeseen, sillä purskahdin suvereenisti itkuun heti julkistamisen jälkeen. Ylidramaattisen nyyhkytyksen keskeltä huomasin varsin nopeasti, että kukaan muu huoneessa ei näyttänyt tiputtelevan yhtään kyyneleitä. Eivät edes tulevat isovanhemmat, joiden ajattelin vähintäänkin kyynelehtivän onnesta lapsensa suuresta saavutuksesta.

Tuleva isoäiti, rakas äitini, totesi vain hymyssäsuin että "arvasin" ja kertoi jo odotelleensa uutisia jonkin aikaa. Tuli ihan lässähtänyt pannukakkuolo: minusta oli ilmeisesti näkynyt jo viikkoja tämä olotila ja ympärilläni oltiin huomaamattani kytätty oikein urakalla, koska totuus tuodaan julki. Isäni oli tosin yllättynyt ja oli uinunut miehisen tietämättömään tyyliinsä jossakin "lapseni on vasta niin pieni" -tilassa, että lapsanlapsiuutinen tuli ihan yllätyksenä. Illan mittaan sain häneltä useita pyytettömiä halauksia liikuttuneen hokeman "hienoa, hienoa" kera. Silloin onneksi tuntui, että olisin voittanut raskaaksitulon maailman mestaruuden eli eivät nyyhkytykset loppujen lopuksi nyt ihan hukkaan menneet.

Seuraavaksi ovat vuorossa ystävät, joiden parissa olen huomannut saman oletko raskaana -kyräilyn. Tipaton tammikuu ei näytä menevän ollenkaan läpi, vaan limulasiani seurataan niillä tietyillä katseilla. Naisväki hymistelee ympärilläni tietyllä tapaa ja vaihtaa selkäni taka vaivihkaa tietynlaisia kommentteja. Ystäville asiat paljastetaan kuitenkin julkisesti vasta viikolla 12. Arvasivat he tai eivät. Sitten saa nähdä, tuleeko paljastuksesta taas pannukakku vai uutinen.

vko 9