Pikku oidipus viettää harvinaista omatoimista hetkeä pyykkikorissa
Kun päivät on sumuisia väsymyksestä, on yritettävä päästä helpoimmalla mahdollisella keinolla eteenpäin. Huomasinkin yhtenä päivänä pohtivani onko se nyt helpompaa olla kotona kahden vai yhden lapsen kanssa?
Siis kummalla äiti pääsisi helpommalla.
No yhden lapsen kanssahan päivät ovat vailla uhmaikäisen aiheuttamia konflikteja. Tällöin alle vuosikkaan kanssa istutaan lattialla, ihmetellään palikoita ja soitetaan kellopeliä. Välillä voi viettää vaikka tunnin ihmettelemällä pyykkikoria, jonka sisälle voi kömpiä. Ihan sulassa sovussa.
Ja mikä parasta, nautitaan päiväunten tuomasta omasta ajasta.
Toisaalta, tällöin joudun kestämään järkyttävän määrän oidipuskompleksisen lapsen läheisyyden kaipuuta. Lahkeessani ja paidan kauluksessani roikutaan jatkuvasti. En pääse vessaan tai ruokapöydän äären yksin, aina on joku kitisemässä jaloissa.
Kahden lapsen ollessa samaan aikaan kotona, pienempi löytää sielunkumppaninsa isommasta. Silloin ne leikkivät vieretysten lattialla ja minä saan lukea lehteni ja juoda kahvini rauhassa.
Toisaalta näinä päivinä toimin jatkuvasti erotuomarina. Älä ota toisen kädestä- ja ei saa töniä - lauseet täyttävät päivän. Näinä päivinä on myös turha haaveilla tauoista. Koko ajan on joku rauta tulessa ja toinen kohta roihahtamassa. Pelkkä sapuskoiden vääntämäinenkin kahdelle tuottaa hikipisaroita otsalle.
En vieläkään tiedä mikä on hyvä kombo ja kumpaan suunta kallistuisin.
Liitettäköön soppaan vielä se, että joinain päivinä on syntisen ihanaa olla töissä, tällöin en katsele kummankaan kakaran perään kahdeksaan jumalalliseen tuntiin. Tällöin nautin kahvista, hesarista, vessarauhasta ja omasta ajasta koko päivän. Saisinkohan valita tämän vaihtoehdon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti