Kuulen todella paljon kysymyksiä ja ajatelmiä siitä, koska minun tulisi tulla uudelleen raskaaksi, hankkia lisää kuolapettereitä, valvoa uudelleen kolme kuukautta putkeen, taistella taas maitosuihkujen kanssa, kiroilla kiinteiden aloittamista, vaihtaa taas satoja ja satoja maitokakkavaippoja ja niin, synnyttää uudelleen.
Hienotunteiset kyselevät, ollaanko ajateltu lisää lapsia, pahimmat (lue anoppi) ilmaisevat suoraan mielipiteensä siitä, että lapsilla tulee olla alle kolme vuotta ikäeroa, muuten siitä ei kuulemma tule mitään.
Kysyjille ei heru enää paljoa sympatiaa, suustani pulpahtelee jos minkäkinmoisia sammakoita yrittäessäni torjua uteluita. Pahinta on se, että vaikka kuinka yritän tosissani ja suoraan sanoa että en usko että haluan lisää mukuloita, niin kukaan ei usko.
En tosiaan halua toista lasta, ainakaan tällä hetkellä. Tunne on niin voimakas, että on vaikea kuvitella sen muuttuvan. lähiaikoina saati vuosina. Koen, että murmeli on ollut saamarin helppo mukula ja silti minulla on ollut suuria vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen. Joten onkin mielestäni päivän selvää, että jos uusi mukula olisi piirunkin verran haastavampi, sortuisi koko torni niin että rymisee.
En siis tällä hetkellä halua edes ajatella haastavani uudelleen perhemme, parisuhteemme, itseni sekä koiramme taas siihen samaan nollapisteeseen jossa yöt ja päivät ovat yhtä ja samaa sotkua.
Uteliaisuuteni toista lasta kohtaan on nolla, siinä missä ensimmäistä odotettiin kuin uutta kuuta. Kun katselen vanhoja kuvia, missä murmeli on alle puolivuotias, vastasyntynyt, kasvoillaan täysin neutraali ilme, on ensimmäinen ajatus että hienoa että tuo on ohi ja vieressä telmii nyt joku jolta saan vastakaikua.
On ollut mahtava kokea äitiys ja sen kasvaminen ihan alkumetreiltä, pienen rääpäleen kasvu kohisten, mutta että uudestaanko taas? Perheemme pyörii mielestäni aivan fantastisesti nyt, yhdellä lapsella, yksillä rattailla, turvaistuimella, yhdellä kassilla matkalla mökille, yhdellä lastenhuoneella jne. Mihin muka ne toiset vastaavat tunkisin?
Ystäväiseni, joka on aivan samassa elämäntilanteessa, onkin useasti lohduttanut sanomalla että thank god siitä kakkosesta ei tarvitse päättää tänään eikä nyt.
Sanos muuta!
*)Näin sitä tuskasteltiin v. 2012 kesällä, kun ei todellakaan tehnyt mieli lisääntyä. Nyt en vaihtaisi päivääkään ;)
Mulla on tällä hetkellä reilun viikon ikäinen vauva ja täsmälleen nämä samat fiilikset. En malta odottaa, että vauva kasvaa sen verran, että häneltä alkaa saada jonkinmoisia vastakaikua ja että oppisin hieman lukemaan vauvan tarpeita ja itkua. Ja ajatuskin toisesta lapsesta suoraan sanottuna puistattaa. Mutta ehkä se mieli muuttuu joskus, kuten sullakin kävi. :)
VastaaPoistaOnnea uunituoreelle äidille!
PoistaÄlä kauhistu, kun sanon että itse löysin ekan muksuni kanssa saman aaltopittuuden vasta vuoden jälkeen. Silloin kommunikaatio alkoi olla niin hyvää, että sain ipanasta muutakin irti kuin vaippojen vaihtoa.
Nyt tämän kakkosen kohdalla homma on pelittänyt ihan alkumetreistä lähtien. Vauvatuskailut kun on jo käyty läpi kertaalleen, sitä osaa nautiskella tästäkin vaiheesa. (Vaikka edelleenkin palaa pinna....)
Tsemiä arkeen. Se ON haastavaa. Mutta toivottavasti ajan kuluessa ensin siedettävää, sitten mukavaa, lopulta nautinnollistakin. Ja sitten sitä huomaakin tuijjottavansa taas kahta viivaa tikussa ja kiroaa mihin sitä on itsensä laittanut.
Mutta muista, että kaksi lasta ei ole mikään yleisstandardi. Kaikki tablatkoon omalla tyylillään =)