Pyyhitään tämä päivä muistista, jooko

Joskus on sellainen olo, että voisi tunkea jälkikasvunsa tehosekoittimeen. Vailla tunnontuskia.

Sellainen päivä oli tässä hetki takaperin.

Muksut riekkuivat koko edellisen yön. noin kymmenellä herätyksellä, kolmella kauhukohtauksella ja yhdellä kettumaisella unikoulun puolikkaalla. Jäjelle  jäi noin tunti kunnollista uniaikaa. Sitten herätys koettikin jo klo 05.12. (Anna armon käydä edes joskus jooko?!)

Väsymys siis painoi päälle ihan kaikilla heti alkumetreistä lähtien.

Huomasin kauhukseni huutaneeni ääneni käheäksi jo kello kahdeksalta aamulla. Olin karjunut perkelettä jo kolmesti, passittanut isomman huoneeseensa pariin otteeseen ja huutanut pienimmällekin että pidä hemmetti välillä suus kiinni.

Aamun kaoottisiin tunteihin mahtui seinään piirtämistä, leluilla paiskontaa, pikkusiskon rääkkäämistä, äidin hermojen menetystä, puhelimen puremista, lahkeessa roikkumista ja niin edespäin. Haasteita satoi oikealta ja vasemmalta. Joka toisessa stiplasin.

Kymmeneltä koetti muskari. Soudin ja huopasin lähdön kanssa viimeiseen asti. Kannattaako nyt julkiselle paikalle lähteä tällä porukalla juuri tänään?

No kannatti. Muskari oli päivän kohokohta. Sen jälkeen taas rymistiin. Nälkäiset kakarat kotiutettuna kello 11 huomasin toistamiseen karjuvani keuhkojani pihalle. Toinen kitisi syöttötuolissa nälkäänsä ja toinen huusi lautanen edessää lisää maitoa. Mielessä pyöri vain lause "Vi**u ku mikään ei riitä teille"!

Oma keittoni tietty jäähtyi pöydän kulmalla. Kahvista en edes viitsi mainita. Jossain välissä ehdin kai senkin pistää suoraan suoneen.

Kahdeltatoista unet kutsuivat. Hah! Pienempi paiskottiin pihalle jäätävän taistelun jälkeen. Isompi ei tietenkään suostunut nukkumaan yhtään mitään missään. Itse väsynyksestä kankeana koomasin sohvalla ja kiukuttelin kun en saanut olla sitäkään hetkeä yksin.

Välipala-aikaan rähinä oli taas käynnissä. Äiti huutaa hoosiannaa samalla kun kaataa jollekin johonkin astiaan maitoa. Tuloksena koirankuppi, jossa valio plussaa. Siinä on turha enää yrittää käskeä jälkikasvuaan käyttäytymään ruokapöydässä. Kasvot on menetetty päivän aikana jo niin monta kertaa.

Hävettää.

Päivällisen aikoihin koetti pelastus. Mummokavalkadin jäsen ehdottaa extempore lapsen yökylään ottamista. En piittaa pätkääkään että on kyse arkiviikosta, vaan vien vanhemman mukulan välittömästi hoitoon ja huikkaan, että ei tarvi palauttaa. Ja vieläpä ihan tosissani.

Enää perus iltakäninät sen pienemmän kanssa ja sitten unta kaaliin. Josko joku päivä joskus vituttaisi väsyttäisi vähemmän?