Tarha on poliittinen paikka

Koska perheeni hyvinvoinnista tuli poliittista?

Johtuen perhepäivähoitorinkimme kahdesta toisestaan riippumattomasta raskautumistapahtumasta, joudumme suureksi epäonneksemme luopumaan siitä. Uusi päivähoitopaikka on täten pikana haussa. Mieluiten jo joulukuussa äitiyslomani alkumetreillä, sillä imemään opettelevan pikkusisaruksen kanssa ei ole hääviä totutella uuteen hoitopaikkaan.

Pitkän ja perusteellisen pohdinnan ja riskianalyysin jälkeen valitsin kaikista lähimpänä olevan hoitotahon, jotta voin itse näppärästi kärrytellä esikoisemme hoitoon, vaikka vain muutamaksi tunniksi kerrallaan. Tällöin en ole riippuvainen autosta, enkä mieheni työmatkat ole katastrofaalisia arjen romuttajia.

Soitin oitis päivähoitopaikan johtajalle kysyäkseni vapaita paikkoja. Selitin perheemme tilanteen. Toinen lapsi syntymässä joulukuun lopulla, perhepäivähoitorinki hajoaa ja uusi paikka tarvitaan koska en koe pystyväni hoitamaan kahta lasta yhtäaikaisesti kotona. Sitä paitsi mukulani rakastaa ja tarvitsee ikäistään seuraa.

Ensimmäinen responssi johtajattarelta oli seuraava: kuten julkisessakin keskustelussa on käytä asiaa läpi, on suositeltavaa toisen vanhemman jäädessä kotiin, että molemmat lapset ovat hänen kanssaan.

Tätä seurasi syyllistämiskortti siitä, että jos toinen menee tarhaan äidin jäädessä kotiin jää sisarsuhde luomatta, suhde vanhempiin kärsii ja noin pienen lapsen ei ole itse asiassa muutenkaan hyvä olla vieraiden ihmisten hoidossa, isossa tarharyhmässä ainakaan kokopäiväisesti.

Aha. Että miltei kaksi ja puolivuotias lapseni unohtaa tarhassanne äitinsä ja isänsä ja vihaa lopun elämäänsä sisarustaan. Ja että minä olen paska äiti kun kehtaan tätä vaihtoehtoa edes harkita.

Fine, tässä maassa on vapaa sana ja kestän kritiikin, mutta entä perheeni hyvinvointi?

Eikö se, että äiti kertoo inhoavansa kotiäitielämää, kokevansa suurta epävarmuutta olla kahden lapsen kanssa kotona, pelkäävänsä väsymystä, turhautumista ja raivoa, joka on tuttua jo ensimmäiseltä kierrokselta riitä perusteeksi?

Eikö se kerro mitään, että lapseni on ollut kokopäiväisesti hoidossa jo vuoden, vailla mitään vaikeuksia, puhumattakaan ryhmän sosiaalisista hyödyistä ja muksun vertaisseuran tarpeesta? Ei silloin kukaan syyllistänyt minua yhtään mistään.

Eikö se kerta kaikkiaan merkitse yhtään mitään, että olen äitinä valvonut monta yötä asiaa pohtien, eri vaihtoehtoja pyöritellen, itseäni syyllistäen, huonoa äitiyttä potien, että mikä on parasta minun lapselleni ja meidän perheellemme?

En ole päätynyt tähän vaihtoehtoon vailla ymmärrystä ja hetken mielijohteesta, vaan pitkän tien kautta, ihmisiä haastatellen, omaa tutkimusta tehden, artikkeleita lukien. En ole kasvatustieteiden maisteri, mutta olen sentään perheemme täysivaltainen jäsen ja lapseni äiti. Hänen lähin mahdollinen ihminen, tuki, turva ja äiti.

Ja hei, näitä asioita miettiessäni en todellakaan ole pohtinut, mikä on poliittisesti korrektia.

Tällä hetkellä laki suojaa minua. Saan viedä esikoisen tarhaan – anteeksi päivähoitoon, koska sen sanan käyttäminen on kuulemma myös epäkorrektia -  jos haluan. Tähänkin on tulossa muutos vuoden sisään. Toista lastaan odottavien oletetaan olevan kotona kahden kanssa. Painetta lisätään, äitejä syyllistetään, järjestelmä ohjaa yksilöitä.

En ota tähän asiaan enempää kantaa yhteiskunnallisella tasolla, mutta henkilökohtaisella tasolla on erittäin inhottavaa, että päivähoitojärjestelmä istutti minuun epävarmuuden ja huonon äitiyden siemenen. Ihan kuin niitä ei olisi jo tarpeeksi.