Kun sisko on tarhassa, ovat äidin kanssa kahden vietetyt kotipäivät kumman hiljaisia. Kukaan ei töni tai tuupi minua ohimennen. Eikä vie leluja kädestäni. Mistään ei kuulu ihmeellistä ölinää, äidille kiukuttelua, spontaaneja lauluesityksiä tai leegopalikoiden räminää.
On vain minä ja äiti.
Me vain istuskellaan äidin kanssa hiljakseen lattialla. Se koettaa opettaa minulle uusia sanoja kuvakirjoista, mutta sen sijaan tahdon syödä sivuja. Ei kiinnosta opetella mitään.
Aamupäivällä äiti rakentaa minulle legotorneja kaadettavaksi. Mutta minua ei huvita kataa äidin tekemiä juttuja. Iltapäivällä äiti koettaa naurattaa minua ruokapöydässä, mutta ei huvita syödä eikä kikatella. Ei se osaa kuten sisko.
Yritän kovasti ottaa kontaktia nelitassuiseen karvakorvaan, isoveljistä omituisimpaan. Mutta ei siitä oikein ole seuraa. Se vain kuskaa palloaan ja jyrsii luuta. Niihin en voi osallistua.
Toisaalta nautin ainoan lapsen hurmasta, kokonaisesta sylistä ja täydestä huomiosta. Mutta ei se riitä. Puolet jostain tärkeästä puuttuu.
Tylsistyn ja kitisen.
Äitikin hermostuu, kun olen jatkuvasti tuhoja tekemässä. Kiipeän kukkaruukkuun, hillun vessan roskiksella ja kaadan yhä uudelleen ja uudelleen koiran juomakupin. Mutta en osaa tehdä yksin muuta, joku puuttuu leikeistä.
Missä sisko on?
Se naurattaa ja halii, tönii ja puskee, leikkii ja kikattaa, konttaa ja pyörii, rakastaa kovaa ja sitä saa rakastaa samalla tapaa takaisin. Se on minun isosisko ja minä sen pikkusisko, jollaisia ei ole kenelläkään muulla.
Tiimin toinen puolikas ikävöi siskon kenkälaatikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti