"Onko tässä kuule yhtään mitään järkeä olla töissä!"
Puhelu tehtiin riipaisevan itkuisella äänellä ehtekä enne kirjanjulkitamistilaisuutta, missä olisi pitänyt olla hehkeänä lausumassa viisaita omasta työstään.
Vierivän kiven on laitanut liikkeelle massiivinen väsymys. Ihan massiivinen. Meillä on joku hemmetin yökirous jälleen käynnissä. Pieni ja iso heräävät molemmat kaanonissa tai erikseen tunnin välein. Tätä menoa on kestänyt jo parin viikon ajan.
Isompi on keksinyt taas jälleen kerran yöllisen vaelluksen milloin mistäkin syystä. Yksi yö se ilmaantui ovellei lmoittaen että tyynystä on lähtenyt tyynyliina. Voi jeesus. Ja tähän päälle vielä perus kauhukohtailut.
Ja se pienempi, meidän intiaanipäällikkö nukkuu kuin tukki on alkanut heräillä myös. Ihan omia aikojaan ja lisäksi vielä isosiskonsakin kirkumisiin.
Vasta aamuyön tunteina pääsevän vanhemmat uneen. Tällöinkin yleensä vähintään yhden tai kahden lapsen kantapäät suussa.
Isäntä nukkuikin viimeyön sohvalla evakossa, minun vuoroni on ensi yönä. Paikka ei ole hääppöinen ja menisin mieluumin saunan lauteille nukkumaan. Mutta kun siellä ei ole sitä kattoa enää ja pelkään että oravat hyppivät silmille kesken yön.
Niin, mutta että onko tässä mitään järkeä olla pienen vauvan äiti ja olla töissä päiväunten ulottumattomissa? Siihen on vissi syynsä miksi ihmiset pysyvät kotona lastensa kanssa pitkään. Töihin ei välttämättä kannata tulle ennen kuin kotona nukutaan yöt.
Mutta kun minä haluan ravintoa aivoilleni, virkistystä sielulleni, ajatuksia mielelleni.
Sinnitellään(kö) vielä tämä vuosi loppuun. Jooko.
 |
| Laina kanssasisarelta |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti