Näin työnkiireisenä ihmisenä luistan näköjään ensimmäiseksi blogistani. Työnteko tauon jälkeen väsyttää niin, että torkun illat kotisohvalla. Kotiäiti ei kestä aivotyöskentelyä, kaikki kotihommat seisovat ja aamulla vedetään kahvia kilotolkulla. Ja leikitään viisasta officessa. Kauankohan kulissit pysyvät yllä?
Jokatapauksessa. Kaivelin huvikseni arkistoja ja löysin tämän kirjoituksen kesältä 2013, joka jäi julkaisematta jostain syystä, mutta joka saa hymyilemään. Tämä on todellista raskausaivoilua menneestä ja hyvää vastapainoa muka kiireiselle työnteolleni nykyisyydessä.
Tämä on omistettu sinulle, jolla on aarre mahassa.
*10.6.2013
Ei kannata käydä kampaajalla poskiontelo tulehtuneena ja samanaikaisesti raskaana ollessa. Se ei ole kummallekaan, ei leikattavana olevalle eikä leikkaajalle, mukavaa.
Enpä tästä välittänyt, vaan menin itsepäisesti tunnin mittaiseen kidutukseen isoine mahoineni, vaikka aavistelin pahaa. Aikaa ei voinut enää perua. Matti myöhäiset saavat ansionsa mukaan kun eivät osaa peruuttaa aikojaan ajoissa.
Saavuin paikalle epätavallisesti myöhässä, kuumeesta puuskuttavana, taskut nenäliinoja pursuten ja suu täynnä lihapiirakkaa. En ollut ehtinyt syödä ja voin pahoin, joten tungin pikavauhtia matkalla kaupasta kampaamoon einestä huuleen minkä kerkesin. Kaunis näky siis.
Puuskutin vastaanottotiskillä nimeni, lehtitaikina huulessa väräjäen. Kampaajan nimeä en tietenkään muistanut, mutta väliäkö sillä.
Tunsin ikäväkseni viimeistään tuolille istuessani, kampaamon viitta harteillani kuinka kuumetta pukkaa. Mahtavaa. Hikinorojen kehkeytyessä selkäkuopissani, huomasin kampaajatätini kauhunsekaisen ilmeen peilin kautta. Näihin turvonneine ja marmoroituneine naamoineni vähintään ebolapotilaalta (edit. onpa epäkorrektia).
Sönkötin siinä sitten, että harmillista kesäflunssaa pukkaa aina välillä. Huono seivi, kampaaja pisti kumihanskat käteen. En ole small talk naisia.
Niiskutin ja aivastelin läpi toimituksen. Kaivoin tunnollisesti nuhjaantuneen räkäpaperini kampaajaviitan poimuista aina kun tippa meinasi pudota. Yskiä en kehdannut, sillä pelkäsin saksien luiskahtavan kaulavaltimolle. Tai siis yritin olla kehtaamatta mutta tulihan sitä köhittyä kuin kehuhkoahtaumataudissa.
Tuskan hiki kasvoi. Yritin päästä mahdollisimman nopeasti pois tilanteesa. Ei kiitos hiusten pesua. Ihan sama mitä leikkaat, joku nopea tasoitus vain, kiitos. Ei tartte mitään muotovaahtoja, ilman lakkaa, kiitos. Ei todellakaan föönata, kuivuu matkalla kotiin!
Kun olin ohittanut pakolliset näytän ihan ozzy osbournelta- ja tom cruiselta -vaiheet (siis sen kun ensin kastellut hiukset kammataan ennen leikkausta piikkisuorina keskijakaukselle ja sen kun vihdoin kerroksittain leikatut hiukset kammataan miesmäisei taakse ennen föönaustä) tartuin pöydän reunalle kutsuvasti aseteltuun Imageen.
Ja sitten erehdyin lukemaan artikkelin 875 grammaa painavana syntyneestä ihmisen taimesta. Ja itkin, vuolaasti.
Jep. Osaako joku suositella uutta kampaajaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti