Game Over.

Sytytimme eilen kynttilän ikkunalle. Isäntä kertoi töistä tullessaan murheellisia uutisia. Työkaveri oli kesken kaiken kotimatkan tuupertunut ja menehtynyt todennäköisesti ennen kuin pää kopsahti maahan.

Äkillinen aivoverenvuoto. Game over.

Kolmikymppiseltä tutkijan alulta jäi taakseen vaimo ja pieni lapsi uunituoreeseen asuntoon. Pelkona on, että perheenlisää oli suunniteltu, tai se on jo matkalla. Käsittämätöntä. Elämä ei ole reilua eikä sitä aina ymmärrä.

Koko loppu illan kurkkuani kuristi. Väkisinkin mieleen tuli ajatus siitä että mitä jos. Mitä jos yhtenä päivänä soitettaisiinkin meille poliisista päivää.

Siinä hetkessä koko nykyisyys räjähtäisi kappaleiksi. Perheidyllistä tulisi sekunneissa menneisyyttä ja tuleva olisi täysin tuntematon. Ahdistava sellainen.

Ensimmäisenä ajattelisin varmaan tökerösti taloutta. Miten ihmeessä velat menisivät? Eihän meillä ole testamenttiakaan? Kuka maksaisi autovakuutukset ja lainaerät?

Seuraavaksi iskisi arjen ahdistus. Kukaa korjaisi pihan portin? Entä vaihtaisi autoon etuvalon? Entä putsaisi rännit?

Sitten iskisi todellisuus. Miten kertoisin lapsille. Miten selviäisin.



Rutistimme eilen kovaa toisiamme, viivyttelimme pitkään meidän neljän omassa yhteishalissa. Tästä täytyy olla iloinen nyt eikä huomenna. Elämä ei tunne itsestäänselvyyksiä ja pysyvyyttä.