Tarhassamme on hauska mahdollisuus syödä joka keskiviikko aamiaista pientä korvausta vastaan. Vanhemmilla on tällöin mahdollisuus ahtaa ahterinsa pikkuriikkisille tuoleille, valita pöytänsä dinojen, kettujen, karhojen tai susien joukosta ja vedellä muksunsa kanssa rinnakkain puuroa.
Kiireisimmät vetävät nassuunsa puuron asemasta vain kahvit (jopa takeaway kuppeja on tarjoilla), hartaimmat jäävät vielä aamiaisen jälkeenkin leikkimään hetkeksi lastensa kanssa.
Aamupalalla kohtaa äitien hauska kirjo (isiä ei jostain syystä paljoa siellä näy). On kotiäitejä, lattialla pyörivine kuolaavine kakkosineen (tai kolmosineen, huh), ja sitten on niitä, joiden koko katras on jo tarhassa. Niitä töissä käyviä äitejä.
Minä kuulun heittämällä niihin kotiäiteihin. Yleensä olen varustautunut aamiaiseen tasan tarkkaan kotiverkkarein ja rähmät silmissä. Joskus hieman tsemppaan ja puen farkut jalkaan. Yleensä en viitsi vaivautua.
Satuinkin näine kuontaloineni istumaan eräänä aamuna erään tikissä kunnossa olevan äidin pöytään. Hänellä oli viekussaan ihanat kaksoset ja pikaisen kuulumisen päätteeksi ilmeni, että kotona odottivat toiset kaksoset. Jotka ovat juuri siirtymässä tarhaelämään.
Kyseinen äit iloisti innosta. Työelämää oli takana kaksi viikkoa ja rankahko kotielämä oli taakse jäänyttä. Hän istui edessäni totaalisen tyylikkäänä, pikkumustassa neulemekossa, raskauskilot hälvenneenä ja työelämän tiiviissä ytimessä. So cool.
Vau. Pystyin hyvin kuvittelemaan samaisen äidin pari viikkoa takaperin omalle tuolilleni. Kotiasuisena, kakarat helmoissa heiluen. Unikuolat suupielissä. Nyt verkkareista oli kuoriutunut tiukka businessmum.
Tuolta minäkin sitten aikanaan näytän. Kröhöm.
Sen aika ei ole vielä. Nyt tyydyinkin vain hymähtelemään, kun samainen äiti singahti pikaisen puuroaamiaisen jälkeen gasellin askelein päiväkodin pihalla seisovaan mustaan mersuun, joka oli taksi. Velvollisuudet kutsuvat.
Minä sensijaan tallustelin kotiin kahvikupin ja hesarin ääreen. Eipä ole kiire mihinkään. Aijai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti