Ruokaah!

Olen pieniruokainen. Tarkoitan olin. Nyt maisuu kaikki, ihan kaikki. Koska en kärsi minkäännäköisestä pahoinvoinnista on suunta vain ylöspäin.

Syön massiivisen monta kertaa päivässä, ihan mielettömän usein. Ennen riitti aamupala, lounas ja sapuska kotiin tullessa. Jos oli vapaapäivä, pärjäsin pelkällä aamupapalla ja päivällisellä. Nyt syön aamupalan, välipalan, lounaan, välipalan, päivällisen, välipalan, iltapalan ja lukemattoman määrän herkkuja. Olen hieman ärsyyntynyt tästä ruuan himottelusta, sillä en haluaisi vielä nostattaa painoa. Olenkin oppinut huijaamaan nälkää omenoilla, porkkanoilla, mustikkakeitolla ja mehulaseilla. Uutuutena on raejuusto, jota voisin syödä aina saavillisen kerralla.

Ruoka on myös alkanut maistumaan järjettömän hyvältä. Kaikki mahdollinen saa veden kielelle. Erityisesti suolainen ja rasvainen (voih!), Jopa töissä harmaiden mössömuusien seassa huomaan toivovani välillä kanttia hakea santsia lisää. Huom, en ikinä ota lisää missään, koskaan, ikinä, ellei ruokaa tarjoava emäntä kylässä ollessa siihen pakota. Nyt työpaikkaruokailussa olen salaa alkanut hiipiä ruokailun jälkeen leipäkorin luo ja hamstraan itselleni tuplamäärän leipää joko heti syötäväksi tai evääksi. Näen jo silmissäni tilanteen riistäytymisen: kuolaan ruokalaarien edessä hakemassa kolmatta santsia lounasajan mentyä umpeen jo kauan sitten...

Kahvi on ainut mikä ei mene alas, vaikka olen vannonut aamukahvin nimeen, enkä aiemmin ole koskaan lähtenyt töihin ilman lämmintä ihanaa herättelevää kupposta. Nyt kahvi on jäänyt pois ja jos sitä tarvitse hereillä pysyäkseni, on minun pidettävä nenästä kiinni ja hotkaistava kuppi ykkösellä alas. Puistatusten kera.

Toivon hartaasti, että tämä on väliaikaista. Siis sekä kahvin, että ruokahulluuden. Tiedän, että minun tulee syödän kahden edestä, mutta en odottanut tätä ihan näin kirjaimellisesti.

vko 9