Kuka sen on keksinytkän, että lapselle pitää syöttää velliä?
Meillä totutellaan vellien maailmaan niin maan perhanasti. Syynä on oma ihana yöuni, jota toivon takaisin tulevaksi pikkuhiljaa. Murmeli nukahtaa ihanasti klo 20.00, mutt aherää syömään seuraavaa sapuskaa jo puolilta öin. Sitten seuraavaa kolmelta. Seuraavaksi kukutaan oneksi vasta aamulla, mutta luulisi ipanan pystyvän jo hitusen parempaan.
Vast ikään kotonamme vallitsi ei nukuta -kausi. Yhtäkkiä suht hyväuninen ipanan retkale pätti että kolmen viikon aikana hän nukkui yöllä vain tunnin, max kaksi putkeen. Tästähän silmäpussini venähtivät ja elämä tuntui taas varsin apealta ja pää koppa pehmeältä valvomisen takia. Onneksi huljutusreissun lääkäritäti käski meitä aloittamaan kiinteät iltaisin, vellin tai soseet, jotta uni maistuisi. Murmelin ikäisen ei kuulemma enää pitäisi niin usein heräillä eli syynä tähän oli riittämätön sapuska. Piti sitten tämäkin lääkärillä asti käydä toteamassa.
Kirmasin onnesta soikeana ja yöunia etsien vellikauppaan ja aloitin maissivellin totuttamisen. Hirveä huuto.
Yöllä, päivällä ja illalla. Nice. Yöunet väenivät entisestään, vaikka kuinka hellästi yritin pienill määrill totutella. No sitten perunavelli testiin. Sama homma. Argh. Lopulta soseutin perunan itse ja sekoitin mukaan tuttelia. Hitusen pienimpi huuto, mutta mahakipuja kuitenkin. Prkl.
Heitin perunasoseet seinille ja rupesin kittaamaan muksuun mangososetta iltapalaksi. Ja avot! Olen viimeyönä nukkunut ensin 6 tuntia putkeen, sitten vielä viisi lisää! Kuka niitä vellejä kaipaa?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syöminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syöminen. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
tiistai 20. joulukuuta 2011
The great huljutus
Muutto ohi, huh. Karmea kaaos, mutta edelleen hengissä.
Paria päivää ennen muuttoa havahduin kaameaan faktaan: meidän pieni suloinen tyttönen oli ryhtynyt muumiksi, aivan salaa ja huomaamatta. Muuttokiireistä johtuen en ollut (enkä muutenkaan yleensä näin edes toimi) seurannut kuinka usein vaippaan kertyy isommat tavarat. Muutama päivä ennen h-hetkeä tajusin sitten yhtäkkiä pikaisen laskutoimituksen ja muistelon seurauksena, että olin viimeksi kaksi viikkoa sitten kuskannut haisevaa pakettia roskikseen!
OMG!
Kaksi viikkoa panttaamista ja ipana ei ole moksiskaan. Äidin perus paniikilla soitin ajan pikkujättiin ja matka lääkärintadin alkoi. Lääkäriasemalla totesin, että nyt ollaan sitten ensimmäistä kertaa tämän ipanan kanssa lääkärissä, tästäköhän se kierre nyt sitten alkaa. Onneksi on vakuutus. Sitä vastaa hoitoa on pare saada kaikilla herkuilla.
Lääkäritäti tutki, pyöritti ja ihmetteli hyväntuulista vauvaa. Murmeli ei ollut moksiskaan. Isonappi oli jumissa mutta muuten vointi oli oikein hyvä. Lopulta raukkalle määrättiin perähuljutus, jonka sairaanhoitajatäti uljaasti tarjoutui tekemään. Ahtauduin turvakaukalon ja hoitolaukun ja talvitakin ja murmelin vaatteiden sekä itse murmelin kanssa noin 5 neliön kokoiseen hoitohuoneeseen, jossa täti suoritti toimenpiteen. Hiki otassa pelkäsin pahinta, mutta onneksi ipana otti sen nauraen vastaan. Tätikin hieman ihmetteli tytön ilmeisen omituista taipumusta nauraa kikattaa tiukan paikan tullen, putkilo hanurissa.
Tästähän seurasi sitten mielenkiintoinen ketjureaktio. Onneksi pikkujätissä oli hiljaista ja sain sairaanhoitajan suostuteltua jättämään minut ja kakkaongelmaisen lapseni hoitohuoneeseen huljutuksen vaikuttamista odottelemaan. Ja ah, mitäs sitten kävikään. Noin viisi minuuttia ja oli täysi tohina päällä. Rukoilin pamperseja kestämään tämän taiston ja pitelin lorisevaa pienokaistani pystyasenossa. Yleisissä tiloissa näky olisi ollut vähintäänkin surkean koominen. Sitä paitsi niskakakka oli jotain, mitä en juuri siinä tilanteessa toivonut kenenkään näkevän, jos se olisi tullakseen.
Vartin päästä täti tuli kyselemään joko maha toimii, vai pitääkö lähteä Jorviin asti selvittelemään tilannetta. Huoneeseen astuessaan hän kuitenkin totesi heti kärystä päätellen, että homma toimii oikein mainiosti ja lähetti meidät vaipanvaihtohuoneeseen. Siispä minä ja kaikki kamani plus kainaloista roikutettava kakkasammioni lähdimme vaipanvaihtoon.
Ja ah. Tätä en jaa sen enempää, mutta 2 viikkoa juntturassa ollut tavara ei ole kaunista mitenkään päin. Eikä vaipanvaihtohuone sen jälkeen, kun siellä kävin. Pyydän anteeksi.
Mutta tavara kulkee nykyään, kiitos huljutuksen, relatippojen, sairaskuluvakuutuksen ja kiinteän sapuskan.
Aivan oikein. Meillä syödään nykyään mangososetta ja harjoitellaan velliä. Lääkäritäti käski aloittaa jo kolmikuisena kiinteän syömisen hedelmäsoiseilla, jotta kuitua tulee ja maha toimisi. Ja se vörkkii!!
Paria päivää ennen muuttoa havahduin kaameaan faktaan: meidän pieni suloinen tyttönen oli ryhtynyt muumiksi, aivan salaa ja huomaamatta. Muuttokiireistä johtuen en ollut (enkä muutenkaan yleensä näin edes toimi) seurannut kuinka usein vaippaan kertyy isommat tavarat. Muutama päivä ennen h-hetkeä tajusin sitten yhtäkkiä pikaisen laskutoimituksen ja muistelon seurauksena, että olin viimeksi kaksi viikkoa sitten kuskannut haisevaa pakettia roskikseen!
OMG!
Kaksi viikkoa panttaamista ja ipana ei ole moksiskaan. Äidin perus paniikilla soitin ajan pikkujättiin ja matka lääkärintadin alkoi. Lääkäriasemalla totesin, että nyt ollaan sitten ensimmäistä kertaa tämän ipanan kanssa lääkärissä, tästäköhän se kierre nyt sitten alkaa. Onneksi on vakuutus. Sitä vastaa hoitoa on pare saada kaikilla herkuilla.
Lääkäritäti tutki, pyöritti ja ihmetteli hyväntuulista vauvaa. Murmeli ei ollut moksiskaan. Isonappi oli jumissa mutta muuten vointi oli oikein hyvä. Lopulta raukkalle määrättiin perähuljutus, jonka sairaanhoitajatäti uljaasti tarjoutui tekemään. Ahtauduin turvakaukalon ja hoitolaukun ja talvitakin ja murmelin vaatteiden sekä itse murmelin kanssa noin 5 neliön kokoiseen hoitohuoneeseen, jossa täti suoritti toimenpiteen. Hiki otassa pelkäsin pahinta, mutta onneksi ipana otti sen nauraen vastaan. Tätikin hieman ihmetteli tytön ilmeisen omituista taipumusta nauraa kikattaa tiukan paikan tullen, putkilo hanurissa.
Tästähän seurasi sitten mielenkiintoinen ketjureaktio. Onneksi pikkujätissä oli hiljaista ja sain sairaanhoitajan suostuteltua jättämään minut ja kakkaongelmaisen lapseni hoitohuoneeseen huljutuksen vaikuttamista odottelemaan. Ja ah, mitäs sitten kävikään. Noin viisi minuuttia ja oli täysi tohina päällä. Rukoilin pamperseja kestämään tämän taiston ja pitelin lorisevaa pienokaistani pystyasenossa. Yleisissä tiloissa näky olisi ollut vähintäänkin surkean koominen. Sitä paitsi niskakakka oli jotain, mitä en juuri siinä tilanteessa toivonut kenenkään näkevän, jos se olisi tullakseen.
Vartin päästä täti tuli kyselemään joko maha toimii, vai pitääkö lähteä Jorviin asti selvittelemään tilannetta. Huoneeseen astuessaan hän kuitenkin totesi heti kärystä päätellen, että homma toimii oikein mainiosti ja lähetti meidät vaipanvaihtohuoneeseen. Siispä minä ja kaikki kamani plus kainaloista roikutettava kakkasammioni lähdimme vaipanvaihtoon.
Ja ah. Tätä en jaa sen enempää, mutta 2 viikkoa juntturassa ollut tavara ei ole kaunista mitenkään päin. Eikä vaipanvaihtohuone sen jälkeen, kun siellä kävin. Pyydän anteeksi.
Mutta tavara kulkee nykyään, kiitos huljutuksen, relatippojen, sairaskuluvakuutuksen ja kiinteän sapuskan.
Aivan oikein. Meillä syödään nykyään mangososetta ja harjoitellaan velliä. Lääkäritäti käski aloittaa jo kolmikuisena kiinteän syömisen hedelmäsoiseilla, jotta kuitua tulee ja maha toimisi. Ja se vörkkii!!
perjantai 14. tammikuuta 2011
Ruokaah!
Olen pieniruokainen. Tarkoitan olin. Nyt maisuu kaikki, ihan kaikki. Koska en kärsi minkäännäköisestä pahoinvoinnista on suunta vain ylöspäin.
Syön massiivisen monta kertaa päivässä, ihan mielettömän usein. Ennen riitti aamupala, lounas ja sapuska kotiin tullessa. Jos oli vapaapäivä, pärjäsin pelkällä aamupapalla ja päivällisellä. Nyt syön aamupalan, välipalan, lounaan, välipalan, päivällisen, välipalan, iltapalan ja lukemattoman määrän herkkuja. Olen hieman ärsyyntynyt tästä ruuan himottelusta, sillä en haluaisi vielä nostattaa painoa. Olenkin oppinut huijaamaan nälkää omenoilla, porkkanoilla, mustikkakeitolla ja mehulaseilla. Uutuutena on raejuusto, jota voisin syödä aina saavillisen kerralla.
Ruoka on myös alkanut maistumaan järjettömän hyvältä. Kaikki mahdollinen saa veden kielelle. Erityisesti suolainen ja rasvainen (voih!), Jopa töissä harmaiden mössömuusien seassa huomaan toivovani välillä kanttia hakea santsia lisää. Huom, en ikinä ota lisää missään, koskaan, ikinä, ellei ruokaa tarjoava emäntä kylässä ollessa siihen pakota. Nyt työpaikkaruokailussa olen salaa alkanut hiipiä ruokailun jälkeen leipäkorin luo ja hamstraan itselleni tuplamäärän leipää joko heti syötäväksi tai evääksi. Näen jo silmissäni tilanteen riistäytymisen: kuolaan ruokalaarien edessä hakemassa kolmatta santsia lounasajan mentyä umpeen jo kauan sitten...
Kahvi on ainut mikä ei mene alas, vaikka olen vannonut aamukahvin nimeen, enkä aiemmin ole koskaan lähtenyt töihin ilman lämmintä ihanaa herättelevää kupposta. Nyt kahvi on jäänyt pois ja jos sitä tarvitse hereillä pysyäkseni, on minun pidettävä nenästä kiinni ja hotkaistava kuppi ykkösellä alas. Puistatusten kera.
Toivon hartaasti, että tämä on väliaikaista. Siis sekä kahvin, että ruokahulluuden. Tiedän, että minun tulee syödän kahden edestä, mutta en odottanut tätä ihan näin kirjaimellisesti.
vko 9
Syön massiivisen monta kertaa päivässä, ihan mielettömän usein. Ennen riitti aamupala, lounas ja sapuska kotiin tullessa. Jos oli vapaapäivä, pärjäsin pelkällä aamupapalla ja päivällisellä. Nyt syön aamupalan, välipalan, lounaan, välipalan, päivällisen, välipalan, iltapalan ja lukemattoman määrän herkkuja. Olen hieman ärsyyntynyt tästä ruuan himottelusta, sillä en haluaisi vielä nostattaa painoa. Olenkin oppinut huijaamaan nälkää omenoilla, porkkanoilla, mustikkakeitolla ja mehulaseilla. Uutuutena on raejuusto, jota voisin syödä aina saavillisen kerralla.
Ruoka on myös alkanut maistumaan järjettömän hyvältä. Kaikki mahdollinen saa veden kielelle. Erityisesti suolainen ja rasvainen (voih!), Jopa töissä harmaiden mössömuusien seassa huomaan toivovani välillä kanttia hakea santsia lisää. Huom, en ikinä ota lisää missään, koskaan, ikinä, ellei ruokaa tarjoava emäntä kylässä ollessa siihen pakota. Nyt työpaikkaruokailussa olen salaa alkanut hiipiä ruokailun jälkeen leipäkorin luo ja hamstraan itselleni tuplamäärän leipää joko heti syötäväksi tai evääksi. Näen jo silmissäni tilanteen riistäytymisen: kuolaan ruokalaarien edessä hakemassa kolmatta santsia lounasajan mentyä umpeen jo kauan sitten...
Kahvi on ainut mikä ei mene alas, vaikka olen vannonut aamukahvin nimeen, enkä aiemmin ole koskaan lähtenyt töihin ilman lämmintä ihanaa herättelevää kupposta. Nyt kahvi on jäänyt pois ja jos sitä tarvitse hereillä pysyäkseni, on minun pidettävä nenästä kiinni ja hotkaistava kuppi ykkösellä alas. Puistatusten kera.
Toivon hartaasti, että tämä on väliaikaista. Siis sekä kahvin, että ruokahulluuden. Tiedän, että minun tulee syödän kahden edestä, mutta en odottanut tätä ihan näin kirjaimellisesti.
vko 9
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)