Riiviö

Mahassani asuu riiviö. Nimensä se on ihan omatoimisesti ansainnut, sillä joka kerta, kun lähestyn edes ajatustasolla huulillani viinilasin reunaa saan käskevän potkusarjan vatsaani. Irti lasista, vasta syksymmällä.

Riiviön kanssa oli hiljattain toiset treffit. Ihan kasvotusten. Tai siis melkein, koska ultralaite oli välillämme tulkkina. Riiviö asustaa mahassa pää alaspäin vasemmalle suunattuna. Ultrassa sain ahaa -elämyksen ja ymmärsin, että siksi ne potkut myös tuntuvat aina vain oikealla puolella. Juuri ne jättipotkut, jotka säikäyttävät välillä Isännän, ja joiden voimakkuudesta päätellen Isäntä veikkasi sitä pojaksi. Siitä siis myös yksi syy nimittää keskenkasvuista Riiviöksi.

Riiviö kölli ultrassa hiljaisena, eikä onneksi pitänyt joka iltaista zumbatuntiaan mittausten aikana. Vähän se heilutteli jalkojaan ja käsiään, mutta sympaattisen maltillisesti. Oli hauska nähdä, että mahassa liikkui jokin ihan omaa tahtiaan.

Ultratäti oli Pohjanmaalaistaustainen rempseä nainen, joka mittasi riiviön strategisen mitat asiallisesti. Täti nauratti tulevia vanhempia tokaisemalla, että laiha ja pitkä luikku sieltä on tulossa, kuten vanhempansakin näemmä. Hauskaa, että lapsemme ensimmäinen vanhempiinsa yhdistävä piirre on pitkä ja puikulanomainen kroppa. Otan osaa. Täytynee myös ostaa vauvan vaatteita, jotka ovat sitten isoimmasta päästä. Mahtuukohan se edes suvun vauvakoppaan nukkumaan?

Eniveis, pohjanmaalaisella tarkkuudella tehdyn ultran jälkeen huokaisimme helpotuksesta. Kaikki oli hyvin. Kuin merkiksi Riiviö pullisteli vielä habaansa näyttävästi viimeisessä kuvassa, josta Isäntä oli heti ylpeä. Siinä riittää elinvoimaa yllin kyllin.

Kotimatkalla herkistyin, meille tulee vauva.

Myöhemmin kotona fiilisteltiin vielä ultratädin antamia kuvia. VAuvalle on kummallisen iso otsa tulossa, mutta nenä on söpö ja siro. Pieni se on vielä kuin kirppu, mutta kasvamaan päin ja jo nyt ihan oikean vauvan näköinen. Laiha luikku. Meidän oma.

Rv 23

Ps. Sukupuolenkin saimme tietää, mutta siitä oliko Isäntä oikeassa potkujen suhteen, kerromme vasta syksyllä...

Satu-Kalle

Sukupuolella on väliä, myönnetään. Sillä on väliä ainakin minun todennäköisyyslaskelmissa, joissa tyttö saa kolikon kierähtämään useammin helpon puolelle.

Olen mielipiteestäni hieman yllättynyt, sillä olen aina viisveisannut lasten sukupuolipohdinnoista ja miettinyt että sama se kunhan on terve. Siis näinhän kaikkien kuuluu sanoa. Olen kuitenkin todennut, että ajattelumalli on  täysin ympärilläni pyörivien sosiaalisten vaikutusten aikaansaama. Olen tullut huijatuksi.

Sanat "sillä ei ole väliä, kunhan vain on terve" nyt vain kuuluu sanoa tässä yhteiskunnassa, ettei sinua leimata sukupuolirajoitteiseksi tai vauvanhankintarajoitteiseksi. Raskauden myötä en enää ollenkaan ole sitä mieltä, että sukupuolia on se ja sama. Olenkin viimeaikoina toivonut kipeästi sitä helppoa tyttölasta. Millään mulla perusteella on sukupuolta selittele, vaan ihan rehellisesti ja hedonistisesti: tytöt ovat pienenä helppoja ja rauhallisia ja söpöjä ja kuuntelevia. Näin yleistetysti.

No, minkälainen aavitus minulla on asiasta? No ei mikään, mikä on raivostuttavaa. En todellakaan tiedä miltä tuntuu, äidinvaistoni ei kuiskuttele tämän asian tiimoilta yhtään mitään. Isäntä puolestaan on viimeaikoina saanut poikavainun jostain päähänsä (kuulemma siitä, että vauva potkii kovasti -> tuleva fudispelaaja, d´oh!). Saan joka tapauksessa odottaa seuraavaa ultraa ihan kiltisti heitellen kolikkoa. Sitäpaitsi joka tapauksessa X- ja Y -kromosomien valta-asemaankaan en enää voi vaikuttaa (ihan kuin joskus olisin voinut), joten valmistaudun myös ottamaanvastaan  mitä tuleman pitää.

Ultrassahan tämä sukupuoli ei välttämättä edes näy, jolloin on palattava asiaan vasta synnytysosastolla. Päätimme kuitenkin yrittää tihrustella toisen intiimialueita, jos kätilö sen sallii, sillä tieto on minulle henkisesti tärkeä. Jos vastassa on Y-kromosomien riemuvoitto ehdin vielä muutamia kuukausia totutella ajatukseen kyllä pojatkin ovat rauhallisisia, eikö? Ja toisaalta jos vastassa on pikku myy, voin hurahtaa pitsiin ja rusetteihin loppuajaksi. Pinkkiä meille ei kotiin kuitenkaan tule.

Sukupuolen selvittämisessä on toinenkin tärkeä pointti. Näin vauva oletettavasti konkretisoituu itselleni paremmin. Tiedän mitä odottaa, kirjaimellisesti. Raskaus on ollut yhtä mielikuvitusleikkiä jostakin olennosta ja olotilasta sekä tulevaisuudesta, jonka olen joutunut kehittämään itse. Nyt mielikuvaat saavat lihaa luidensa ympärille ja mahan turvotus saa hahmon.

Koen, että sukupuolen selvittäminen on tärkeää myös Isännälle, jolle raskaus tulee toivottavasti tätä myöten käytännönläheisemmäksi.

Isäntä saa  tietää tuleeko hänestä tyttären vai pojan isä.

vko 21

Tokat treffit

Jipii, piinaviikko on ohi ja päättyi onnellisesti: ultrassa köllöteli hikkaava daredevilin ja ironmanin näköinen ihmisen alku täysin onnellisena ja tietämättömänä tirkistelystä!

Kaikki raajat olivat kohdallaan (mistä isäntä oli erityisen onnellinen ja helpottunut) eikä mitään muutakaan poikkeavaa näkynyt. Huh mikä helpotus!

Seuraavilla treffeillä kurkataan sitten tarkemmin josko pitää varautua pikkuautoihin tai barbileikkeihin tai sitten jätetään se yllätykseksi viime hetkeen saakka...

vko12

Piinaviikko nro 3

Luulin, että piinaviikoilla tarkoitetaan sitä/niitä viikkoja, joina odotellaan plussan ilmestymistä tikkuun. tai siis kahden maagisen punaisen viivan. Nyt olen kuitenkin kohdannut jo toistamiseen tai oikeastaan jo kolmannen kerran The Piinaviikon. Jos ensimmäinen piinaviikko meni sympaattisen jännityksen, korkeiden toiveiden ja positiivisten odotusten sävyttämänä niin kaks seuraavaa ovat menneet miltei kauhun sekaisin tuntein.

Nämä kaksi jälkimmäistä p-viikkoa ovat olleet niitä viikkoja, jotka ovat edeltäneet ultraa. Edellinen oli ennen varhaisultraa. Jännitin sitä niin, että meinasin itkeä tihruttaa ennen koko vastaaotolle menoa. Teki mieli kääntyä ennen yksityisen ilmoittautumistiskiä ympäri ja juosta kotiin, sillä olin aivan varma huonoista uutisista. Toisin kävi, kuten edellisissä kirjoituksissa on jo todettu.

Nyt tilanne on taas sama. Eka kunnallinen ultra on puolentoista viikon päästä. Ja  a h d i s t a a ! Tämän on hassua, sillä voisi kuvitella että toiset hyppivät onnesta soikeana iloiten tulevasta tapaamisesta mahamöykyn kanssa.

Minulla tämä menee kuitenkin ihan toisin päin. Ahdistun ja jännitän tilaisuutta aivan hirveästi. En ahdistu niinkään toimenpiteestä,vaan tulevista mahdollisista uutisista. Eniten pelkään surullisia uutisia: ei täällä ole enää mitään, mikään ei liiku, mikään sydän ei enää lyö.

Olen ilmeisesti taipuvainen pessimismiin (yritän kutsua sitä välillä realismiksi itseä huijatakseni), sillä kuvittelen automaattisesti saavani huonoja uutisia tähän raskauteen liittyen. Tähän varmaan vaikuttaa aiempi keskenmenokin, sillä lapsen saaminen tuntuu edelleen aivan hämmentävältä mahdottomuudelta. Ettäkö me muka tässä onnistuttaisiin?

Paniikin kasvaessa ssa olen jopa harkinnut kotidoppleriakin. Jos sillä voisi varmistaa onko mahassa mitään. Kotidiagnosointi ei kuitenkaan liiemmin houkuta, sillä jos en löydä sydänääniä, niin mitä sitten teen? Panikoin lisää.

Äitini kuitenkin lohdutti puhelimitse, että "... on niitä lapsia ennenkin maailmaan saatu. Ei se niin monimutkaista ole. Jos ei ole kramppeja ja muita merkkejä ollut niin kyllä se siellä mukana kulkee...".

Niinhän sitä luulisi. Ja toivoisi. Pakko opetella optimistisuutta.

Vko 11