Riiviö henkilöityy

Alias riiviö, esityönimeltään myös joskus vuonna nakki ja makkara mini tai ennnakkoluulottomasti Santeri, on aika veijari. Kätilötäti luonnehti sitä rakenneultrassa laihaksi luikuksi, mutta nyt siitä tietää jo paljon enemmän.

Pää alaspäin köllöttelevällä jälkikasvullamme alkaa olla luonteenpiirteitä. Se köhnää yleensä selkäänsä minkä kerkiää vasten oikeaa kylkeäni. Pää möllöttelee vuoroin vasemmassa lantoin sopukassa, vuoroin keskellä mahaa. Se selvästi etsii itselleen mukavaa paikkaa ottaa lepiä. Mukavuudenhaluinen tyyppi, vaikka luulisi veren menevän tässä asennossa raukalla päähän.

Mahassa möllöttävä veijari on myös aika säikky. Neuvolatäti löysi viimekerralla veijarin pyllyn, minkä jälkeen sitä on voinut ihka oikeasti taputella peruksille pitkin päivää, jos näin mielii. Ja minähän mielin. Tästä Riiviö ei kuitenkaan taida pitää liiemmin, sillä joka kerta kun sitä läpsyttelee, tuntuu se säikähtävän ja jännittävän pikku kroppansa hetkeksi.

Ötökkö tuntuu olevan harvinaisen vahva. Sen jalat huitelevat selvästi vasemmalla kyljessä, johon myös tiukat potkut tuntuvat. Muu liikehdintä on tuntemattomampaa sätkimistä ympäri mahaa, joka suorastaa tärisee ipanan villiintyessä. Liikkeet ja lihaksisto ovat siis hallussa.

Myös isäntä sai esimakua tulevasta jälkikasvustaan ja sen tomeruudesta. Riiviö on jo tovin osoittanut merkkejä perustöytäisemisiä kehittyneemmästä liikkehdinnästä. Se vastaa tavallisesti mahan töytäisyihin omalla möyrimisellään, mutta viimeaikoina liikkeet ovat olleet kohdistetumpia. Kun mahaa tökkii, saa tavanomaisen kohoilun sijaan kohdata selvän jalkapohjan kättään vasten. Isäntä saikin pienen sätkyn, kun sormea vasten osui pieni jalkaterä, ihan selvästi tunnistettavissa oleva jalkapohja, joka viuhtoi kohtaamisen jälkeen nopeasti mahan poikki häivyksiin. Hui, se oli jalka, oli Isännän kauhistunut toteamus.

Niin. Onhan se ihan hyvä, että meidän lapsella niitä jalkoja on, eikö?

Onneksi öisin saa nukkua riivarin vedellessä sikeitä. Lähes poikkeuksetta se vetelee sikeitä silloin kuin minäkin. Suhteellisen ilta- ja yöuninen kaveri siis tulossa (hope so).

Riiviö osaa lisäksi selkeästi kerjätä huomiota tarpeen tullen. Aina kun istuin kokouksissa, varsinkin niissä tärkeimmissä, tuntui otus villiintyvän. Vaikka en uskaltanut juoda kahvia (ainaisen vessajuoksun takia) enkä syödä pullaa (huh, tämään painon nousun takia) sai se viritettyä itsensä sokeriöveritilaan ja vääntyili koko kokouksen ajan puolelta toiselle, ylös ja alas. Sisäistä kärrynpyörää tekevä maha olisi kotioloissa ihan söpö, mutta aiheutti virallisissa yhteyksissä kauhunsekaisia tuijotuksia. Yritä siinä sitten puhua virallisesti nuorten hyvinvoinnista ja terveydestä. Varsinkaan kun asiallisimmatkaan villatakit eivät mene enää kiinni ja raskausnapa pullottaa rinnakkain kakaran poukkoilevan kantapään kanssa pingottuneen paidan läpi.

Villiintymisen lisäksi Riiviö osaa myös olla kiukkuinen. Tai harmistunut. Tämä on tietenkin ylitulkintaa, mutta miten muuten voi tulkita tilanteen, jossa jo muutaman minuutin pituisen hikan jälkeen ipana saa raivarit ja rupeaa möyrimään ympäri mahaa. Möyriminen ei tällöin ole sympaattista käännähtelemistä, vaan raivokasta potkimista ja vääntyilyä. Voin vain kuvitella pienten pähkinän kokoisten aivojen sadattelevan äidiltä perittyä massiivihikkaa, joka heiluttaa koko ruumista eikä tunnu loppuvan koskaan. Kiitti mutsi.

vko 33

Yngh, uff!

Yngh. Ai saakeli. Uff. Lopeta!

Nämä sanat ovat purkautuneet suustani nyt jo useamman kerran. Vauva tekee jotain kummallista mahassa. Kun 28 viikkoa (uuh jo niin kauan aikaa sitten) rapsahti täyteen muuttui meno täysin. Kylkiluiden löytämisen jälkeen istumisesta on tullut haastavaa. Kun maha puristuu kasaan, alkaa veijari aina säntillisesti takoa kylkiluita tilanraivauksen nimissä.

Uff.

Kun lapsi painaa jo reippaasti yli kilon tuntuu potkuissa aivan mieletön voima. Varsinkin kun taapero hakkaa jalkapohjillaan (tai käsillään tai lonkillaan, who knows) rakkoani. Tällaisina päivinä, tenaladyistä unelmoidessani, ankkuroin itseni vessan läheisyyteen. En yksinkertaisesti uskalla lähteä mihinkään, sillä muutama tehopotku alaspäin nostaa vedet silmiin. Ja muuallekin jos en ole ripeä liikkeissäni.


Yngh.

Riiviö väänsi itsensä hiljattain poikittain ja viihtyi tuossa asennossa huimat kaksi viikkoa. Tunsin tällöin toisen puolen kylkiluurivistön kohdalla pään ja toisella puolella pyllyn. Arvaa vaan kuinka mukava olo oli. Tuntui, kuin olisi syönyt kokonaisen joulukinkun yhdeltä istumalta tai vieraillut RAX:ssa. Tällöin raskausahdistus sai uudenlaisen merkityksen; henki ei kulje kunnolla, mahaa turvottaa, liikkuminen on vaikeaa eikä suju ilman ähisemistä.

Ai saakeli.

Bonuksena minua kiusaavat supistukset. nämä ne vasta kersaa innostavat. Supistuksia seuraa varsinainen potkujen sarja. Ja kaikki osuvat tietty alaspäin. Ja taas juostaan vessaan.

Lopeta!

Lopulta koko illan tuskastuneena, tilanteessa jossa istuminen, seisominen ja röhnöttäminen ovat mahdottomia asentoja, päätin että nyt riittää. En halua enää, että kakarani käyttää jatkuvasti kylkiluitani kellopelinä. Asetuin makuuasentoon ja tartuin poikkiteloin olevaa jälkikasvuani pääkopasta ja takamuksesta ja ryhdyin päättäväisesti kääntämään sitä. Tökin mahanpäällystäni niin ankarasti, että Riiviö, nykyään käytöksensä takia lisänimeltään Raivari, lähti pikku hiljaa kääntymään. Se valahti kiltisti johonkin syvempään koloon ja lopetti. Ah mikä helpotus.

Mutta voih mikä ahdistus siitä seurasi! Mieleeni hiipi ajatus, että mitä jos miniraivari oli juuri kummallisen liikehdintänsä ansiosta kääntymässä pää alaspäin ja keskeytin sen pyrkimykset ja se jää ikuisesti perätilaan? Mitä jos kääntäessäni sitä tökkäsin vahingossa johonkin aivojen kriittiseen kohtaan aiheuttaen jotain peruuttamatonta? Entä mitä jos pyöräyttäminen saikin napanuoran kiertymään sen kaulan ympärille? Miksi menin puuttumaan johonkin, mitä en todellakaan hallitse ja mistä en tiedä mitään!?

No siksi että oloni oli yksinkeraisesti niin kauhea. Asialle oli vain pakko tehdä jotain. Onneksi seuraavana aamuna vatsa taas lainehti tuttuun tapaan ja potkuja sateli ihanasti kipeisiin kohtiin. Ja kas, poikittainhan se ryökäle siellä taas viiletti. Hemmetti!

vko 31

Mahaliikkeitä

Hetki sitten Suomi voitti mestaruuden toistamiseen siinä lajissa, missä miehet jahtaavat mustaa kumilätkää ovaalinmuotoisessa jäädytetyssä kaukalossa. Samalla tunsin jotakin hassua. Mahani nyki tasaiseen tahtiin. hypyt tulivat niin tasaisesti, että päättelin kyseessä olevan hikan. Liekö matsin tuottama jännitys tai myöhäinen valvominen aiheuttanut pienelle hikan?

Riiviötä kävi sääliksi. Hikka kesti miltei 5 minuuttia ja huomasin, kun se välillä turhautuneena käänteli kylkeä hikoittelun välissä. Jos bebe tulee yhtään äitiinsä säälin häntä vielä enemmän. Oma hikkani kuuluu naapuriin ja vähän ylikin. Kuulostan nimittäin lisääntymisajan kynnyksellä olevalta mursulta ja saan hikasta vatsalihaksenikin kipeäksi.

Hikan lisäksi liikekavalkadi on muuttunut ja monipuolistunut. Siinä missä aluksi sai arvailla että oliko se potku vai vain sisälmysten kahleista pian vapautuvan hengen ei niin romanttinen muljahdus, ovat liikkeet nyt selviä potkuja. Ne voivat suuntautua joko kylkiin (ihanaa, tulevaisuudessa kylkiluuni tulevat hajoamaan), suoraan napaan (tällöin koko maha ja emäntä sen mukana hypähtävät) tai alan rakkoon (jolloin etsitään paniikin valtaamana lähintä vessaa). Lisäksi Riiviö möyrii, kääntää kylkeä tai muuten vain painautuu vatsani sisäpintaa vasten. Tällöin tuntuu kuin koko vatsan sisus vaihtaisi paikkaa.

Kyljen kääntö aiheutti raskauden alkuvaiheessa kauhistusta, osa vatsastani nousi äkillisesti koholle ja venyi äärimmäisyyksiin, jonka jälkeen otus etsiytyi tilavampaan paikkaan. Nyt muljahdus tapahtuu hienovaraisemmin. Liekö bebe oppinut peruuttamaan tai suunnistamaan paremmin?

Uusinta uutta on kylkiluiden potkaisu, josta sain eilen ensimmäisen maistiaisen. Istuimme lentokoneessa matkalla kotiin Portugalin lomalta. Lentämisen aiheuttamisesta tukalasta olotilasta johtuen olin valahtanut penkillä riiviön mielestä ei niin tilavaan asentoon, jonka seurauksena sain potkun oikeaan kylkiluurivistööni. Hyvä ettei koko lentokone kuullut tuskan karjahdustani. AI saakeli. Lopeta!

Nyt tiedän miltä ailen leffoissa nähdyn kohtauksen, jossa alienin poikanen tunkeutuminen kylkilyiden läpi maailmaan, mahtaisi in real life tuntua...

No, maha siis kasvaa edelleen. Ei tosin ulos päin vaan näköjään ylöspäin!

vko28

Saat potkut!

Mahassa möyrii ja vääntelehtii. Joku siellä öykkäröi, mihin en todellakaan ole tottunut.

Möyriminen on onneksi hiljaista vielä päiväsaikaan. Välillä havahdun työpisteellä, erityisesti lounaan jälkeen, että jotakin kummaa tapahtuu. Tuntuu siltä, kuin vatsaani olisi sijoitettu litran kokispullo poikittain, joka hölskyy puolelta toiselle. Näinhän se tavallaan onkin, sillä vauva kelluu vapaakelluntaa lapsivedessä.

Päivällä meno yleensä jää huomaatta työhässäköiden keskellä. Minä ja vapaakelluja elämme omaa päivärytmiämme toisistamme tietämättöminä. Muutama päivä sitten sain tosin ilkeän alavatsakrampin ja hätäpäissäni pohdin jo kättärille kurvaamista, sillä aikomukseni ei todellakaan ole startata erittäin ennenaikaista synnytystä keskellä työpaikan lounaspöytää ja (mmm - niin hyviä) pinaattilettuja. Hommasta kuitenkin selvisi lepäämällä ja kipu laantui kun mahaa hieroi.

Krampin jälkeen möyrintä alkoi hyvin voimakkaana. Luulen että mahassa oltiin oltu aika puristuksissa kohdun krampatessa. Kersa päätti sitten tukalan olotilansa jälkeen zumbata riemusta, kun tilaa tuli taas enemmän. Hetken päästä totesimme molemmat mahan toisilla puolin helpottuneina olevamme kunnossa ja jatkoimme päivärutiinejamme.

Vatsani  vesisänkymäinen olotila on ylipäätään tuntunut koko ajan omituiselta. Kropassani tapahtuu jotain, mihin en voi itse vaikuttaa. Varsinkin iltaisin, kun tällä sektorilla alkaa tapahtua, olo on epäuskoinen. Mahan omatoiminen liikehdintä aiheuttaa usein kummastuneita reaktioita. Tähän mennessä liikehdintä on ollut pientä ja heiveröistä ja Isäntä on päässyt sitä harvakseltaan todistamaan. Viime keskiviikkoiltana, kesken C.S.I New Yorkin katselua mahassa kuitenkin jorattiin tavallista tiheämpään. Isännän kokeillessa mahan päältä tuli yhtäkkiä kolme tai neljä tiukkaa futaisua suoraan Isännän kättä vasten. Maha suorastaan hypähti ja molemmat tulevat vanhemmat hieman jopa säikähtivät. Riiviön potkut tuntuivat ihmeen kovilta ja todellakin näkyivät vatsan päältä.

Hellien tunteiden sijaan mieleeni tuli kuvia kauhuelokuvista. Sisälläni oli jotakin, joka oikoi jalkojansa ja venytteli. Sillä jolllakin on oma tahti, halu ja meininki, oma elämä. Minusta riippumatta.

En millään voi olla ajattelematta kaikkia Alienin leffojen jatko-osia, jossa Alienin jälkikasvu tupsahtaa mahasta pihalle ei niin mukavin seurauksin. Yhtään sen vähempää erikoisefektejä ei liene myöskään itse synnytyksessä olevan. Odotankin vähintään suolien lentelevän kättärin seinille.

Yritä tässä nyt sitten hehkua raskausonnesta, kun vatsasi on vallannut joku toinen.

vko 20