Älä koske ellet saa lupaa. Älä edes uneksi, ellet ensin vaivaudu edes kysymään lupaa. Se vaivauttaa, ahdistaa, inhottaa, ärsyttää. Kehoni on minun, en itsekään läpyttele mahamakkaroitasi varoittamatta. Hus mahani luota!
Näin ajattelen mahaan taputtelijoista. Niistä olen kuullut (kauhu)tarinoita ja kohdannutkin niitä tässä matkan varrella. Mahaan taputtelu tulee aina eteeni yllättäen, puskista. Tilanne on vaivauttava. Menen toisen lärppimisestä ihan vaikeaksi ja hiljaiseksi. Mieleni tekisi kysyä, mitä oikein haet sieltä, eikö se vauva näy päälle päin ilmankin?
Mahataputtelijoita on niin miehiä kuin naisiakin. Niitä jotka himoitsevat taputtelua, mutta eivät kehtaa. Niitä, jotka läiskäyttävät kätösensä toisen etureppuun aivan puskista. Ja onneksi myös niitä, jotka kysyvät siihen lupaa. (Sori ei tipu, vaikka kuinka pyytäisit).
Erityisesti eräs mahataputtelija ottaa kirjaimellisesti takaraivooni ja pikkuaivoihini asti. Itseasiassa niin vimmatusti, että kiehumispiste on lähellä joka kerta kun nykyään vain näenkin henkilön. Rakkaan anoppini. Ihanan varaäitini. Isännän emon.
Kun saavun anopin luo kylään mahaani lähestytään lässyttäen kädet ojossa. Pitkältä, huoneen toisesta päästä, vaikka pihalta asti. Ja vaikka kuinka torjuisin hänen käsiään maalivahti-isännältä oppimieni perhostorjunta-asentojen avulla, en siinä onnistu. Ne löytävät aina maaliin ja ah niin ihanasti lärpättelevät ulospullahtanutta napaani, mitä en missään nimessä haluaisi jakaa toisten kanssa. Ja sama toistuu muutaman kerran vierailun aikana, loppuhuipennuksena jäähyväishalausten kera ovella, kun yritän epätoivoisesti livahtaa ulko-ovesta pihalle ennen rakennekynsin varustettuja vieraita lääppiviä käsiä.
Yh. Masentavaa. Olen tahtomattani jonkun toisen kosketeltavissa oleva objekti. Muiden omaisuutta.
Anoppiaan ei saa valita, mutta mahan läpsyttelylle saa asettaa rajat. Mutta miten ihmeessä? Joidenkin tuttujeni ratkaisu on ollut läimäyttää oma kätösensä kuin vastapalveluksena taputtelijan vatsalle. Toinen taas on sanonut suoraan päin taputtalijan maireasti hymyilevää naamaa, että ota kätesi pois, en pidä tästä. Itse olen ennaltaehkäisyn kannalla. Yritän pysytellä kaukana ihmisten käsistä, näytän kyrsiintyneeltä ja raskauden väsyttämältä naisparalta tai vaihtoehtoisesti vihaiselta hormonien sekoittamalta äidiltä, valmiina jäämään etuhampailla roikkumaan taputtelijan peukolapoimuun. Pidän nykyään myös käsiäni vaistonvaraisesti mahani suojana kohdatessani vauvahuuruissa olevia ihmisiä. Muihin tämä torjuntaliike tehoaakin hyvin, paitsi Rouva Anoppiin.
Mistä näitä taputtelijoita oikein tulee? Anoppini ainakin on vauvahullu. Näin nätisti sanottuna. Muiden mahat ovat ilmeisesti vain niiiiiiiiin vastustamattomia että niistä on vaikea pysyä erossa. Tämän kategorian taputtelijat saavat jonkinmoisen hekuman huipun laksiessaan kätensä toisten mahoille. Ne voivat yllättää niin julkisissa kulkuneuvoissa kuin naapurustossakin. Miksei yleisessä saunassakin. Yleensä nämä ovat aikuisplus iässä olevia naisia, jopa mummoja. Ehkä he vielä toivoisivat voivansa olla raskaana iästään huolimatta tai kokevat oman raskautensa niin merkityksellisen ihmeelliseksi, että heijastavat muinaisia odottajan tuntemuksiaan muidenkin mahoihin. Tänks huomiosta, mutta tämä on silti minun kehoni.
Toinen tyyppiesimerkki on uteliaat taputtelijat. Heiltä kuulee usein loputtomiin jatkuvia kysymyksiä, kuten miltä se tuntuu, saako siihen koskea, miltä potkut tuntuvat jne. Heidän kätösensä suorastaan syyhyävät hipelöintä. Päästessään asiaan he oikein tunnustelevat vatsan peitteiden läpi miltä sisuskaluni tuntuvat. Joo, siinä on entiset vatsalihakseni, joista jäljellä on enää vain periksiantava lihaskalvo (mikä muuten sattuu kun tökit juuri siitä), ja siinä on vauvan pää tai takamus, mistä hemmetistä minä sen tietäisin...
Uteliaiden taputtalijoiden omaalalaji on miestaputtelijat. Ne mäiskäyttävät viisi sormeaan kirpeän "läts" -äänen sävyttämänä vatsalleni. Mielellään silloin, kun vatsani päällä ei ole peitettä. Läiskis, ai tällänen mötky mahassa, onpa iso maha, oli pakko kokeilla. ...Kiitti...
Neljäs esimerkki ovat hoivaajat. Taputtelijoista miellyttävimmästä päästä. Ne, jotka lempein katsein ja ottein lähestyvät mahaa. Taputus on kevyt ja ei viivähdä mahalla kauaa. Kosketuksessa on mukana ymmärrystä ja tsemmpausta. Koeta kestää, hienosti olet jaksanut, kyllä se siitä.
Ja sitten on tietenkin ihana isäntä, joka saa lärppiä ja läpsytellä niin paljon kuin ikinä haluttaa. Hänellä on etuajo-oikeus ja suorastaan vaatimus.
Ainoat, jotka eivät rapylät ojossa lähesty turvonnutta etumustani ovat kanssaodottajat. Heille se ei tulisi mieleenkään. Koenkin, että jaan heidän kanssaan kollektiivisen trauman. Irti mahastani, se on minun, ei sinun.
Vannonkin täten, kautta kiven ja kannon, etten ikinä, ikinäikinäikinä, kopeloi toisten raskausmahoja äkkiarvaamatta ja lupaa kysymättä. Noup. Never.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maha. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maha. Näytä kaikki tekstit
perjantai 10. kesäkuuta 2011
tiistai 17. toukokuuta 2011
Rautakausi
Alkuraskaudessa yksi isoimpia hämmästyksiäni oli se mihin yhtäkkiä katosi vessahätä?
Tarkoitan, juuri se Idopöntön Ison Napin hätä.
Ikävä aihe näin jaettavaksi, mutta hämmästykseni oli tuolloin suuri. Sisuskalujeni toiminta hidastui tuolloin äkkiarvaamatta ja muuttui suorastaan matelevaksi. Asia ei elämässäni ollut koskaan aiemmin liion haitannut, vaan oire tuli aivan puskista. Huomasin alussa viettäväni iloisesti miltei viikonkin miettimättä edes koko asiaa, kunnes yhtäkkiä kauhukseni tajusin, että mahan jatkuva turpoaminen johtuu jostain ihan muusta, kuin vauvan kasvusta.
Viikon turvotuksen keräämisen jälkeen mieleni oli jo niin huolestunut, että ravasin vessan oven tienoilla kuin häiriintynyt minihiiri terraariossa. Kun vihdoin sitten koitti hetki, jolloin piina oli ohi, hymyilin kuin naantalin aurinko
Sain heti alkuunsa neuvolasta mukaani ohjeet syödä rautaa. Valmiste oli elintärkeä koska hemoglobiinini oli vain hurjat 104 ja laskemassa päin. Asialle täytyi neuvolatädin mielestä tehdä välittömästi jotain, joten köpötin oitis apteekkiin ja ostin purkin rautaa. Neuvolan ohjeistukseen kuului, että syön tuplamäärän pakkauksen ohjeista piittaamatta.
Tottakai kuuliaisena kansalaisena toteutin tätien ohjeita. Kiltisti ja mukisematta. Pitihän valmisteen autta väsymykseenkin. Raudasta seurasi kuitenkin sivuoireita. Mahani oli kuurin aloittamisen jälkeen pahemman kerran juntturassa eivätkä luumut, niin kuivatut kuin tuoreetkaan helpottaneet oloa. Activiaa vedin kuin viimeistä päivää sekärukoilin kuiduilta pelastusta.
Maha kylläkin tottui kuin ihmeen kaupalla rautaan, jota siis vieläkin vedän päivittäin. Ruokavalioon tuli kuitenkin pysyviä muutoksia. Ruisleipä on tällähetkellä paras ystäväni lounaalla ja mysli aamulla. Kodin omaa putkimiestä, kahvia, suorastaan palvon. Pitkän treenauksen jälkeen maha parkani tottui rautaan ja enää en onneksi näe juurikaan villejä unia isosta napista.
Viime neuvolakäynnillä koetti vihdoin hetki, jolloin neuvolatäti ehdotti rautakuurin lopettamista toistaiseksi (lukemat tällöin 114). Ihanaa. Ruisleipä olikin alkanut juuri sopivasti tarttumaan kurkkuuni. Juuri kun meinasin huokaista helpouksesta Isäntä, jonka olin raahannut neuvolaan, sanoi mielipiteensä raudan syömisestä. Hänen mielestään minun tarvitsisi jatkaa raudan syömistä vielä jonki aikaa. Olin kuulemma nykyään niin väsynyt, minkä hän arveli johtuvan alhaisesta hemoglobiinista. Isäntä ja neuvola täti pohtivat kahdestaan hetken ja päätyivät siihen, että kuuriani jatketaan vielä kuukauden päivät. Isäntä vaati vielä hemoglobiinin mittaamista joka ikinen kerta. Koko raskauden ajan.
Siis mitä. Missä vaiheessa Isäntä ja neuvolatäti alkoivat päättämään minun syömisistäni? Miksi kukaan ei kysy mielipidettäni asiaan?
En pidä rautatableteista ja niiden kiskomisesta väkitin joka ikinen aamu. En myöskään pidä hemoglobiinin mittaamisesta sillä viheliäisellä pikku piikillä. Enkä varsinkaan halua jatkaa tätä mylsidiettiäni enää kovinkaan pitkään!!! En halua syödä rautaa, haluan normaalin mahatoimintani takaisin!
Kai se on taivuttava, jotkut näköjään tietävät olotilani paremmin kuin minä itse. Ja seuraavalle neuvolakerralle en ota Isäntää mukaan....
edit 19.5.2011
Hyvä että pakottivat syömään, eilisessä neuvolassa hemoglobiini oli laskenut taas hurjiin lukemiin: 101. Rautakausi jatkukoon.
vko 27
Tarkoitan, juuri se Idopöntön Ison Napin hätä.
Ikävä aihe näin jaettavaksi, mutta hämmästykseni oli tuolloin suuri. Sisuskalujeni toiminta hidastui tuolloin äkkiarvaamatta ja muuttui suorastaan matelevaksi. Asia ei elämässäni ollut koskaan aiemmin liion haitannut, vaan oire tuli aivan puskista. Huomasin alussa viettäväni iloisesti miltei viikonkin miettimättä edes koko asiaa, kunnes yhtäkkiä kauhukseni tajusin, että mahan jatkuva turpoaminen johtuu jostain ihan muusta, kuin vauvan kasvusta.
Viikon turvotuksen keräämisen jälkeen mieleni oli jo niin huolestunut, että ravasin vessan oven tienoilla kuin häiriintynyt minihiiri terraariossa. Kun vihdoin sitten koitti hetki, jolloin piina oli ohi, hymyilin kuin naantalin aurinko
Sain heti alkuunsa neuvolasta mukaani ohjeet syödä rautaa. Valmiste oli elintärkeä koska hemoglobiinini oli vain hurjat 104 ja laskemassa päin. Asialle täytyi neuvolatädin mielestä tehdä välittömästi jotain, joten köpötin oitis apteekkiin ja ostin purkin rautaa. Neuvolan ohjeistukseen kuului, että syön tuplamäärän pakkauksen ohjeista piittaamatta.
Tottakai kuuliaisena kansalaisena toteutin tätien ohjeita. Kiltisti ja mukisematta. Pitihän valmisteen autta väsymykseenkin. Raudasta seurasi kuitenkin sivuoireita. Mahani oli kuurin aloittamisen jälkeen pahemman kerran juntturassa eivätkä luumut, niin kuivatut kuin tuoreetkaan helpottaneet oloa. Activiaa vedin kuin viimeistä päivää sekärukoilin kuiduilta pelastusta.
Maha kylläkin tottui kuin ihmeen kaupalla rautaan, jota siis vieläkin vedän päivittäin. Ruokavalioon tuli kuitenkin pysyviä muutoksia. Ruisleipä on tällähetkellä paras ystäväni lounaalla ja mysli aamulla. Kodin omaa putkimiestä, kahvia, suorastaan palvon. Pitkän treenauksen jälkeen maha parkani tottui rautaan ja enää en onneksi näe juurikaan villejä unia isosta napista.
Viime neuvolakäynnillä koetti vihdoin hetki, jolloin neuvolatäti ehdotti rautakuurin lopettamista toistaiseksi (lukemat tällöin 114). Ihanaa. Ruisleipä olikin alkanut juuri sopivasti tarttumaan kurkkuuni. Juuri kun meinasin huokaista helpouksesta Isäntä, jonka olin raahannut neuvolaan, sanoi mielipiteensä raudan syömisestä. Hänen mielestään minun tarvitsisi jatkaa raudan syömistä vielä jonki aikaa. Olin kuulemma nykyään niin väsynyt, minkä hän arveli johtuvan alhaisesta hemoglobiinista. Isäntä ja neuvola täti pohtivat kahdestaan hetken ja päätyivät siihen, että kuuriani jatketaan vielä kuukauden päivät. Isäntä vaati vielä hemoglobiinin mittaamista joka ikinen kerta. Koko raskauden ajan.
Siis mitä. Missä vaiheessa Isäntä ja neuvolatäti alkoivat päättämään minun syömisistäni? Miksi kukaan ei kysy mielipidettäni asiaan?
En pidä rautatableteista ja niiden kiskomisesta väkitin joka ikinen aamu. En myöskään pidä hemoglobiinin mittaamisesta sillä viheliäisellä pikku piikillä. Enkä varsinkaan halua jatkaa tätä mylsidiettiäni enää kovinkaan pitkään!!! En halua syödä rautaa, haluan normaalin mahatoimintani takaisin!
Kai se on taivuttava, jotkut näköjään tietävät olotilani paremmin kuin minä itse. Ja seuraavalle neuvolakerralle en ota Isäntää mukaan....
edit 19.5.2011
Hyvä että pakottivat syömään, eilisessä neuvolassa hemoglobiini oli laskenut taas hurjiin lukemiin: 101. Rautakausi jatkukoon.
vko 27
tiistai 3. toukokuuta 2011
Isin ylpeys
Vappu takana. Ensimmäinen täysin selväpäinen, sitten muutaman vuoden. Kymmenen, ehkä enemmänkin.
Vappu meni rattoisasti. Aatto meni työkavereiden kanssa upeassa vastarempatussa penthousessa Helsingin kattojen yllä holittoman kouhuviinipullon kera (nam, alan jo tottumaan niihin). Holittomuus oli ihan ok eikä Isäntäkään luvasta huolimatta kiskonut kuohuviiniä huiviinsa, vaan nautiskeli menosta miltei ajokuntoisena, mikä oli erityisen huomaavaista.
Vappu raksaana oli siis ihan jees pienine lieve-ilmiöineen. Kiitos kuohuvan, jota yritin urhean suomalaiseen tyyliin tyhjentää kokonaan itse loppuun asti, ja herkkuja notkuvan napostelupöydän, olen ollut turvoksissa kuin virtahepo. Sain myös simaöverit, kun aina ei tarjoilla ollutkaan sitä holitonta vaihtoehtoa. Piti siis valita vähiten holillinen eli 0.5 prosentin sima.
Vappuhuuma jatkui iloisena seuraavana päivänä, jolloin menimme samaan aikaan raskautuneen ystäväpariskunnan kanssa brunssille. Lisää serpentiiniä, holitonta skumppaa ja viiniä ja ah mitä ruokaa. Oikein mukavaa.
Hyrisimme Isännän kanssa kotiin päästyämme vapun onnistuneisuutta ja iloisuutta. Isäntä erityisesti koki tämän vapun merkitykselliseksi. Tämä on viimeinen vappu kahdestaan. Tavallaan, jos valtavaksi paisunutta itsekseen potkivaa ja elämöivää mahaa ei oteta huomioon.
Vappuaamuna ennen brunssille lähtöä Isäntä varta vasten halusi ottaa itsestään kuvia mahan kanssa meidän pihalla. Isäntä kävi virittämässä kameran itselaukaisimen, dekoreerasi sekä emännän että pation ja marssitti minut pihastudioon kuvattavaksi. Sain myös poseerata kotisohvalla kietoutuneena pelkkään serpentiiniin ja ylioppilaslakkiin sekä hellokitty ilmapalloon (oh my god, se ei alunperin ollut tulossa meille vaan tuttavien lapsille), jotta miltei viikottaiseksi tulleesta tavasta ottaa mahakuva tulisi päivän teemaan sopiva.
Kuvat isäntä halusi liittää tulevaan vauvakirjaan. Ne olisivat muistona ajalta kun odotimme bebeä. Ensimmäistä kertaa isännällä tuntui olevan jokin oma mission liittyen raskauteen. Hän halusi ikuistaa meidät yhdessä mahan kanssa tulevalle lapselleen ja itselleen muistoksi. Jos tarkemmin muistelen, ovat myös mahakuvat Isännän oma keksintö. Isäntä taitaa olla ylpeä mahasta.
Ensin ajattelin, että mahakuvat ja niiden kautta mahan turpoamisen seuraaminen ja siitä jonkin matemaattisen kaavan laskeminen on insinööreille tyypillinen reagointitapa raskauteen. Homma taitaa sittenkin olla niin, että isäntä haluaa muistoja itselleen tästä raskaudesta. Minulle siitä ajasta jäävät muistoksi todennäköisesti ihanat raskausarvet, mutta isäntä taltioi sen kuvina, jottein kotona völjyvä tyypillisesti afrikanmantereella lammikossa viihtyvä muumia muistuttava eläin painusi unholaan.
vko 25
Vappu meni rattoisasti. Aatto meni työkavereiden kanssa upeassa vastarempatussa penthousessa Helsingin kattojen yllä holittoman kouhuviinipullon kera (nam, alan jo tottumaan niihin). Holittomuus oli ihan ok eikä Isäntäkään luvasta huolimatta kiskonut kuohuviiniä huiviinsa, vaan nautiskeli menosta miltei ajokuntoisena, mikä oli erityisen huomaavaista.
Vappu raksaana oli siis ihan jees pienine lieve-ilmiöineen. Kiitos kuohuvan, jota yritin urhean suomalaiseen tyyliin tyhjentää kokonaan itse loppuun asti, ja herkkuja notkuvan napostelupöydän, olen ollut turvoksissa kuin virtahepo. Sain myös simaöverit, kun aina ei tarjoilla ollutkaan sitä holitonta vaihtoehtoa. Piti siis valita vähiten holillinen eli 0.5 prosentin sima.
Vappuhuuma jatkui iloisena seuraavana päivänä, jolloin menimme samaan aikaan raskautuneen ystäväpariskunnan kanssa brunssille. Lisää serpentiiniä, holitonta skumppaa ja viiniä ja ah mitä ruokaa. Oikein mukavaa.
Hyrisimme Isännän kanssa kotiin päästyämme vapun onnistuneisuutta ja iloisuutta. Isäntä erityisesti koki tämän vapun merkitykselliseksi. Tämä on viimeinen vappu kahdestaan. Tavallaan, jos valtavaksi paisunutta itsekseen potkivaa ja elämöivää mahaa ei oteta huomioon.
Vappuaamuna ennen brunssille lähtöä Isäntä varta vasten halusi ottaa itsestään kuvia mahan kanssa meidän pihalla. Isäntä kävi virittämässä kameran itselaukaisimen, dekoreerasi sekä emännän että pation ja marssitti minut pihastudioon kuvattavaksi. Sain myös poseerata kotisohvalla kietoutuneena pelkkään serpentiiniin ja ylioppilaslakkiin sekä hellokitty ilmapalloon (oh my god, se ei alunperin ollut tulossa meille vaan tuttavien lapsille), jotta miltei viikottaiseksi tulleesta tavasta ottaa mahakuva tulisi päivän teemaan sopiva.
Kuvat isäntä halusi liittää tulevaan vauvakirjaan. Ne olisivat muistona ajalta kun odotimme bebeä. Ensimmäistä kertaa isännällä tuntui olevan jokin oma mission liittyen raskauteen. Hän halusi ikuistaa meidät yhdessä mahan kanssa tulevalle lapselleen ja itselleen muistoksi. Jos tarkemmin muistelen, ovat myös mahakuvat Isännän oma keksintö. Isäntä taitaa olla ylpeä mahasta.
Ensin ajattelin, että mahakuvat ja niiden kautta mahan turpoamisen seuraaminen ja siitä jonkin matemaattisen kaavan laskeminen on insinööreille tyypillinen reagointitapa raskauteen. Homma taitaa sittenkin olla niin, että isäntä haluaa muistoja itselleen tästä raskaudesta. Minulle siitä ajasta jäävät muistoksi todennäköisesti ihanat raskausarvet, mutta isäntä taltioi sen kuvina, jottein kotona völjyvä tyypillisesti afrikanmantereella lammikossa viihtyvä muumia muistuttava eläin painusi unholaan.
vko 25
torstai 14. huhtikuuta 2011
Omaan napaan tuijotellen
Minulla on ollut kaunis napa. Sopivan syvä, uurteinen ja sileä. Nyt se on saamassa uuden olomuodon, mikä hieman hirvittää.
Napani on suureksi järkytyksekseni punkeamassa ulos. Se on viime viikkoina huolestuttavasti madaltunut (ja laajentunut!!). Napa ei enää ahmaise sisuksiinsa etusormeni ensimmäistä niveltä, vaan korkeintaan sormen pään. Lisäksi navan tasainen pohja on saanut uudeksi piirteekeen kuhmun. Pieni kumpare näyttää siltä, kuin jotakin olisi kampeamassa siitä kohdin pihalle. Argh!
Myös isäntä on huomannut muutoksen. Kävimme suuren napakeskustelun hetki sitten, jossa ruodimme napani syvintä olemusta. Isännän mielestä minulla on aina ollut todella syvä napa. Itseni mielestä kuoppa on tietenkin olllut aivan normaali ja juuri sopiva, mutta että oikein todella syvä. Hmm... Mielestäni juuri ideaali.
Oli napa syvä tai todella syvä olen napani olemuksesta ylpeä ja kiitän siitä äitiäni. Hän on aikoinaan syntymäni jälkeen syynännyt ja hoivannut napatynkääni äidillisellä huolella ja rakkaudella . Aionkin kysyä häneltä, miten saadaan näin hyvä napa aikaiseksi, onhan hän oikea napaekspertti kahden lapsen jälkeen (siskollanikin on nätti napa). Voin sitten siirtää nämä napaopit eteenpäin ja harjoittaa niitä käytännössä syksyllä.
Jos siis pystyn tuijottamaan sitä mahasta punkeavaa kellertävää suolenpätkää vaipanvaihtoa kauemmin. Saatika lärppimään sitä pumpulipuikoilla ja suolavedellä. Yh, isäntä hoitaa, minä valvon.
Muistan ikuisesti kun näin siskoni napajämät pienenä. Tämä hieman järkyttävä näky on jäänyt mieleeni tiukasti. Luulin, että hänen vatsansa pursuaa navasta pihalle. Samoin muistan sen hetken, kun sama tynkä kopsahti ällönä kuivuneena kikkareena hoitopöydälle ja äitini sitä silloin ilahtuen esitteli. Katsohan, mikäs se tässä. En olisi halunnut. Trauma jäi.
Napa on pienen maailmani ydin ja ainutlaatuinen todiste omasta vauva-ajastani. Navasta on siis tullut jonkin asteinen pakkomielle. Tämä on minulle uusi ilmestys ja selvä raskauden lieveilmiö (onko tämä nyt sitä kuuluisaa äidiksi tulemista?).
Anyway, oma napani on nyt tilassa, jossa sitä kammetaan sisältä päin pihalle. Voi herran pieksut sitä päivää ja kauhua mikä siitä seuraa kun se pullahtaa - plops - inside out. Jotta en liikoja virittelisi mielessäni visioita laastareista ja jeesusteipeistä, jotka estäisivät pullahduksen, olen päättänyt kestää muutoksen hampaita kiristellen. Napani pyhin ehkä paljastuu, mutta tuleepahan vauvalle muutama sentti lisätilaa...
vko 22
Napani on suureksi järkytyksekseni punkeamassa ulos. Se on viime viikkoina huolestuttavasti madaltunut (ja laajentunut!!). Napa ei enää ahmaise sisuksiinsa etusormeni ensimmäistä niveltä, vaan korkeintaan sormen pään. Lisäksi navan tasainen pohja on saanut uudeksi piirteekeen kuhmun. Pieni kumpare näyttää siltä, kuin jotakin olisi kampeamassa siitä kohdin pihalle. Argh!
Myös isäntä on huomannut muutoksen. Kävimme suuren napakeskustelun hetki sitten, jossa ruodimme napani syvintä olemusta. Isännän mielestä minulla on aina ollut todella syvä napa. Itseni mielestä kuoppa on tietenkin olllut aivan normaali ja juuri sopiva, mutta että oikein todella syvä. Hmm... Mielestäni juuri ideaali.
Oli napa syvä tai todella syvä olen napani olemuksesta ylpeä ja kiitän siitä äitiäni. Hän on aikoinaan syntymäni jälkeen syynännyt ja hoivannut napatynkääni äidillisellä huolella ja rakkaudella . Aionkin kysyä häneltä, miten saadaan näin hyvä napa aikaiseksi, onhan hän oikea napaekspertti kahden lapsen jälkeen (siskollanikin on nätti napa). Voin sitten siirtää nämä napaopit eteenpäin ja harjoittaa niitä käytännössä syksyllä.
Jos siis pystyn tuijottamaan sitä mahasta punkeavaa kellertävää suolenpätkää vaipanvaihtoa kauemmin. Saatika lärppimään sitä pumpulipuikoilla ja suolavedellä. Yh, isäntä hoitaa, minä valvon.
Muistan ikuisesti kun näin siskoni napajämät pienenä. Tämä hieman järkyttävä näky on jäänyt mieleeni tiukasti. Luulin, että hänen vatsansa pursuaa navasta pihalle. Samoin muistan sen hetken, kun sama tynkä kopsahti ällönä kuivuneena kikkareena hoitopöydälle ja äitini sitä silloin ilahtuen esitteli. Katsohan, mikäs se tässä. En olisi halunnut. Trauma jäi.
Napa on pienen maailmani ydin ja ainutlaatuinen todiste omasta vauva-ajastani. Navasta on siis tullut jonkin asteinen pakkomielle. Tämä on minulle uusi ilmestys ja selvä raskauden lieveilmiö (onko tämä nyt sitä kuuluisaa äidiksi tulemista?).
Anyway, oma napani on nyt tilassa, jossa sitä kammetaan sisältä päin pihalle. Voi herran pieksut sitä päivää ja kauhua mikä siitä seuraa kun se pullahtaa - plops - inside out. Jotta en liikoja virittelisi mielessäni visioita laastareista ja jeesusteipeistä, jotka estäisivät pullahduksen, olen päättänyt kestää muutoksen hampaita kiristellen. Napani pyhin ehkä paljastuu, mutta tuleepahan vauvalle muutama sentti lisätilaa...
vko 22
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Saat potkut!
Mahassa möyrii ja vääntelehtii. Joku siellä öykkäröi, mihin en todellakaan ole tottunut.
Möyriminen on onneksi hiljaista vielä päiväsaikaan. Välillä havahdun työpisteellä, erityisesti lounaan jälkeen, että jotakin kummaa tapahtuu. Tuntuu siltä, kuin vatsaani olisi sijoitettu litran kokispullo poikittain, joka hölskyy puolelta toiselle. Näinhän se tavallaan onkin, sillä vauva kelluu vapaakelluntaa lapsivedessä.
Päivällä meno yleensä jää huomaatta työhässäköiden keskellä. Minä ja vapaakelluja elämme omaa päivärytmiämme toisistamme tietämättöminä. Muutama päivä sitten sain tosin ilkeän alavatsakrampin ja hätäpäissäni pohdin jo kättärille kurvaamista, sillä aikomukseni ei todellakaan ole startata erittäin ennenaikaista synnytystä keskellä työpaikan lounaspöytää ja (mmm - niin hyviä) pinaattilettuja. Hommasta kuitenkin selvisi lepäämällä ja kipu laantui kun mahaa hieroi.
Krampin jälkeen möyrintä alkoi hyvin voimakkaana. Luulen että mahassa oltiin oltu aika puristuksissa kohdun krampatessa. Kersa päätti sitten tukalan olotilansa jälkeen zumbata riemusta, kun tilaa tuli taas enemmän. Hetken päästä totesimme molemmat mahan toisilla puolin helpottuneina olevamme kunnossa ja jatkoimme päivärutiinejamme.
Vatsani vesisänkymäinen olotila on ylipäätään tuntunut koko ajan omituiselta. Kropassani tapahtuu jotain, mihin en voi itse vaikuttaa. Varsinkin iltaisin, kun tällä sektorilla alkaa tapahtua, olo on epäuskoinen. Mahan omatoiminen liikehdintä aiheuttaa usein kummastuneita reaktioita. Tähän mennessä liikehdintä on ollut pientä ja heiveröistä ja Isäntä on päässyt sitä harvakseltaan todistamaan. Viime keskiviikkoiltana, kesken C.S.I New Yorkin katselua mahassa kuitenkin jorattiin tavallista tiheämpään. Isännän kokeillessa mahan päältä tuli yhtäkkiä kolme tai neljä tiukkaa futaisua suoraan Isännän kättä vasten. Maha suorastaan hypähti ja molemmat tulevat vanhemmat hieman jopa säikähtivät. Riiviön potkut tuntuivat ihmeen kovilta ja todellakin näkyivät vatsan päältä.
Hellien tunteiden sijaan mieleeni tuli kuvia kauhuelokuvista. Sisälläni oli jotakin, joka oikoi jalkojansa ja venytteli. Sillä jolllakin on oma tahti, halu ja meininki, oma elämä. Minusta riippumatta.
En millään voi olla ajattelematta kaikkia Alienin leffojen jatko-osia, jossa Alienin jälkikasvu tupsahtaa mahasta pihalle ei niin mukavin seurauksin. Yhtään sen vähempää erikoisefektejä ei liene myöskään itse synnytyksessä olevan. Odotankin vähintään suolien lentelevän kättärin seinille.
Yritä tässä nyt sitten hehkua raskausonnesta, kun vatsasi on vallannut joku toinen.
vko 20
Möyriminen on onneksi hiljaista vielä päiväsaikaan. Välillä havahdun työpisteellä, erityisesti lounaan jälkeen, että jotakin kummaa tapahtuu. Tuntuu siltä, kuin vatsaani olisi sijoitettu litran kokispullo poikittain, joka hölskyy puolelta toiselle. Näinhän se tavallaan onkin, sillä vauva kelluu vapaakelluntaa lapsivedessä.
Päivällä meno yleensä jää huomaatta työhässäköiden keskellä. Minä ja vapaakelluja elämme omaa päivärytmiämme toisistamme tietämättöminä. Muutama päivä sitten sain tosin ilkeän alavatsakrampin ja hätäpäissäni pohdin jo kättärille kurvaamista, sillä aikomukseni ei todellakaan ole startata erittäin ennenaikaista synnytystä keskellä työpaikan lounaspöytää ja (mmm - niin hyviä) pinaattilettuja. Hommasta kuitenkin selvisi lepäämällä ja kipu laantui kun mahaa hieroi.
Krampin jälkeen möyrintä alkoi hyvin voimakkaana. Luulen että mahassa oltiin oltu aika puristuksissa kohdun krampatessa. Kersa päätti sitten tukalan olotilansa jälkeen zumbata riemusta, kun tilaa tuli taas enemmän. Hetken päästä totesimme molemmat mahan toisilla puolin helpottuneina olevamme kunnossa ja jatkoimme päivärutiinejamme.
Vatsani vesisänkymäinen olotila on ylipäätään tuntunut koko ajan omituiselta. Kropassani tapahtuu jotain, mihin en voi itse vaikuttaa. Varsinkin iltaisin, kun tällä sektorilla alkaa tapahtua, olo on epäuskoinen. Mahan omatoiminen liikehdintä aiheuttaa usein kummastuneita reaktioita. Tähän mennessä liikehdintä on ollut pientä ja heiveröistä ja Isäntä on päässyt sitä harvakseltaan todistamaan. Viime keskiviikkoiltana, kesken C.S.I New Yorkin katselua mahassa kuitenkin jorattiin tavallista tiheämpään. Isännän kokeillessa mahan päältä tuli yhtäkkiä kolme tai neljä tiukkaa futaisua suoraan Isännän kättä vasten. Maha suorastaan hypähti ja molemmat tulevat vanhemmat hieman jopa säikähtivät. Riiviön potkut tuntuivat ihmeen kovilta ja todellakin näkyivät vatsan päältä.
Hellien tunteiden sijaan mieleeni tuli kuvia kauhuelokuvista. Sisälläni oli jotakin, joka oikoi jalkojansa ja venytteli. Sillä jolllakin on oma tahti, halu ja meininki, oma elämä. Minusta riippumatta.
En millään voi olla ajattelematta kaikkia Alienin leffojen jatko-osia, jossa Alienin jälkikasvu tupsahtaa mahasta pihalle ei niin mukavin seurauksin. Yhtään sen vähempää erikoisefektejä ei liene myöskään itse synnytyksessä olevan. Odotankin vähintään suolien lentelevän kättärin seinille.
Yritä tässä nyt sitten hehkua raskausonnesta, kun vatsasi on vallannut joku toinen.
vko 20
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Houston, we have a contact!
Siellä on elämää sittenkin!
Möyrintä tuntui äsken ensimmäistä kertaa ihan livenä.
Mieletöntä (ja vähän ällötävääkin samalla)!
vko 17+4
Möyrintä tuntui äsken ensimmäistä kertaa ihan livenä.
Mieletöntä (ja vähän ällötävääkin samalla)!
vko 17+4
tiistai 15. maaliskuuta 2011
Mahan vahtausta
Kaikki naisihmiset tietävät sen ärsyttävän faktan omasta kokemuksestaan: etuvarustusta tuijottavat mieshenkilöt (ja miksei naishenkilötkin). Ne jäävät aina kiinni teostaan. Vaikka katse vilahtaisi salaman nopeasti kasvoista sen kriittiset 30 senttiä alaspäin, olet busted! Silmien liikkeen huomaa aina.
Samalla logiikalla myös uusi kohtaamani lajike, mahantuijottelijat, huomataan. Mahantuijottelijat jäävät etuvarustustuijottelijoiden kanssa yhtä korkealla prosentilla kiinni. Itse asiassa jopa helpommin, sillä silmien liikuttelumatka on nimittäin mahan kohdalla tuplasti pidempi.
Olen huomannut uuden lajin lisääntymisen työkavereideni ja ystävieni keskuudessa. Ympärilläni käydään uudenlaista silmien asemointia. Esimerkiksi kahvipöytään istuessani viikonloppuna esiin vyörynyt mahani kohtaa aina muutaman uteliaan katseen ennen kuin pääsee vilahtamaan pöydän taakse piiloon.
Olen myös huomannut, että pystyn houkuttelemaan kurkkijoita omatoimisesti asuvalinnallani. Jos päälläni on kokovartalokaapu, joka peittää muodon kuin muodon, saan olla rauhassa. Jos taas päälläni on kireämpi paita on katsemagneetti viritetty. Tämä toimii erityisesti silloin, jos sidon vyön korkealle vyötärölle. Tällaisen muodin kanssa tosin mahatonkin kulkija alkaa näyttää mahakkaalta.
Ja okei, myönnetään, harrastan mahatarkkailua itsekin. Tarkkailin viimeksi kaupungin tarjoamalla fyssarikäynnillä muiden odottavien äitien mahoja ja jäin siitä itsekin takuuvarmasti kiinni!! En mahtanut uteliaisuudelleni mitään.
Tulen varmasti kokemaa nlisää mahatarkkailua tulevaisuudessa, sillä kuten sanoin, mahani on vaatinut viime perjantaista lähtien lisää tilaa. Tästä tuskastuneena marssin suoraapäätä ostamaan kahdet äitiyspökät, jotka helpottivat kiristävää oloani. Nyt sitä ollaan siis jo ihan vaatteidenkin puolesta ja mahankin puolesta raskaana! Henkinen puoli kylläkin laahaa vielä hieman jäljessä...
vko 18
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)