Unet

Olen mielestänivälttynyt hormonimyrskyiltä suhteellisen hyvin. Pääni on ollut miltei suurimman osan ajasta tyyni kuin järven pinta. Myönnän, että hormonihyrrät ovat kuitenkin olemassa, mutta ne ovat vain piiloutuneet.

Olen nimittäin huomannut, että uneni ovat lähteneet lapasesta viimeaikoina. Tämä kummallisuus alkoi noin viikolla 12 ja jatkuu, sekä tuntuu jopa pahenevat entisestään. Olen aina ollut vilkkaiden unien näkijä ja kuulemma kova unissa puhuja pienenä. Muistan aina seuraavana päivänä edellisyön unet ja jos olen herännyt kesken unen, voin helposti jatkaa samasta kohtaa halutessani.

Unet ovat aina olleet enemmän tai vähemmän arkeen liittyviä, ei mitään ihmeellisiä, mutta niin sanotusti ajan vietettä öiseen aikana. Nyt unet ovat kuitenkin rikastuneet niin volyymiltään kuin sisällöltäänkin. Näen mielettömän paljon erilaisia unia yön aikana. Kaikki ovat lisäksi hyvin tunnepitoisia, mikä on minulle uutta. Joskus pienenä olen saattanut tällaisia unia nähdä, mutta en enää aikuisiällä. Nyt tämänkaltaiset unet ovat palanneet. Jos näen surullisen unen, herään itkien, jos pelottavan, herään kauhuissani.

Lisäksi uneni aiheet ovat muuttuneet oudoiksi. Näen unta kaikista työkavereistani mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Näen mielettömän paljon unta Isännästä, mikä on hieman epätavallista minulle, sillä mielestäni jos ensin on katselen häntä päivät pitkät valveilla ollessani, ilmestyy Isäntä nyt myös mieleeni yöaikaan.

Unista oudoimmat ovat liittyneet etäisesti raskauteen. Muutama yö takaperin näin unta pizzabaarista, jossa nälkäisenä (ylläriylläri) tilasin pizzaa. Ruokapaikka oli kuitenkin jotenkin oudosti englanninkielinen ja kinkkuananaspizzan tilaaminen epäonnistui kuvitteellisen kielimuurin takia. Pöytääni tuotiin vain yksi pizzaslice ja meetwursti-pekoni-juusto-kerma -keitto (olen ollut yöllä selkeästi nälkäinen). Keitto oli niin täynnä mustapippureita, että jouduin ronkkimaan sitä, etten olisi syönyt pelkkää pippuria. Pelkäsin nimittäin, että saan vuosisadan närästyksen pelkän pippurin jyystämisestä.

Toinen uni puolestaan tapahtui Helsingin keskustassa, jossa kuskasin vieraakseni saapunutta Carrie Bradshawta, eli sinkkuelämää -sarjan yhtä hahmoa. Esittelin Carrielle Kiasman, Töölöönlahden ja humanistien opiskelijabileet, joihin menimme viettämään loppuillan. Ongelmani oli koko unen ajan, että Carrie tarjosi askikaupalla tupakkaa. Otin aluksi muutaman, mutta sitten rupesin laksemaan, montako tupakkaa päivässä tekee mahassa olevalle vauvalle pahaa. Loppuuni oli painostavaa, jossa yritin keksiä mahdollisimman monta hyvää tekosyytä olla polttamatta ja kuitenkin loukkaamatta vierastani.

Kaiken kukkuraksi olen alkanut puhumaan unissani. Isäntä nauraa, kun tiuskin häneltä kymmenen jälkeen illalla täysin taju kankaalla  missä ovat aurinkolasini tai muuta yhtä järkevää.  Onneksi sentään en paljasta mitään vakavampia valtionsalaisuuksia...

Ne hormonit

Nyt pääsivät hormonit pahasti yllättämään. Olen pitänyt itseäni koko alkuraskauden varsin selväjärkisenä ja rationaalisena toimijana. Raskaus ei ole muuttanut ajatuksen (järjen) juoksuani oikein mitenkään. En ole esimerkiksi haksahtanut haaveilemaan vauvanvaatteista, tavaroista tai tarvikkeista juuri ollenkaan. Ehkä pikemminkin päin vastoin, ne ovat tuntuneet vielä epäajankohtaisilta. Olen ymmärtänyt, että moni samassa tilanteessa oleva on päätynyt jopa siihen pisteeseen, että siipan on pitänyt evakuoida pankkikortti liikojen vauvanvaateostosten takia jo ensimmäisillä raskausviikoilla. Onneksi meillä siis ei ole mennyt näin, vaan alku on ollut hyvinkin tasaista. Pelottavan rauhallista.

Mutta, tänään tapahtui kummia. Olen kärsinyt aivan sairaanloisestia flunssasta, siis ihan oikeasti omat voimani ylittävästä räkätaudista nyt jo kolme päivää. Olen sen takia joutunut nukkumaan yksin sohvalla olohuoneen puolella ja niistänyt ainakin tuhat kertaa ja aivastellut saman määrän. Olo on ollut aivan surkea. Ja kun apteekista tarjotaan vain nasolinia raskaana olevalle, on se tuntunut samalta kuin käskettäisiin syödä lisää c-vitamiinia keuhkosyöpään. Lohdutonta!

Taistellessani himuista tautia vastaan koitti  isännän vuotuisen hiihoreissun lähtöpäivä tänään. Täysin rationaalinen minäni painui lähtöhetken koittaessa jonnekin syvälle kiven alle sillä purskahdin itkuun ja vollotukseen isännän pukiessa vaatteita päälle. Lapsenomaisesti tarrasin hänen hihaansa ja voihkin kuinka kamalaa oli jäädä tänne yksin ja kuinka ikävä tulisi olemaan kova. Isäntä tästä tietty hätääntyi eikä alku ollut paras mahdollinen reissufiiliksen virittelijä. Hetken kyynelehtimisen jälkeen totesin, että itku tuli niin spontaanisti jostakin sielun syvimmästä sopukasta, että kyse oli pakko olla hormoneista eikä mistään oikeasta sielunhädästä. Sopersin isännälle kyynelehtien ja välillä nauraen, että älä välitä, tämä taitaa nyt olla niitä kuuluisia hormoneja, että hyvää reissua vain.

Jep, sitä ollaan raskaana.

vko 13