Uskaltauduin pitkän pohtimisen ja vatvomisen jälkeen vihdoinkin kohtaamaan pomoni ja kertomaan hänelle uutiset. Olin jo muutaman viikon vältellyt asian ilmoittamista, mutta viime viikolla oli todettava faktat ja astuttava kuulemaan tuomio.
Kainalot hiestä märkinä ja ääni vapisten (ja naama todella punaisena!!) raahustin esinaismieheni huoneeseen ja tunnustin hänelle faktat. Koin miltei jonkin moisen ruumiistairtautumiskokemuksen kuullessani oman värisevän ääneni sanovan "meille tulee vauva ensi syksynä". Tunnustusta seurasi piiiiiiitkä hiljaisuus. Pomon edessä seistessäni odotin hänen tekevän ratkaisevan liikkeen, joka antaisi syyn toteuttaa tarkoin suunnitelllun pakoreitin ja väistämättömän maan alle katoamisen.
Hyvästi tutkijan työ, hyvästi yhteiskuntatieteellinen ala, minusta tulee puutarhuri!
Pomon reaktio kuitenkin oli pyyteetön "onneksi olkoon!" Hän totesi, että onhan tämä projektin kannalta harmillinen uutinen, mutta niin mahtava juttu oman elämän kannalta, että hän suosittelee ehdottomasti siitä nauttimista. Hänen omassa elämässään lapset ovat kuulemmat juuri se juttu, mitä hän ei haluaisi jättää ikinä väliin.
Ihanaa, pakoreitti olisikin ollut mahdoton toteuttaa ja työni liian kiinnostavassa vaiheessa vielä hyljättäväksi!
Mieletöntä, kaikki hyvin. Kukaan ei huutanut tai ollut pettynyt minun, eikä paljastuksestani seurannut minkäänlaista saarnaa huonosta suunnittelusta ja vastuuttomuudesta. Kukaan ei kyseenalaistanut valintaani hankkia lapsia. Päinvastoin, minua onniteltiin hyvästä valinnasta. Tunnustuksen jälkeen keskustelimme vielä pitkät pätkät kaikesta mahdollisesta ja hyvin sopuisasti. Juttutuokio päättyi hyvässä yhteisymmärryksessä ja toiveikkaaseen sävyyn, homma jatkuu eikä hätää ole.
Hieno tyyppi tuo pomoni!
Tunnustettakoon kuitenkin vielä, että ehdin ennen kertomista lievästi sanottuna panikoida tunnin verran omassa työhuoneessani. Aivan liian pitkä aika hermoilla. Lietsoin itseni lopulta niin suureen paniikkiin, että päätin ottaa turvakseni tyhjän paperinkeräyspahvilaatikon (WTF?!?). Astuessani esinaismiehen huoneeseen pitelin siis tiukan uhmakkaasti tyhjää laatikkoa sylissäni. Ajattelin, että jos pomo käy kuumana niin harhautan häntä, heitän laatikon pöydälle ja pakenen vuorille. Vaihtoehtoisesti olisin myös voinut mätkäistä sillä napakasti hänät otsaan ostaen samalla lisäaikaa karkaamiseen.
Hyvä minä. Viisas ja looginen päätelmäketju, jota onneksi ei tarvinnut toteuttaa.
Minua ei ilmeisesti koskaan kannata ahdistaa nurkkaan tai saa laatikosta...
=D
vko 15
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti