No sehän on ollut hoidossa Mummilla.
Tämä glittermummi on anoppini, ihana mieheni äiti, joka on sekaisin, siis jäätävän selkaisin, ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Ja pahemman kerran. Joka kerta, kun mummi tulee kylään on tuliasena jotakin vaaleanpunaista. Muovista. Ja mitä yleisemmin turhakettta. (Fida lähetystori kiittää, älkää kertoko.)
Viimeksi eilen yritimme kauniisti vihjata, että jospa säästettäisiin lahjukset vaikka syntymäpäiviksi ja jouluksi, niin lapsestakin ne päivät tuntuisivat erikoisilta ja lahjat ansaituilta. Ei mennyt perille. Ei siksi, että mummi ei tahdo kuunnella, vaan siksi, että se ei ehdi. Se paneutuu entreensä jälkeen niin täysillä tyttäreemme, että hienovaraisuudet menevät kuuroille korville.
Mummi menee niin täysiä lapsemme kanssa, että hoito-ohjeita antaessa olemme alkaneet ottaa ipanan omaan syliimme, jotta ohjeet eivät hukkuisi "minun pieni rakas kulta mussukka, pusipusi halihali" -hokemien joukkoon. Se ei kertakaikkiaan pysty kuuntelemaan muuta maailmaa, kun lapsenlapsi on näkökentässä.
Tiesin, että anopistani kuoriutuu supermummi, oikea kävelevä Hoplop, kun lapsemme syntyy. Murmeli on aina totaalihöykkyytetty kun se palautetaan meidän huostaan. Eilenkin, kun vanhemmat viettivät laatuaikaa jumpassa, oli ipanaa viety niin kovaa, että se sätkähteli vielä koko loppuillan. Se oli hieman
Ja kaiken kukkuraksi, aina kun Hoplop Mummi on ollut kylässä tuntuu, että murmeli on oppinut jotain uutta, uuden äänen, liikkeen tai ilmeen. Eilen se oppi heiluttamaan oikeaa kättään vauhdilla korvan ohitse ja pään yli.
Taito sekin.
Tiedä häntä pitääkö tässä jossain vaiheessa ryhtyä mustasukkaiseksi, jos ensimmäiset askeleet otetaan mummin tuella, vai nauttia siitä, että kasvatusähkyä voi jakaa, vaikka sitten oman anopin kanssa (joka on hyvä ehdokas maailman parhaaksi mummiksi, mutta tätä en sano ääneen)?
Mutta glittereistä en pidä, enkä siitä että lapseni haisee anopille. Joku roti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti