LA

Luvattu päivä. Ei näy eikä tunnu yhtään mitään.

Eiköhän oteta se vuoden 2014 versio sitten suosiolla vastaan.

Jatketaan odottamista.

Prkl.

Seiskarit

Perheessämme on hieman omituinen tapa, jota seurataan orjallisesti illasta toiseen. Se on muotoutunut viimeisen kahden vuoden aikana vedenpitäväksi rutiiniksi, jota ilman on vaikea edetä. Se starttaa iltatoimet, rauhoittaa päivän viimeisistä kiireistä ja kokoaa pesueen yhteen.

Se on seiskarit. Seitsemän uutiset.

Tasan kello 19 null null istuudumme sohvalle. Joka ikinen. Avaamme koko päivän mustana ammottaneen viihdekeskuksen ensimmäistä kertaa ja viimeistään alkutunnarin soidessa kiljahtaa ensimmäisemme innosta soikeana "seiskarit" ja juoksee sohvalle. Päivän uutisannos on näin taattu, sillä hesaria ei ehdi aina lukea kuin otsikkopohjalta.

Ensimmäisemme aivopesu on aloitettu jo varhain. Jo parikuisesta tai alle, on tyty nukutettu seiskareiden äärellä. Hetkeä ennen kuin päivän uutisanti alkoi pyöriä ruudussa himmensimme olohuoneen valaistuksen, laitoimme makuuhuoneen unikuntoon ja lämmitimme jättipullon iltamaitoa. Sitten istuuduimme sohvalle ja huokaisimme 20 minuuttia. Kunnes The Iltarääkki alkoi.

Nyt rutiini starttaa iltatoimet. Kun uutisten loppuläpät on heitetty ja Peter Frantzen poistunut lavalta, käymme noin puolen tunnin sisällä iltapuuhiin hampipesuineen ja iltasatuineen.

Homma on toiminut tähän asti mahtavasti. Uutiset ovat hyvä iltashow. Tarpeeksi korkealentoista aikuisille ja jopa lapselle, joka ei siis tajua ohjelmasta oikein yhtään mitään. Ei siis traumoja yöuniin tai liian vilkasta menoa jolloin nukahtaminen ei onnistu. Varsinainen lastenohjelma siis.

Paitsi eilen.

Ensin käsiteltiin Taikkumaiden mielenosoituksia. Jouduin selittämään mukulalle miksi sedät huutavat, heittävät palopommeja, sytyttivät auton tuleen ja heiluttelivat iskulausekylttejä. Lisäkysymys seurasi rynnäkkökiväärejä kantavista poliiseista. "Äiti mitä noi sedät tekee, mitä ne kantaa kädessä?".

Seuraavaksi käsiteltiin jonkin Aasian maan ohjusharjoitteita, tai siis iskuista kai oli oikeasti kyse. Keskityin itse uutisen ajan selittämään mitä metallilieriöitä kyseisen valtion sotilaspäällikö potkiskelivat maassa. "No kuule, ne on ohjuksesta tippunutta romua ja ohjus taas on vähän isompi ja tuhmempi raketti..."

Uutisista ja kiperistä kysymyksistä päästiin urheiluruutuun, jonka luulisi olevan kevyempää kamaa. Sain kuitenkin vastata kysymyksiin, miksi sedät mätkii toisiaan kun ei saa lyödä (fudismatsissa lämivät uroshoivamaisesti toisiaan takaraivoon maalin jälkeen) ja miksi setää sattui (lätkämatsissa uroshoiva oli vieläkin rajumpaa)? Viimeistään UFC:n lopputuloksen näyttämisen uhka sulki teeveen.

Tosielämä on hurjaa. Ehkä iltarutiineja täytyy sittenkin muuttaa, seiskaltahan tulee muutakin laatukamaa kuten kiinteistökuningatar, pulttiois, maailman övereimmät hääjuhlat, tyhjätaskut, neljän tähden illallinen, hullut hamstraajat ja niin edelleen lapsille sopivaa...

Astetta eksoottisempi joulu

Joulun mahapöpöt

Olipas tämä joulu astetta eksoottisempi, suorastaan erilainen tai extreme. Eihän se vielä riitä mitenkään, että joulupöydässä pitäisi jännittää synnyttävänsä. Kunnon draama saadaan aikaan häröilevistä sukulaisista, perheen omista joulukiistoista sekä mahataudista. Erityisesti synnytys keskellä mahatautia ei ole hehkeimmästä päästä, sen tietää valeäiti, pitkän linjan loistava blogisti.

Olisihan merkeistä pitänyt päätellä jotakin jo ennen joulua, kun ipanamme toi tarhasta viimeiseltä päivältään tuliaisiksi mahataudin. Luultiin selvinnemme pelkästään yhden perheenjäsenen sairastelulla, mutta kiertolaiseksihan tuo pöpöperkele sitten osoittautui.

No ennen grande finalea, itse jouluaatto alkoi sukulaisten yllärivierailulla, joka ei todellakaan ollut toivottu. Kesken aamiaisen saatiin raahautua ulko-ovelle kalsarisilleen kuulemaan kuinka huonoa käytöstä on olla vierailematta koko joulukuussa appiukkolassa. Tämän takia kuulemma lapselle ajateltu joulukalenterikin jäi antamatta ja vanhemmat saavat käytöstään hävetä. Ok, asiaa olisi voinut auttaa se, jos vierailun odotuksesta olisi vihjattu tai herrasväki olisi vaikka itse raahannut persuksensa meidän suuntaan kylään. Mutta mitä näistä. Kirkkoonkaan emme kuulemma kakkiaset lähteneet siltä seisomalta kesken aamupalan. Voi mikä morkkis, varsinkin näin kirkkoon kuulumattomalle perheellemme.

No joo, suku on aina pahin paras, myös oma lähiperhe. Sukulaisten yllärivierailu nimittäin laukaisi mielettömän perheriidan siitä mitä joululta oikein halutaan. Tunkeilevia sukulaisia vai hiljaista perherauhaa. Se siitä, lopputulos oli hyvä kompromissi. Kerrankin.

Aamuepisodeja seurasi lisää sukulaisten vierailuja ja kaaosta. Ja mahan tökkimistä ilman lupaa. V***u jee. Mun lempihommaa. Olin kuin kala vedessä, öljyn tahrimassa sellaisessa.

Kun sukulaiset oli kammettu pihalle alkoi illan kolmas näytös. Mahatauti. jouluruokailusta ei tullut mitään. Uhmakakaramme kieltäytyi syömästä, Isäntä ei voinut syödä huonon olonsa takia ja itse en voinut syödä pöydästä muuten vain paljoakaan raskauden takia (silliä, mätiä, graavilohta jne jne).

Juhlaillallisen jälkeen (lue istuin yksin pöydässä tatti otassa) 200 euron ostokset kaadettiin kutakuinkin koskemattomana roskiin. Tätä seurasi pukkishow. Isäntä esitti pukkia juuri ja juuri viimeisillä voimillaan, ennen kuin romahti. Loppuilta olikin sitten yrjöä siellä ja sitä toista tuolla ja täällä. Jippii.

Neljäs episodi alkoi seuraavana päivänä. Huono olo vaihtoi omistajaa ja synnytys vatsataudin keskellä alkoi näyttää huonolta vitsiltä. Päätin visusti pitää seuraavat kaksi vuorokautta jalat ristissä ja vaikka mielummin räjähtää kuin päätyä laitokselle. Kärsinkin mukavasti kaksi vuorokautta tunteesta, että sisuskalut räjähtävät, synnytys käynnistyy hetkenä minä hyvänä, maha pulputtaa kuin jätelaitos ja kurkkuun on tungetty soppatykillä perunalootaa. 

Mutta mikä tärkeintä, en jakautunut. Korkeampia voimia on sittenkin jossain.

Se siitä Disney joulusta. Ensi vuonna uudet kujeet. Nyt olo helpottaa ja voi keskittyä taas iihen olennaiseen, nimittäin synnyttämiseen.

Jouluhaaste

Sain jouluhaasteen Ninalta ja laitetaan se nyt näin joulun aikaan tapetille. 

Säännöt kuuluivat seuraavasti:

* Vastaa 24 kysymykseen.

* Haasta blogikollegat vastaamaan samoihin kysymyksiin.

* Kerro kuka sinut on haastanut ja kenet haastat.

Parasta joulussa?

Lahjat. Argh, oikeasti. Rakastan yllätyksiä, niiden antamista ja saamista.

Joulumusiikkisi?

Tämä on selvä juttu, Rajaton on kestosuosikkini joulun ulkopuolellakin, mutta erityisesti heidän joululevynsä - ja konserttinsa- saavat aikaan ihan oikeita kyyneliä. Hyvänä kakkosen Club for fiven joulufiilistelyt.

Tykkäätkö katsoa jouluelokuvia? Millaisia?

Mukulana joo, nyt olen etääntynyt siitä ainaisesta Samu Sirkasta. Toisaalta, ehkä joudun  perumaan sanani, sillä altistun pian uudelleen sille helvetilliselle joulupiirrettymaratonille jälkikasvuni myötä...

Jouluherkkusi?

Siskoni tekemä bataattilaatikko. Ja kylmäsavustettu lohen mäti.

Mitä ehdottomasti täytyy olla jouluaterialla?

Mätiä! Ja alkupalaksi madeiralla maustettua lihalientä pienten lihapiirakoiden kera.

Koska joulukoristeet pääsevät kotiasi koristamaan?

Joulukuun eka, aiemmin en kuulemma saa laittaa niitä...

Joulu kotona vai jossain muualla?

Deffinetly mökillä, kaikkine kuusen ryöstämisineen ja lyhtykävelyineen pimeän tullen ja tietty ilman sukulaisia ihan vainoman pesueen kesken.

Itsetehdyt lahjat, kaupasta ostetut vai molempia?

Både och.

Laitatko ulkovaloja pimeyttä valaisemaan?

Sure ja paljon. Kaikissa on ajastimetkin eri kellonajoille. Meillä nääs asuu kotona insinööri.

Joulu oman perheen kanssa vai isommassa porukassa?

Oma perhe ja omat perinteet. Ei tarvitse tehdä poikkeuksia ja myönnytyksiä.

Onko sinulla joululahjatoivetta?

Kuinka kasvattaa bebe ja Äitikortti ovat listalla. En vain ole muistanut niistä kenellekään mainita...

Paras saamasi joululahja?

Heh, ekat rinsikat vuonna nakki ja makkara äidiltä. Oli vissiin pieni vinkvink.

Kamalin saamasi joululahja?

No näitä löytyy, mutta ehkä villakalsarit, siis ei pitkät kalsarit vaan naisten alushousut. Mukavaa kutinaa.

Kuvaile unelmiesi joulu?

Oma mökki, oma kuusi, itsetehty ruoka (kaupan tätien avustamana), mukulat iloisia, maha täynnä, kynttilän valo ja sitä rataa. Perus Disney.

Mikä on ärsyttävin joululaulu?

Gloo-ooo-o-o-o-o-oooo-o-o-o-o-oooriaa ja Hoosianna. Jessebiisit on oikeastaan kaikki aika raivostuttavia jos ne esitetään paatoksella.

Oletko tehnyt jouluvalmisteluja tälle vuodelle? Mitä?

Ostanut lahjat jo Marraskuussa. Pelkään että poksahdan in any minute.

Paras joulujuoma?

Amarone ja portviini, toinen ruokailussa eka, toinen vika.

Oikea joulukuusi, tekokuusi vai ei kuusta ollenkaan?

Tottakai oikea kuusi, eiku ai niin ne varisevat neulaset.

Käykö teillä joulupukki?

Saattaapi olla, jos ollaan oltu kilttejä.

Paras joulumuistosi lapsuudesta?

4-5 metrisen jättijoulukuusen koristelu mökillä, äidin ja isoäidin perinnöksi saaduilla lasipalloilla. Se on aina yhtä juhlavaa.

Laittaudutko aattona hienoksi vai hölläiletkö koko päivän pyjamassa?

Ei aattona pointti ole kledjut vaan ne lahjat, joulusauna, ruoka ja moni muu.

Peruna-, porkkana-, lanttu- vai bataattilaatikko?

Bataattiversio ja perunaversio. Viimeksi mainittu ehdottomasti Euroshopperin omenasoseen kera.

Paras joulusuklaa?

Ei aina sitä suklaata. Olen hedelmänami -koulukuntaa.

Joulutortut vai piparit?

Molempia ja paljon!

Ja jätetään muiden bloggaajien haastamiset tällä kertaa väliin, olkoon joulurauha.

Äitiyden rakentamista toistamiseen

Pakko vielä riipaista pienet rivit tästä aiheesta.

Toisen lapsen saamiseni on kangerrellut näihin päiviin asti. Työelämän oravanpyörässä raskaus eteni vaivihkaa niin vauhdilla, että en aina vieläkään tajua kasvavan keissini pitävän sisällään vauvaa. Tai olen asian päätellyt muljahtelevista kylkiluistani, mutta en ole ehtinyt miettiä mitä se tarkoittaa.

Moni on kysynyt oletteko valmistelleen esikoista tulevan vauvan saapumiseen. No jotenkin, on vastaukseni ajatusten jatkaessa samalla että "kunhan ensin valmistelisin itseni siihen".

Lapsen saamisen orientaatioviikko tai siis viikot alkoivat joulukuun alussa sovitusti isännän kanssa. Pinnasängy, hoitopöytä ja muut kummallisuudet rintapumppuineen päivineen ovat löytäneet pikkuhiljaa paikkansa.

En kuitenkaan malttanut täysin odotella kuivin suin sinne asti vaan harjoittelin kiintymyssuhteen muodostumista jo aiemmin. Sanotaanko näin pehmeänä laskuna itseäni varten.

Löysin nimittäin keinon tutustua uuteen muksuun, tosin hieman eettisesti kyseenalaisen ja kestävän kehityksen näkökulmasta täysin kestämättömän. Nimittäin shoppailun. Vauvatavaroiden shoppailun.

Olen viettänyt joulukuun alkuviikkoina tunteja kirppishyllyjen välissä ja kauppojen alelaareilla päästäen ostavan hirviöni täysin vallalleen. En ole kieltäytynyt mistään vauvoihin liittyvästä krääsästä, mikä vähänkin herättää minussa pienen tunneläikähdyksen. Huomasin nimittäin, että rakennan äitiyttäni osin ostelemalla ja hankkimalla vauvatavaraa.

Tämä jotenkin konkreettinen pesänrakennustoiminta on tarpeeksi suoraviivaista (putki?)aivoilleni. Ajatukseni kulkee selvästi rataa tuossa on 56 senttinen body, osta se koska meille tuleva vauva tarvitsee päällepantavaa ja jatkaa vielä kotona meillä on paljon pieniä vauvoille kuuluvia vaatteita, meille tulee pian oma vauva.

Olen jopa hieman viis veisannut että varasto itseasiassa pursuaa jo vauvan vaatteita edelliseltä kierrokselta. Jos jokin houkuttaa, tarttuu se kauppakoriin mukaan todellisuudessa äitiyden rakentamisen, ei tulevan vauvan vaatettamisen takia. Onpahan sitten takaisin roudattavaa kirppikselle ja jos lompakko tämän kaiken kestää niin menköön.

Alkeellista ajatuksen juoksua ja räävitöntä tuhlailua, mutta tämä toimii! Ajatus vauvan saamisesta on metodin myötä vahvistunut ja uusi hahmoton perheenlisäys saanut vaatetuksen ja pienten leluhankintojen myötä kouriintuntuvan maaperän sekä todistuksen olemassaolostaan. Jotenkin kummasti pyykkinarulta poimittujen minibodyjen laskostaminen otuksen omaan kaappiin tuntuu mukavalta.

Pisteenä i:n päälle on hankittava otukselle vielä ihan ikiomat sairaalastakotiutumisvaatteet. Ne joihin se otus puetaan kun lähdetään yhdessä kotiin. Meidän yhteiseen kotiin.

Äitiyden tuplaantuminen

Olen todella päättänyt näin päivien huvetessa orientoitua tulevaan äitiyteen. Tai siis,olen jo äiti mutta tulen uudelleen äidiksi. Tai tarkoitan, että äitiyteni tuplaantuu. Eiku mitenkä tämä nyt menee?

Olen jo äiti, äitiyttä tai äidiksi ei kai voi tulla tämän enempää oli lapsia yksi tai kymmenen. Mutta jokin tässä lapsiluvun yhteydessä ja vuoden vaihteen korvilla tulee kaiken järjen mukaan myös lisääntymään. Jos se ei ole äitiys niin mikä sitten?

Kliseisesti se on rakkaus. Lapsia kohtaan tunnettu rakkaus ei kuulemma ole jotain mikä puolittuu uusien muksujen tullessa, vaan sitä tulee jostain syövereistä yllättäen lisää. Toistaiseksi en sitä näe tai koe. Ehkä sitten synnärillä jotakin liikahtaa, kuten viimeksi vuoden 2011 elokuussa sain omakohtaisesti kokea.

Toisen lapsen myötä kuulemma perheestä tulee täydellisempi ja enemmän perhe. Mitähän ihmettä sekin tarkoittaa? Ilmeisesti jotain merkittävää ja väistämätöntä, sillä tätä kuulen usein. Näen tai pelkään, lähinnä vision, että se tarkoittaa täydellisempää oman ajan menetystä, vähempää parisuhdeaikaa ja enempää aikaa vietettynä vähintään jompi kumpi lapsi kainalossa. Onko tämä sitä enempää ja täyteläisempää perhettä? Ja pitääkö/voiko tätä tulkita jotenkin positiivisten vibojen kautta?

Arjen oranvanpyörä ainakin pyörähtää vimmaiseen vauhtiinsa. Viimeistään kahden lapsen siirtyessä päivähoitoon, harrastusten alkaessa ja koulun kellojen kilkattaessa ei päivärytmiä määritellä vanhempien tahtiin. Arjen voi siis sanoa olevan enemmän läsnä lapsiluvun kasvaessa. Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän maitopurkkeja jääkaapissa,

Kaksi lasta on kuulemma toisaalta myös kahden verroin iloa. Ja huolta. Tämä pitää varmasti paikkaansa. Ehkä toisen lapsen tulemisessa onkin kyse pohjimmiltaan siitä, että supertärkeiden ihmisten määrä lähipiirissä lisääntyy. Tämän seurauksena ympärilläni on yhden sijasta kaksi, joiden hyvinvoinnista kantaa huolta, viettää unettomia öitä, pelätä kuollakseen ja itkeä. Ja samalla välittää niin että tekee kipeää. Halata, hymyillä, nauraa, silittää ja pitää kädestä kiinni, olla myös se tärkein ja läheisin.

Hmm, alan saada kiinni siitä, mitä äitiyden tuplaantuminen on. Kuulostaa mukavalta. Ja rankalta.

Ulosheittoherkku

Joulufiilistely on noussut toiseen potenssiin. Lahjat on pakattu. Joulukuusta odotellaan ensi viikonlopuksi ja erityisesti sen koristelu on got to do -listallani kohokohtia. 

Leivonnaisia ja sapuskoja on tehty pakkaseen ja äskettäin Isäntä soitti Stokkan tiskiltä (omg, ollaan todellakin diippiä keskiluokkaa), että varataanko jouluksi täältä puolikas kalkkuna. No mikäs siinä. Minä en paistomittareista välitä.

Suursiivous sen sijaan jätetään tänä vuonna väliin. Samat koirankarvat ne kuintenkin ilmaantuvat nurkkiin päivän parin sisällä, miksi siis lähteä pingottamaan asiasta. Ellei sitä ota yhtenä synnytyksen edistäjänä. Hmm, pistetään sittenkin harkintaan.

Jatkoin tänään puuhastelua ja tekaisin (hah, raadoin) kulhoon unohtuneista hieman nahistuneista luumusta ja persimoneista romstopfin. Tai mikä lie nimeltään tämä herkku, mitä olen popsinut pienestä pitäen joka joulu. 

Pointtina on pilkkoa hedelmiä ja luumuja purkkiin kanelitangon ja anistähtien kanssa, kumota niiden päälle sokerivesilientä, jossa on uitettu vaniljatankoa (no ei ollut, eli vaniljasokerilla mentiin) ja lopuksi pistää vielä rommia aimo tujaus mukaan. Sitten vain jääkaappiin ja joulua sekä vanilja jädeä tai -vaahtoa odottelemaan.

Ja tässähän on siis hyvä häätöruoka ja todellista aihetta synnyttää ennen joulua (kaapissa odottavan amarone pullollisen ja kylmäsavustetun lohenmädin lisäksi). Rommi nimittäin ei lähde hedelmistä mihinkään, vaan tämän jälkkärin jälkeen ollaan sopivasti tuubassa koko perhe. Hik. Kukin oman tuntonsa mukaan.

The Suihkuhetki

Alkaa olemaan sellaiset olotilojen tiivistymiset ja viimehetkien ähkyt että ei paljoa naurata. Kaameimpana yönä nukun klo 22-24, minkä jälkeen olen hereillä klo 06 asti ja simahdan armosta vielä tunniksi jos käy tuuri.

Moottoroitu Hästens on käynyt ainakin tuhannsesti mielessä, sillä istualteen nukkuminen ei paljoa naurata. Selkä vääntyy, niskaa kolottaa ja yö on pitkääkin pidempi. Mutta minkäs teet jos henkeä ahistaa selällä maaten. Tai kylkeä kiristää kyljelteen. Tai lonkkia kolottaa toisella kyljellä. Tai jonkin muu ruumiinosa nyt vain ilmoittaa, ettei mahdu enää mukaan leikkiin, kun kaiken tilan vie päälle kaksi kiloa ylimääräistä ihmistä.

Eilen sohvalla hengenahdostuksissa kieriskellessäni tuli yhtäkkiä mieleeni Se Hetki kun kaikki on ohi ja elämässä käännetään taas uusi lehti. The Moment, kun raskausaika on todellakin ohi ja hengenahdistukset, närästykset, pukamaperkeleet, lonkkakivut, tenat ja kilojen kauhistelu ovat historiaa.

Se ei suinkaan ole se sekunti, kun mukula putkahtaa maailmaan parkaisun kera. Vaan se, kun pääsee vihdoin ja viimein tuntien puskemisen ja punnerruksen jälkeen kömpimään sairaalasängystä itse ylös kohti karuakin karumpaa synnytyshuoneen suihkukoppia. Se on The Suihkuhetki.

Neukkuhenkisessä suihkukopissa odottaa nimittäin ihme. Sinne mennään täysin rähjääntyneenä. Jalat puuduksissa, pylly ja sen naapuri tohjona, kädet ja muutkin paikat ties missä mönjässä, verta valuen, hiestä märkänä, tukka takussa, silmät katkeneista verisuonista punaisena. (anteeksi suorasukaisuus).

Siellä huuhdellaan raskaus ja sen sivutuotteet kirjaimellisesti alas viemäristä, ja tullaan ulos saippuoituina, hiukset pestynä, entinen raskausmaha tyhjänä höllyen, valmiina kohtaamaan uusi tulokas. Avoimin mielin ja ihmettelevin silmin.

Se suihku on silkkaa taikaa ja jonkinnäköinen rajapyykki raskauden ja äitiyden välillä. Suorastaan hyppy toiseen todellisuuteen (missä odottaakin sitten jo ihan seuraavat hengenahdistukset aivan nurkan takana...). Suihkuun menee raskaana ollut nainen yksilöyttä täynnä ja ulos tulee äiti, miltei sen kaiken vastakohta.

Odotan sitä suihkua.

Kanelit, sokerit, autot ja sammakot.

Ihan pakko sanoa, että on kyllä edelliseen kierrokseen verrattain omituista, että en tiedä varmuudella kumpi sukupuoli vatsassa majailee. Kiitos muksun kumallisen asennon rakenneultrassa, jäi homma leijumaan inhottavana kysymysmerkkinä ilmaan.

Ykkösmurmelin kohdalla homma oli selvä kuin pläkä. Tyttö tulee ja pikkiriikkiset hameet sekä sukkahousut löysivät oitis lasten vaatekaappiin. Nyt kun tietoa ei ole, ei tulevalla lapsella ole myöskään selkeää hahmoa. Ykkösen vaatteita läpikäydessä huokailen koko ajan että voikohan tätäkään käyttää tai pitäisikö tämäkin pistää myyntiin kun se on liian kukikas, prinsessamainen, vaaleanpunainen, rusetteja täynnä tai yksinkertaisesti vain hame.

Oikein harmittaa, kun vihjeitä perinteisistä poika- ja tyttömerkeistä ei ole. Tai onhan niitä mutta ne menenvät kaikki ristiin ja rastiin eikä niihin ole muutenkaan luottamista. Olo ja oireet poikkeavat tosin täysin viimekerrasta. Olen kuullut loputtomiin kantavani takuuvarmaa poikamahaa, kukkiva ihoni kuulemma kertoo tytöstä, samoin linea negran puute. Viimeksi osa merkeistä oli täysin toisin päin, eli se siitäkin ennustamisesta.

Vaikka sukupuoleen ei saa keskittyä, oli se ainakin viime kierroksella tärkeä osa vauvan hahmottamista ja oman mielikuvituksen polttoainetta. Nyt ei ole mitään mistä kuvitella.

Ja itseasiassa tämän näen hyvinkin ongelmallisena. En ole kiintynyt tulevaan bebeen oikein mitenkään osittain juuri täsä syystä. Mielikuvitukseni olisi vaatinut polttoainetta, materiaalia, vihjeitä. Näiden perusteella olisi ollut kenties helpompi rakentaa milikuvaa ja tunnesidettä tulevaan mukulaan. Nyt tulokas on vain pelkkkä sukupuoleton standardi, normivauva.

Tai jos nyt ollaan ihan rehellisiä, niin onhan minulla aavistus. Jonkinmoinen napanuora tai pelastusköysi minkä olen rakentanut itseni ja sintti kakkosen välille. Aavisuksen suunnan voisi helposti päätellä kirppiskorini sisällöstä, niin varma olen.

Ja se on muuten aivan eri kuin ympäröivillä anopeilla ja tädeillä. Katsotaan kuka on oikeassa,

Äksänä parisuhteessa

Eilen oli taas sellainen klassinen prkl -päivä. Sellainen päivä kun kaikki kommunikointiyritykset menevät pieleen vanhempien ja lapsen välillä. Niitä päiviä näköjään tulee tasaiseen tahtiin, vähintään kerran kuussa, joskus viikon putkissa.

Eilisen teki erikoiseksi myös se, että mukula pääsi isännän kynsinauhojen alle ja vieläpä oikein pitkin piikein. Meillä nimittäin on harvinaista, että isäntä suuttuu, yhtään mistään yhtään kenellekään. Hän on mallia mister nice guy, oli kyse asiakasreklamoinnista, vuosisadan perheriidasta tai uhmaikäisen lapsen kasvatuksesta. Kolmesti olen nähnyt hänen suuttuvan kohta 2,5 vuotiaalle tytöllemme. Minulle kymmenvuotisen suhteen aikana määrä on suunnilleen samaa luokkaa.

Siispä höristin korviani, kun eteisestä kuului eilen vieno v***u kesken pukemistaiston. Uimahalliin lähteminen sai hetkeksi koomiset piirteet, kun isäntä mäiskäytti talvihaalarin eteisen seinään ja poistui (itse!!!) jäähylle. Eteisen lattialle jäi hikisenä makaamaan kirkuva kaksvee, jonka taltuttamiseen tarvittiin tällä kertaa kumma kyllä tähän asti semi rauhallisena pysytellyttä äitiä.

Uimaan päästiin, mutta eivät päivät taistot tähän jääneet. Pulikoinnin jälkeen sekoilu ja eritoten kirkuminen jatkuivat, sillä mukula tietää varsin hyvin viimeisen ottavan meitä eniten aivoon. Ruoka lensi ruokapöydässä, pureminen ilmaantui repertuaariin ja riehuminen toistui kymmenen minuutin sykleissä. Ja äitikään ei enää ollut lähellekään feng shuita.

Tästä seurasi, että myös vanhemmat kyrsiintyivät. Ensin lapselle, sitten itselleen ja lopulta toisilleen. Huomasin illan pidetessä toivovani sydänjuuriani myöden päivän loppuvan mitä pikimmiten. Kirosin kämppikseni maan rakoon ja suunnittelin muuttoa Galapagossaarille.

Kirosin samassa konkurssissa raskaasti ääneen ja äänettömästi tulevaa maanantaita ja sitä seuraavaa yksinhuoltajuutta. Katkeroiduin hetkessä isännälle tulevasta kolmen päivän työmatkasta, muutuin yötäkin mustemmaksi ja parsaakin vihreämmäksi harmista, kiukusta ja epäoikeudenmukaisuuden tunteesta.

Prkle tätä elämää ja tuskaa!

Ja kas, molempien käydessä nukkumaan selät toisiinsa käännytettynä 160 senttisen sängyn vastakkaisilla laidoilla, tajusin, että meidän välissä on näköjään näkymätön lapsi leveimpään X-asentoon virittäytyneenä. Se ketale venytti väliimme pitkän puhumattomuuden rotkon ja herätti parisuhdemonsterin eloon.

Tajusin tehneemme klassisen virheen, päästimme lapsen kiukuttelun ensin henkilökohtaiselle tasolle, sitten vielä kaupan päälle parisuhdetasolle. Jokainen vanhempi tietää, että lapsi jos kuka voi vaivihkaa päästä luikahtamaan oman ihon alle siinä missä parisuhteenkin väliin.

Tämän sijaan olisimme voineet soutaa yhdessä vastatuuleen ja naureskella käsikädessä nurkan takana uhmahirviölle. Nyt surimme ja mökötimme kukin omissa nurkissamme. Tätä seikkaa pitänee hieman treenata, sillä kohta kiinalaisia kidustuskoneita on kotonamme kaksin kappalein...

Väärä hälytys

Tuuut, Tuuut..

Moikka, mitä kuuluu?

Hyvää.

Mitäs ensi viikolla?

Synnytäksä?

Öö.. eeen?

Voinko soittaa sit myöhemmin?

...okei..

Jahas, nyt taitaa olla ympäristön mielestä pikku hiljaa niitä hetkiä kun pontentiaalisesti poksahdan. Vaikka en itse ole laisinkaan sitä mieltä hetken akuuttiudesta, saan ainakin aika kummallisia puheluita aikaiseksi.....

Pieni muttei mitätön kuoleman pelko

Tämä on taas iitä aiheita, mistä on vaikea kirjoittaa. Menee henkilökohtaiselle sektorille niin voimakkaasti että on vaikea vetää rajaa oikean rehelisyyden ja tämän ns, ilmoitustaululle kirjoitetun "julkirehellisyyden välille". Hirvittää, mutta menköön, sillä en varmaan ole ainut.

Olen nimittäin pohtinut välillä kovin ärhäkkääksi riehaantuvaa tunnetilaani liittyen synnytykseen. Nimittäin kuoleman pelkoa. Kyse ei suinkaan ole siitä, että pelkään kuolevani ja menettäväni mahdollisuuden nähdä mitä elämä tuo tullessan. Toki sekin mietityttää, mutta ei ole tällä hetkellä päällimmäisenä.

Isoin pelko liittyy siihen, että pelkään esikoiseni sekä perheeni jäävän ilman minua.

Nämä kuolemiseen liittyvät tietynlaisen altruismin sävyttämät piirteet tulivat esille ensimmäistä kertaa kun esikoinen syntyi. Koin olevani niin tärkeä ihminen ja kontaksi pienelle vastasyntyneelle, että ajatus äidin riistämiseltä tuntui kamalimmalta ikinä. Sittemmin tunteet rauhoittuivat ja järjeistyivät, mutta tulivatkin yllättäen uudestaan takaisin.

Takanani ei todellakaan ole hurjaa ja dramaattista synnytystä, päin vastoin. Kuulun siihen "perseestä (tai itseasiassa sen naapurista), mutta silti helppoa kuin heinänteko" -porukkaan. En myöskään koe ahdistusta liittyen sairaaloihin, veren ja kaiken muun lentämiseen tms mitä kovin monet kammoavat. Rapatessa roiskuu.

Fakta kuitenkin on, että synnytystilanteissa sattuu ja tapahtuu. Joskus vähän liikaakin. Koenkin, että tavallisen tallukan elämäni uhataan seuraavan kerran ei suinkaan luikkailla talvipakkasilla auton ratissa, vaan juuri synnytyshuoneessa.

Koin ensimmäistä kertaa epävarmuuden tunteita aiheeseen liittyen, kun tulin toistamiseen raskaaksi. Jostain hiipi epävarmuus ja jossittelu. Ne pahimmat kaverukset. Ja paniikki oli valmis kasvamaan hetkellisesti yöunia uhkaavaksi.

 Pahin ahdistus meni ohi, kun vuokratulla jeepillä huristelimme kesällä pitkin Kreetan vuoristomaisemia. Kahdestaan autossa kapealla tiellä sain aikaa purkaa ratissa taiteilevalle isännälle tuntoja. Huomasin, että minulla oli kova tarve kertoa Isännälle kenen tahtoisin olevan osa Murmelin elämän, jos kuukahdan verenhukkaan sairaalan pedille. Yhtälailla se sai minut pohtimaan, mitä haluaisin isännän kertovan minusta lapsille, mitä tapoja haluaisin heidän oppivan ja mitä arvoja kunnioittavan, jos joudun jättämään tämän hetken.

 Nyt kun synnytys väistämättä lähenee olen alkanut hiljalleen pohtia aihetta uudelleen. Isäntä täytynee taas ahdistella johonkin nurkkaan ja kertoa hänelle miltä minusta tuntuu. Ei siksi ettei isäntä kuuntelisi, mutta hän on aina niin ylioptimistinen ettei minun kuolemiseni kerta kaikkiaan kuulu hänen elämänsuunnitelmiinsa. Ainakaan lähitulevaisuudessa.

Tämä ei ole minunkaan suunnitelmissa, mutta pitäähän neuroticbrainin tähänkin varautua. Ehkä kirjoitankin johonkin piiloon testamentin itsestäni, arvoistani, tavoistani, maailmankatsomuksestani ja siitä kuinka paljon rakkautta perheelleni jätän. Olin täällä tai en.

Eläimiä, ruokaa ja käsitöitä

Terveiset Elma-messuilta. Tai itseasiassa saman katon alla olivat Elma-, Kädentaito-, Menopeli-, Lemmikki- ja Outlet -messut. Eli aika paljon nähtävää. Kyseiset messut ovat ehdottomasti lempimessuni (heti viini -messujen jäkeen, joihin en ole sattuneista syistä päässyt viimeiseen pariin vuoteen).

Elma on ollut oman lapsuuteni yksi kohokohdista. Eikä suinkaan niiden elukoiden takia, vaan puhtaasti hunajanekkujen takia. Nämä messuthan koostuvat niin maatilan elukka -näyttelystä, kuin ruokapuolestakin, jolla esitellään maatilan herkkuja. 

Kun minä olin nuori (ja jatkan sinnikkäästi olemista edelleen) olivat juuri nämä messut ainoa paikka mistä sai silloin nekkuja ja eukalyptys hunajaa. Nyttemmin nämä ovat tuotteistuneet ja päätyneet Stokkan tiskeille asti, joten Elma- messut ovat hetken olleet vailla tarkoitusta.

Kunnes raahauduime sinne koko perhe sunnuntaina ja löysin messujen ydinajatuksen uudelleen. Vietimme  nimittäin messuilla ruhtinaalliset neljä tuntia! Ensin katselimme läpi kaikki elukat tipuista hevosiin. Näimme aivan v a l t a v i a kalkkunoita ja ymmärsimme vihdoin miksi Kanadassa kaikki uunit olivat massiivisia. Opimme mitä eroa on laamalla ja aplakalla (toinen on ehkä karvaisempi kuin toinen?) ja taputtelimme loputtomiin lehmiä, aaseja vuohia ja mitä lie lampaita. Lemmikkimessujen puolella taputtelu jatkui kohdatessamme pupuja, megapupuja ja vielä isompia pupuja, pari kissanretaletta ja koiria.

Tästä siirryttiin Elman ruokapuolelle, jossa meitä odotti jokaikisellä tiskillä maistiaisia. Oli hunajaa, ruisleipäsiä, puuroja, juguja, pipareita, glögejä ja vaikka mitä nälän vievää herkkua. Näiden lisäksi törmäsimme Möttösiin, Vatruskoihin ja vaikka mihin minkä oikeinkirjoituksesta ei ole takuita.

Tässä vaiheessa mukula väsähti ja painui rattaisiin unille. Aikuisten matka makumaassa jatkui edelleen läpi ruokapuolen päätyen käsityömessujen ihanan juoluhenkisten standien ja neuletöiden läpi viimeiselle kohteelle eli outlet puolelle. Viimeksi mainittu oli pienoinen pettymys, mutta toisaalta rahkeita ei olisi enää riittänyt mihinkään outlet -taivaaseen.

Koko reissulta ostoskassiin päätyi mustikka- ja tyrnijauhetta, möttösiä, eri makuista hunajaa purkeittain, hunajakennoja, joulukorttimateriaaleja, nahkahanskat, pokkarikirjoja, koiran joululahja ja en enää muista edes mitä muuta. Keikan kruunasi kotipuolessa hunajavahasta askarrellut kotikutoiset kynttilät. Osa pukinkonttiin, osa omaksi iloksi.

Summa summarun vihdoinkin messut, joissa oli jokaiselle jotakin. Paitsi niitä nekkuja... mur.

Praise the Bataattipuré

Tämä ei ole maksamakkara eikä koiran ruokapötkö, vaan Pirkka -pojan bataattisosepursoke, jotka rakas lapseni kutsuu munaksi (wtf?).

Ostin pötkön heräteostoksena (on minullakin elämä), koska podin suunnatonta nälkää jälkikasvuni kera kaupassa ja sapuska ilman tuntien hauduttelua oli siinä kohdin varsin passeli ajatus. Pötkön kyljessä olevan ohjeen ohjeistamana nappasin ostoskoriin myös samaisen valmistajan kookosmaitopurkin ja limen. 

Kotona Herra Vaarallisesti Käsille Avaamistilanteessa Räjähtävä Pursoke tyhjennettiin kattilaan kookostölkin kera, vähän limettiä, pippuria, suolaa ja chiliä perään ja soppa oli kuumennusta vajaa valmis syötäväksi.

Ja uskokaa tai älkää, meidän muksu ensimmäistä kertaa pienen elinhistoriansa aikana ahmi keittolautasen tyhjäksi - OMG - otti  vähän reissumiestä huiviin, ja TATTADAA pyysi lisää keittoa!!

Hallelujah, praise the lord, every thousand Indian gods and elves of the forest!

Reporankana.

Tänään on reporankana -päivä. Sellainen harvinaisuus, mitä en muistanutkaan olevan olemassa. Tai ei näitä kai suodakaan montaa niille äideille, jotka ovat työelämään jo eksyneet.

Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki sujuu hitaasti ja vailla stressiä siivouksesta, pukemisesta, kaupassakäymisestä, sotkuista, aikatauluista, töistä.

Tällöin köllitään ja nukutaan Mörmulin kanssa ihan joka minuutti mikä huvittaa.

Nämä päivät eivät ole aina paatuneimmallekaan kotiäidillekään itsestään selvyys. Jotenkin aina vahingossa tulee hötkyttyä vaikkei pitäisi. SItä tulee helposti asettaneeksi itselleen tuhat ja yksi muka pakko tehdä -asiaa ja huomaa juoksevansa itku kurkussa pitkin kyliä. Kitisevä mukula kainalossa. 

Meillä tämä päivä muodostui kaltaisekseen kuin vahingossa. Tyttömme on nimittäin ollut tämän viikon ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolella päivähoidossa (hoitorinki on pyörinyt vuoden päivät omassa kodissamme) ja on ihan puhki uusista kuvioista. 

Alun perin minun pitikin viedä tyttö normaalisti aamulla hoitoon mutta raasu nukahti kesken aamupalan mun syliin. Mitä ei ole koskaan aiemmin tapahtunut, edes vauvana. En sitten hennonnut herättää raasua, vaan lähetin ylpeänä hoittädille viestin hoitopäivän peruuntumisesta. Minulla on nimittäin tätä nykyä oikeus jäädä kotiin ilman oman tunnon tuskia, kokousten siirtämispaineita, deadisten paukkumisia, pieniä ja suuria katastrofeja.

Kuin vastalauseeksi ympärillä juoksevalle arjelle jäimme molemmat nukkumaan aamupäikkäreitä vierekkäin, vaikka olimme hetki sitten vasta heränneet. Maailma ympärillä jatkakoot pyörimistään, meitä ei tarvita juuri nyt.

Nautiskelua

Mitä kaikkea voikaan tehdä ä-lomalla päiväsaikaan?

Voi käydä vaikka extempore lähikirppiksellä bongaamassa uusiopainoksia oman lapsuuden helmistä, Tammen kultaisista kirjoista...

...Ja voi kerrankin rauhassa fiilistellä puoli tuntia kirppispöytää, mihin joku ihana ihminen on tuonut myyntiin Newbien vaatteita läjittäin kokoa 56...

...jonka jälkeen voi palata liitoskivuista kärvistellen kotiin ja kaivaa vanhat vauvan vaatteet omasta varastosta ja ihmetellä olisiko niistä johonkin.

..ja jatkaa ihmettelyä käymällä läpi vähän esikoisen vauvavarusteita, kuten pinnasänkyä ja sitteriä...

... päätyen lopuksi kaivamaan ompelukoneen vuoden mittaisesta karanteenista ja tuunaamaan jälkimmäistä varastolöytöä hieman uudella kuosilla ilman että joku repii poljinta pöydän alla...

... kunnes huomaa päätyneensä sohvalle uupuneena lepäämään ja tuijottelemaan kaleidoskooppia ihan niin kauan kuin huvittaa... 

...nautiskellen samalla vadelmanlehtiteetä, seuraavasta muksusta ja supistuksista haaveillen.

Ä-loma!

Napsahtihan se viimeinen viikko lomaksi! Kiitos ihana neuvolatädin, joka suorastaan pakotti jäämään kotiin. Kuulemma ennenaikaiset supistukset ovat merkki siitä, että kroppa kiljuu lupaa jäädä lepoon. Täti uhkasi sairaalallakin jos en rauhoittuisi.

Siispä olen viime torstaista asti nukkunut ja nukkunut ja nukkunut. Nukkunut aamu kahdeksaan tai yhdeksään, mennyt nukkumaan yhdeksältä illalla, vedellyt parit päikkärit, maannut sohvalla, nukkunut hieman lisää. Ja palautunut!

Eilen oli äitiyslomani ensimmäinen päivä, tai siis sairaslomaviikkoni ensimmäinen päivä (who cares). Täytin päiväni ihanalla puuhastelulla, omalla tekemisellä, kaikella mistä ikinä olen haaveillut viimeiset kaksi vuotta.

Suunnittelin tulevaa lastenhuonetta ja sen kummallisia vaatekaappikiemuroita, järjestelin kotia, tuunasin Fidasta femmalla löytämääni babybjörnin sitteriin uutta päällistä ja niin edelleen. Hullaannuin jaksamisestani jopa niin, että vein koiran pitkälle lenkille. Niin pitkälle, ettei sellaisia ole näillä kulmilla nähtykään. Ja jaksoin kävellä ihan koko matkan ja kovaa.

Tänään jatkan samaa rataa, ja itseasiassa koko viikon. Käyn Ikeassa, kirppiksellä tai parilla, jouluostoksilla ja toivottavasti vaikka kampaajallakin asti. Palautuminen on mahtavaa. Olo on onnellinen ja rauhallinen. Tajuan vasta nyt kuinka paljon väsymystä ja kiukkua pääsi vaivihkaa kertymään tähän kroppaan. Nyt se karisee pikku hiljaa pois. (tullakseen vuoden vaihteessa uudelleen kymmenkertaisena, mutta ei puhuta siitä nyt...).

Ainoa miinus on se, että huomaan isännän olevan myös kuoleman väsynyt. Samassa univelan rumbassa hänkin on ollut vuoden päivät. Eikä raskaana olijan korttia voi vetää esiin loman toivossa. Miehet kun eivät tiettävästi jakaannu.

Mutta kas, kuin taikaiskusta, nukkui mukulamme viimeyönä kokonaisen yön. Ensimmäisen varmaan pariin kuukauteen. Kiitän sinua ihana lapsemme.

Uneton

Tänä aamuna päätin hakeutua lääkärin vastaanotolle. Deadlineksi asetin tämän viikon lopun. Syynä on pohjaton väsymys, joka on kiusannut jo hiljaa kasautuen viimeiset pari kuukautta.

Oikeastaan väsymystä olen kerryttänyt jo miltei vuoden päivät. Kun mukulamme aloitti päivähoidon vuosi sitten katkesivat täyden yön yön unet siihen paikkaan. Kuluvana vuonna olemmekin koko perhe nukkuneet yhteensä kahdesta kolmeen viikkoon öitä putkeen kenenkään heräämättä tai herättämättä.

Aika vähän kun sen jakaa 365 päivälle.

Kyllähän sitä sissinä vetelee yhden yön herätyksen taktiikalla töissä ja jaksaa puuhastella jotakin vielä töiden jälkeenkin. Kun määrä on välillä noussut kahteen, alkavat mustat silmänympärykset tummua. Viimeaikoina herätykset ovat olleet viidestä ylöspäin, mikä näyttää olevan se viimeinen kuuluisa korsi kamelin selässä.

Itse juoksentelen yössä vessan ja kylppärin väliä kahdesti tai kolmesti. Murmeli huutaa sen perinteiset kaksi tai enemmän kertaa kauhuhuutoa sängystään, lopun yön joko valvon yksin sängyssä tai saattelen hiljaa makuuhuoneeseemme hipsivää muuten vain herännyttä yövierasta takaisin sänkyynsä. Viime yönä kolmesti kaiken muun heräämisen päälle. Ja näiden lisäksi olen alkanut valvoa ihan omaksi ilokseni.

En ymmärrä mikä esikoistamme on vaivannut jo vuoden. Se huutaa öisin ja viimeisenä muotivillityksenä vaeltaa sängystään pois makuuhuoneeseemme. Pahimmillaan puolen tunnin välein. En millään tahtoisi uuden vauvan saapumisen kynnyksellä totuttaa mukulaa perhepetiin. Siinä eivät nuku esikoiset eikä tosikoiset, saatika vanhemmat. Enkä ole oikein voimissani unikouluunkaan sillä en tiedä edes mistä tällä kertaa aloittaisin. Ongelma ei ole yksin nukahtamisessa, vaan itsekseen heräämisessä.

Olen keinoton ja voimaton.

Olen saavuttanut pisteen, jossa harkitsen vakavasti kello neljä yöllä töihinlähtöä, koska en enää kuitenkaan saa enää unta. Autolla ajaminen aamuruuhkassa on alkanut pelottaa kolarivaaran takia. Töissä en ole enää kuukauteen tehnyt oikeastaan yhtään mitään, vain tuijottanut tyhjää seinää. Suunnitteilla on vakavasti harkittuna hotelliyö ja ei todellakaan kaksin, vaan ihan yksin, jotta saisin nukkua rauhassa.

Minä, joka en koskaan ole nukkunut päiväunia, haaveilen nyt miltei päivittäin hetkestä, jolloin voisin nukahtaa edes puoleksi tunniksi. Vaikka työtuoliin tai auton rattiin. Ihan sama. Unta on saatava.

Siispä marssin pian lääkärille ja pyydän viimeistä viikkoa töistä vapaaksi.

Ei pisteen pistettä

Paska mikä paska, mutta en minä mitään itselleni ja turhautumiselleni näköjään voi. Huonon äidin kortit on taas jaettu ja nostin juuri täyskäden.

Meillä nimittäin edelleen valvotaan ja valvotaankin niin maan pirusti öisin. Uusinta uutta oli viimeyönä tunnin sisällä kuudesti omaan sänkyyn palautus vanhempien makuuhuoneen ovelta. Syynä oli ehkä alkava ikkunaremppu, minkä seurauksena kaikki huonekalut uudelleenorganisoitiin ja peitettiin muovilla.

Toisaalta, koko viimeisen vuoden ajan ei mikään ikkunaremppa ole voinut olla syynä 2-4 kertaisiin yökiljumisiin, että se siitä selityksestä.

Lopulta vääntäydyin seitsemännen kerran koettaessa ylös sängystä ja marssin lastenhuoneeseen muksun viereen nukkumaan. Ajattelin, että jos poloinen on peloissan pimeästä (mikä meillä on uusi kiva muotijuttu), niin saakoot nukkua sitten äidin vieressä ja meno on taas harmonista. Toivon että uhrautumisellani on seurauksensa ja pimeän pelko hellittäisi ja lapsi olisi iloinen aamulla. Viis kipeästä selästäni, polttavasta rintarangastani, puutuneista jaloistani ja muutenkin jo kertyneestä väsymys taakasta.

Mutta mitä vielä, saakeli. 150 senttiä kertaa 70 senttiä leveässä sängyssä jalat kippurassa vietetty tuskainen yö kahden tunnin unilla ei merkkaa muksulle tuon taivaallista.

Heti aamusta alkaa kiukuttelu. En halua pukea, en halua pestä hampaita, enkä todellakan halua syödä. Viimeinen piikki isketään kynsinauhojeni alle kun muksu kieltäytyy menemästä käsipesulle. Ihan tuiki tavalliselle rutiinikäsipesulle, mitä se kaikkina muina aamuina hinkuu päästä tekemään itse.

Naps. En jaksa enää.

V***U, %¤!#%"%S*****A, ##¤%? P*****E!!#¤%!&&%

Suustani pääsee merikapteenikielen lisäksi anteeksi antamattomat sanat: "mua ei todellakaan kiinnosta olla tollasen kakaran äiti, etkö tajua että en jaksa enää tehdä mitään hyvää sulle kun saan sulta vaan kaikkea paskaa takaisin"

Ja painun ovesta ulos kohti maailman hirveintä syyllistävintä itkuisinta, tuskallisinta työmatkaa. Ilman voimahalia ja lähtöpusua. Ja heihei vilkutusta.

Äitipisteitä ei jaella tänään.

Yritä ymmärtää, ei ole helppoa tää

Mitenkähän sitä pitäisi esikoistaan valmistella tosikoisen tuloon? Jotenkin tässä pitäisi ryhdistäytyä, mutta miten sillä omakin pää on vielä aivan sopeuttamatta tilanteeseen.

(7 viikkoa laskettuun aikaan, shiiit)

Meille on kotiutunut jo aikapäivää sitten muutamia vauva tulee taloon -tyyppisiä kirjoja. Niissä kaikenkarvaiset elukat norsusta ihmiseen saavat vauvoja ja isosisarusta aina harmittaa. Yhdessä kirjassa on jopa luukkuja, joista voi kurkistaa äidin mahan sisälle ja katsoa mitä vauva puuhastelee. Autenttista.

Kirjat ovat ihan hyvä viritys, mutta ei ne oikeasti täysin abstraktia asiaa sen kummemmin auta hahmottamaan. Oikeasti, jos minulla on vaikea tajuta, että mahassani potkii ihmisen taimi, niin on se vähän vaikeaa kasveellekin tajuta piirrosten kautta ihmeellisen luonnon kiemuroita.

No mutta jotain on yritettävä. Yrityssuosikkeihini kuuluu vauvan vaatteiden tonkiminen varastosta. Niitä katsotaan, pohditaan ja viikkaillaan yhdessä. Mitkä voi säästää, mitkä viskataan pois. Esikoinen latelee samalla tiheään kysymyksiä. Onko tämä vauvan hattu, onko tämä minun, onko tämä pieni, olenko minä iso tyttö? Siinä sitten vastaillaan parhaansa mukaan ja luodaan suhdetta tulevaan pikkusisareen tai -veljeen.

Piiloagenda tässäkin touhussa on tietysti opetus mitä eroa on bodyllä ja housuilla. Taka-ajatus siksi, jotta saisin tiukan paikan tullen pikkuiset kädet apuun jos todellinen niskaakkakatastrofi pukkaa nurkan takaa.

Lisäksi olemme sukeltaneet kestovaippojen vuoreen, ihmetelleet yhdessä niitä kuoria, harsoja, lisäimuja ja all-in-oneja. Vaipparumba tulee olemaan osa arkea ja siihen on hyvä valmistautua. Myös apurin.

Samaan kasaan ovat päätyneet myös kestoliivinsuojat, rintapumput, maidonkerääjät ja vaikka ja mitkä. Tuleepahan samalla kerrottua mitä äiti miksi toi puree suo tissistä -tilanne rintaruokinta oikein meinaa.

Lisää konkretiaa haetaan vauvanukesta. Huutonetistä bongattu kylvynkestävä ihka aito ällöpylyvaaleanpunainen Beibiborni kotiutui meille. Tätä "Helmivauvaa" on ihmetelty, kanniskeltu, puettu, nukutettu ja otettu kainaloon. Mutta jotenkin tämäkin jää irralliseksi todellisuudesta. Siitä kaaoksesta, jossa kukaan ei saa tarpeeksi huomiota, ruokaa, hellyyttä, läheisyyttä ja yhteistä aikaa. Väsymyksen, itkun ja sylipulan keskellä yksi Helmivauva ei kuitenkaan auta.

Niinpä olen ollut kuulolla, kun tuttavani jakelevat kaksilapsisuuden läpikäyneinä neuvoja. Lempineuvoihini kuuluu mm. "ota pinnasänky esiin ajoissa, jotta lapsi tajuaa uuden nukkumisjärjestyksen. Vanhempien huone on vauvan huone ensimmäiset kuukaudet" ja "opeta esikoinen pikku apulaiseksesi. Ylimääräisiä käsiä tarvitaan aina".

Lisäksi mustasukkaisuuden torjumiseen on saatu hyviä ajatuksia. Koskaan ei pitäisi syyttää vauvaa siitä, että ei ehdi tai jaksa touhuta esikoisen kanssa. Ota mielummin syyt itsesi niskoille. Toiseksi, koska vauvan kanssa joutuu puuhastelemaan kaikkea pientä 24/7 niin koeta vakuutella ensimmäiselle, että näin sinunkin kanssasi on tehty kun olit vauva. Ja kun vieraita tulee taloon katsomaan uutta vauvaa, pyydä niitä for real moikkaamaan ensin sitä, joka ymmärtää. Kyllä se pötkylä jaksaa siellä lattiatasolla hillua yksin. Esikoinen ei.

Ja kun se lopuksi jotenkin vain kääntyy päälaelleen niin, että sen esikoisen kanssa tulee sittenkin tehtyä paljon enemmän toisen möllöttäessä vain sitterissä, niin yritä antaa sille kakkosellekin aikaa.

Uuh, kuka perehdyttäisi ja valmentaisi minut?

Ensimmäinen tunneläikähdys

Sain viime viikolla puhelun neuvolasta. Olin kuukauden ajan sössinnyt tikkujen tulkinnan lahjakkaasti terveysaseman vessassa ja tukkinnut itselleni raskaudiabeteksen ja sokerirasituskoe uhkasi.

Kyse olikin muusta. Aamuvarhaisella väsynein silmin tulkitut vihreän ja keltaisen osoittimien sävyt ja paikat olivat menneet ristiin. Antamastani näytteestä olikin löytynyt proteiinia sokerin sijaan ja raskausmyrkytystä väläyteltiin.

Tuloksia tulkittiin Jorvin kätilöitä ja lekureita myöden (kiitos siihen suuntaan äärimmäisestä joustamisesta ja hätäilevan äidin kuuntelemisesta rauhallisella otteella). Hetken ehdin elää pienessä epätietoisuudessa siitä, pitäisikö minun kiiruhtaa sairaalaan loppuraskauden ajaksi lepoon ja monitoroitavaksi, vai riittäisikö vain tahdin hiljentäminen kotosalla.

Ja tottakain olin tämän pienen mutta tuskaisen epätietoisuuden hetken mökillä. Usean kilometrin päässä mistään synnyttämiseen kelpaavasta ja lastenhoidon taitavasta laitoksesta.

Ensimmäistä kertaa oikein huolestuin. En itseni takia vaan tulevan vauvan. Mitä jos sille kävisi jotain?

Tilanne ratkesi muutaman päivän sisällä lopulta parhain päin. Myrkytysrintamalla ei olekaan mitään kiireellistä hätää. Ilmeisesti arvoja tulee ja menee ja tämän viikon viimeisellä työrutistuksella oli osansa sopassa. Ressiä on pukannut.

Huomasin kuitenkin huolestuneeni aidosti. Tajusin jonkin pienen orastavan äitisuhteen muodostuneen sittenkin minun ja jättikeissini välille. Kyygelin kohtalo ei olekaan se ja sama, vaan sen hyvinvointi on yllättävän tärkeää minulle.

Kuulostaa hassulta, että tämäkn tunne voi tulla ihan puskista. Tottakai äidit tuntevat syntymätöntä lastaan kohtaan kiintymystä. Niin kai, mutta en ole sitä puolta ehtinyt ollenkaan ajattelemaan. En ole ehtiyt miettiä, mit tämä lapsi minulle merkitsee.

Toisen lapsen tulemisen tajuaminen onkin ollut äärimmäisen vaikeaa ja olen peännyt etten osaa suhtautua ja välittää lapsesta yhtä paljon kuin ykkösestä. Sain kuitenkin tämän näytteiden väärintulkitsemishässäkän keskellä huomata tutun tunteen, jonka muistan ekalta kierrokselta.

Välitän siitä tuntemattomasta potkivasta jamöyrivästä möykystä mahassani.

Kohta me tavataan ja minä kai jo odotan sitä?

tusina viisasta päivää edessä

Työpäiviä on jäljellä enää tusina. Isoin työponnistus juuri suoritettu ja takana päin.

Hurmasin nimittäin viime metreilläni rahoittajamme puolentoista tunnin yksinpuhelulla.

Tykityksen ja infoähkyn suoritin seisten ja vailla vesilasia. Ja vessataukoa, mikä on tässä vaiheessa kunnioitettava suoritus.

Koko päivän kestäneen seminaarin jälkeen olo on absurdi ja toisaalta ihmeen kevyt. Helpottunut suorastaan. Taas mentiin pykälän verran kohti äitiyslomaa ja seuraavaa vauvavuotta.

Se on kai ihan hyvä suunta. Pidempään en olisi jaksanut tempoilla työn ja raskaanaolon ristitulessa.

Olisikohan tämä nyt vihdoin se ensimmäinen merkki siitä, että alan sopeutumaan siihen että tässä ollaan taas raskaana?

äitiburnoutin pelko

Puolitoista vuotta sitten hajoilin kotona noin yhdeksänkuisen lapsen kanssa. En jaksanut olla kotona, inhosin pitkiä päiviä, siivous- ja ruuanlaittopakkoa, kodinhengettären roolia ja kotona vankina olemista. Inhosin sitä, kuinka vain huusin ja raivosin päivästä toiseen lapselle, joka ei äidin riehumisesta mitään tajunnut.

Pahimpina päivinä juoksin konttaavaa lasta karkuun kylpyhuoneeseen oven taakse saadakseni edes 10 sekuntia rauhaa. Parhaimpina päivinä sain koottua itseni kokonaiseksi päiväksi tyyneen olotilaan. Joskus hyviä päiviä oli pari kolmekin peräkkäin. Mutta sitten taas homma lähti lapasesta ja jaksaminen hyytyi. Pahimpia olivat isännän työmatkat.

Tai en minä mikään kotini vanki ollut. Muilla äideillä on asiat olleet varmasti huonomminkin. Painelin nimittäin autolla pitkin päivää kirppiksillä, kahvituksilla, hoplopissa, kavereiden luona. Bussilla pääsi alta puolen tunnin stadin keskustaan. Vaunuilla pääsi kävellen pitkin Espoota. Kaikki tämä kuitenkin veren maku suussa.

En nimittäin uskaltanut olla kokonaista päivää kotona. Kahden.

Kyse ei ollutkaan todellisesta fyysisestä vankilasta, vaan henkisestä. Päivät olivat tuskaisen pitkiä ja kaipuu johonkin omaan oli kova. Mitään omaa en kuitenkaan puuhastellut, sillä jotenkin velvollisuuden tunteesta olin jumahtanut kotiin. Liekö tämän takana jokin mielen syövereissä ollut hyvän äidin pakkorooli vai oma laiskuus, en osaa sanoa. Mutta sen osaan sanoa, että itkin erään jakson ajan miltei päivittäin alati kasvavaa ja jo kertynyttä pahaa oloani, kun isäntä tuli töistä kotiin.

Kun pääsin töihin olo helpottui. Elämään tuli muutakin sisältöä, kuin vauva. En siis ollut vauvaihmisiä. Nyt raskausviikon 31 napsahdettua napakasti täyteen tilanteen toistuminen pelottaa.

Mietin kovasti tuleeko äitiburnout kylään tälläkin kertaa? Ja jos se tulee niin minkälaisena? Onko se tällä kertaa todellista väsymystä ja uupumista, sillä äitirooliin on ehtinyt jo alkujärkytyksen jälkeen tottua? Enää ei toivottavasti tarvitse taistella oman ajan totaalista puutosta vastaan. Sen olen pikku hiljaa hyväksynyt.

Mutta mikä mörkö se nyt on edessä, sitä en osaa edes veikata. Rintamalta kuuluu juuri oman ajan totaalisen puutteen huhuja, parisuhdekriisiä, väsymyksen multihuipentumaa, ja uhmaikäisen esikoisen sairasta terrorisointia.

Toisaalta viimeksi eilen kuulin positiivisia uutisia, toisen kanssa saa olla kotona. Ei pidä.

Salaisuus piilee ystäväistäni lainatakseni täydellisessä kombossa, joka kuitenkin pitää sisällään dilemman: Jos ensimmäisen kanssa oli käytössä kaikki aika, mutta lapsenhoito oli hankalaa ja mieli levoton, niin toisen kanssa lapsenhoito on jo tuttua mutta aikaa taas ei riitä rentoutumiseen.

Miten siis yhdistäää hyvät puolet ja välttää burnout?

(My secret weapon: esikoinen pysyy päivähoidossa...)

Pilvinen poutasää

Tehtiin vähän askarteluja taannoin, itseasiassa jo aika hetki takaperin, mutta mitäs siitä. Kierrätysvinkit jakoon!

Saatiin tutuilta ylimääräiseksi jäänyt Ikean vihreä karvalankamatto. Sellainen perus juuttimatto, johon on joku pienillä käsillä punonut nyonpohjaisia karvalankoja kiinni. Sen piti ensin tulla lastenhuoneeseen samanlaisen maton kaveriksi.Matto oli kuitenkin jostain kumman syystä hieman erisävyinen huoneessa jo olevan maton kanssa.

 Jotenkin myös matikkapääni petti totaalisesta (taas), kun luulin sen mahtuvan heittämällä sinne toisen kaveriksi. No eipä mahtunut, joten piti äkkiä ryhtyä luovasi ja ratkoa yhden ylimääräisen maton varastointidilemma. Lyhyen pitkän harkinnan jälkeen päätin silputa sen suureksi puoliympyräksi. Uuden elämän saanut matto päätyi onnellisesti puoliympyrän muotoisen lasten pöydän alle jalkojen lämmikkeeksi.

En kuitenkaan hennonnut heittää ylimääräisiäkään palasia pois (huomatkaa sukulaissuhteeni hamstereihin) vaan ryhdyin askarteluhommiin.

Ähersin ja tuhersin murmelin kanssa varmaan pari tuntia sulloutuneena jättiläiskeittiömme pienimpään mahdolliseen nurkkaan. Minä leikkasin ja liimasin ja murmeli piirsi ja sotki ja joutui jäähylle ja piirsi lisää. Äitikin kävi jäähyllä ja leikkasi sitten lisää. Ah mitä yhdessä tekemisen riemua.

Jämäpaloista tuli lopulta pari vihreää pilveä ja ikean ylimääräisestä valkoisesta vessamatosta yksi lisää. Mattopalaset liimattiin pahville ja läntättiin lopulta seinälle tapetista tuunatun Kirahvin kaveriksi. Aika ovelaa mattojen uusiokäyttöä ja samalla oivallinen äidin hermojen harjoitteluhetki.

Tämä pisti tänään miettimään

Luin tänään sykähdyttävän lauseen pätkän ja ahmin heti perään kokonaisen kappaleen. 

"Kaikessa mitä ihmiset tekevät on kyse siitä, mitä heille on lapsena tapahtunut, hyvässä ja pahassa. Jokaisella meistä on haava, koska jokaisen vanhemmat ovat vajavaisia ja hauraita, kuten me kaikki olemme. He tekivät oikein ja he tekivät väärin, aivan kuten sinäkin teet ja tulet tekemään."

Kiitän kirjoittaja Jarkko Tonttia oivasta kolumnista Hesarissa. Kirjoitus sai minut miettimään omaa ristiriitaista suhdetta isääni. Mieheen, jonka takia olen itkenyt eniten, mutta jolta kysyn neuvoa silmää räpäyttämättä tiukan paikan tullen. Isäni on peruskallioni. Yhtälailla minuuteni tukija ja ajoittain tuhoaja tai vähintäänkin raju kyseenalaistaja.

Lapsuuteeni kuuluu hetkiä, jolloin isäni katosi. Ja palasi välillä viikkojen, välillä vuosien päästä. Nuoruuteeni kuuluu hetkiä, jolloin kommunikoimme keskenämme vain huutaen, riehuen ja vihaten. Joka asiasta. Aikuisuuteeni kuuluu hetkiä, jolloin en voi käsittää isäni ratkaisuja ja vaadin anteeksipyyntöä menneiden takia. Tietäen ettei sitä koskaan tule ja siihen on mukauduttava.

"Turhinta elämässä on jäädä hellimään sitä haavaa. Kaikki ihmiset ovat samassa tilanteessa. Pää täynnä muistoja tavalla tai toisella epätäydellisistä vanhemmista ja epävarmoja ajatuksia epätäydellisestä minästä."

Kannan edelleen kipeitä ja vähemmän kipeitä haavoja tästä epävarmasta isäsuhteesta, raivopäisestä huutajasta, tylystä alistajasta ja narsismia oirehtivasta vanhemmasta. Ei kuitenkaan kannata jäädä jumiin lapsuuden traumaattisiin ihmissuhteisiin, kaunan kantaminen ei ole pitkällä matkalla hyväksi. Pahimmillaan vasta hautuumaalla saa luvan hengähtää.

Näinhän se on. Turha minun on perustella lapseni uhmaraivoa hillitessäni niitä keinojani, joihin kuuluu huutaminen, raivoaminen, tavaroiden heittely ja muutama muu yhtä kyseenalainen kasvatusmetodi. Niille ei löydy perusteita siitä, argumentista että minullekin on huudettu pienenä. Tai siitä, että en osaa muuta.

Kiitän Herra Tonttia myös viimeisistä viisaista riveistä. 

"Jaloissamme pyörii mahdollisuus. Ne pienet. Ihmisen taimet, jotka huomaavat kaiken, mitä sinä teet. Älä oirehdi kokemaasi heihin, ihmiskunnan vuosituhantiset virheet eivät ole heidän vikansa."

Voi miten tätä toteutetaan käytännössä?

Sope- työryhmä

Perustimme Isännän kanssa eilen saunan päätteeksi sope -työryhmän. Mallia otetaan työpaikkani yt -toimikunnasta. Joskin nyt ei tavallaan ole kyse kenenkään irtisanomisista, vaan irtipullauttamisista. yt- toimikuntaan liittyy sopeuttamistyöryhmä. Tämä on juuri se osa-alue mihin keskitymme seuraavina kuukausina. Irtipullauttamiset seurannevat sitten luonnostaan perässä.

Työryhmän perustamiselle on akuutti tarve. Jäämme molemmat jatkuvasti kiinni siitä, ettemme todellakaan ymmärrä toisen mukulan tulevan tähän maailmaan. Maha kasvaa, hämmästyneitä huudahduksia satelee, viimeksi eilen isännältä saunanlauteilla: herrantsiisus, onko se jo noin iso?! No onhan se kai kun on noin 10 viikkoa laskettuun aikaan.

Ja me ei olla tehty vielä oikeastaan yhtään mitään asian eteen.

Sope-työryhmä päätti, että koska uusi tulokas tuntuu edelleen yhtävieraalta asialta kuin plussan pärähtäessä tikkuun, täytynee asiaan jotenkin orientoitumalla orientoitua. Itse pelkään kuollakseni sitä hiipivää tunnetta siitä, että syliini mätkäytetään synnärillä vieras tahmainen sinertävä pötkylä, jota pitää hoitaa. Pötkylä tuntuu todella etäiseltä, kun vertaa sitä dynaamiseen kaksveehen kotosalla. Vaipanvaihto vielä vieraammalta. Spuglut, potkarit, bodyt vielä vieraammalta!

Siispä laadimme tehtävälistan ja orientoitumisviikon. Viimeistään joulukuun alussa, kuukautta ennen laskettua aikaa on ryhdyttävä toimiin. Tällöin teemme ensimmäisen ison ja ratkaisevan seikan, eli kokoamme pinnasängyn. Ja sijoitamme sen makuuhuoneeseen, voi fuk.

Hoitopöydällekin pitää löytää joku paikka. Fuk.

Ja ne tuplarattaat. Fuk.

Sitten selaan läpi ne kokoa 56-62 olevat vauvanvaatteet varastosta. Ja viikkaan ne kaappiin. Fukfuk.

Teemme myös The Kauppakäynnin Isoon Omenaan eli ostamme ainakin minikokoisia tutteja, pyllywaipseja, pulloja, viiniä, Nannia, vaippoja kokoa xxxs, liivinsuojia, tissirasvaa, bebanthenia, d-tippoja ja pieniä suppoja, neutraaleja pesuaineita, harsoja ja vanulappuja. Fukfukfuk.

Lopulta selaamme mikrokokoisen turvakaukalon käyttöohjeita pihan parkkiksella ja minä pakkaan sairaalakassia tuskanhiki otassa. Sukkia, kalsareita, suklaata, verkkarit, buranaa, mitä vielä? Tissikumeja, fukfukfukFUUUUUK!!

Puuh puuh puuh, supistaa!

Maaginen kirja

Saimme, tai siis 2 v synttärisankari sai, ihanalta päivähoitotädiltään synttärilahjaksi Axcel Schefflerin luoman Pete ja Pulmu (alkup. Pip and Posy) nimisen lastenkirjan Ystävä auttaa.

Kirja osoittautui aivan maagiseksi. Suorastaan lastenkirjojen ideaalitapaukseksi. Ollessamme esimerkiksi reissussa, sitä ja vain ja ainoastaa sitä piti lukea yötä päivää. Mieluiten kolmesta seitsemään kertaan per päivä.

Ystävä auttaa -kirjassa Pete kani taiteilee hienolla potkulaudalla, kunnes Pulmu (hiiri/rotta, who knows?) saapuu paikalle ja nappaa potkulaudan Peten kädestä. Tästä seuraa Petelle harmi, mutta eipä siinä kaikki. Pulmu pannuttaa potkulaudalla ja polveen tulee pipi. Pulmulta pääsee itku. Lopulta Pete juoksee paikalle auttamaan ja laastaroi Pulmun polven. Sitten halataan ja ollaan taas ystäviä.

Simple as that, mutta jostain syystä mikään muu kirja ei koskaan ole ollut yhtä tunteita herättävä. Muksumme jaksoi päivästä toiseen selata sivuja etu ja takaperin, pohtia ensin Petelle tullutta harmia, sitten Pulmun pipiä polvessa, lopulta sitä, kuinka pitää halata jos harmi tulee.

Kirjailija on onnistunut tavoittamaan ikäisemme mukulan tajunnan ja arjen haasteet hämmästyttävän hyvin. Aihe on kuin kuuma peruna tuon ikäiselle. Juoni on tarpeeksi yksinkertainen lapselle ja toisaalta aikuiselle tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta sitä jaksaa jauhaa päivästä toiseen. Kirjan sivuilal on myös paljon muuta äksöniä, jos tutun tarinan sepostsaminen sadatta kertaa alkaa puuduttaa.

Lisäksi kirjassa ei sorruta liian pitkiin sivukohtaisiin teksteihin, vaan kirjailija on ymmärtänyt, että joskus vain yksi vahva lause per sivu riittää.

Myös kuvitus toimii. Kirjassa on mm.useita sivuja hidastuskuvia siitä, kuinka Pulmu mätkähtää mahalleen ja polveen tulee pipi. Itse tuumasin aluksi että mitä hittoa kirjan sivuja tuhlataan tälläiseen kaatumisella mässäilyyn. Muksun silmin juuri ne kohdat olivat kuitenkin parasta. Ymmärrys hitaasti kuvitetusta tapahtumaketjusta ehtii rauhassa mennä selkäytimeen asti. Ja takaisin.

Petestä ja Pulmusta nähtiin Kanadassa untakin. Ja Peteä kutsuttiin paikalle kun omaan jalkaan tuli pipi tai muuten vain harmi. Nyt kirjaa esiteltiin riemulla tutuille tarhakavereille ja kuulemma kaikki ovat siihen nyt koukussa.

Sarjaan kuuluu muitakin teoksia. Joulupukin konttiimme sujahtaa näillä näkymin Pete ja Pulmu ratkomassa Ison Ilmapallon poksahtamisesta aiheutuaa harmia sekä kaverukset ihmettelemässä sitä pitääkö Mörköleikkejä pelätä.

Parasta tässä on se, että hinta pyörii 10-15 euron pinnassa ja näitä saa jopa Prismoista!

(Ja mä en saa tästä hehkutuksesta mitään mainospalkkiota, tämä tulee suoraan sydämestä.)

Erilainen mahasfääri

Tarkastelin juuri menneitä se yksi asia mielessä. Tsuumailin vanhoja valokuvia ensimmäiseltä paisumiskierrokselta. Tarkastelin blogini samoja viikkoja vastaavia ajatelmiani. Tirkistelin mahaani itseäni kahden vuoden taakse.

Takaraivossani on pitkään tykytellyt kasvava paniikin siemen: Olinko muka yhtä iso silloin, kuin olen nyt? Olinhan?

No en ollut, olin paljon pienempi. Ja sen tuntee. Ja näkee.

Olo on norsumainen. Jo nyt. Edellisellä kierroksella norsumainen olotila ilmeni vasta viimeisellä kuukaudella, ellei jopa viimeisillä viikoilla. Nyt se on vahvistunut vahvistumistaan kuukauden aikana.

Norsumaiseen olotilaan kuuluu olennaisena lisänä horisontaalisesti haastava maha, joka on tällä kierroksella kasvanut enemmänkin ulos, kuin ylöspäin. Tämän huomaa ihanina kylkiluiden pistelyinä, valtavana keissinä, joka ei mahdu housuihin, talvitakkeihin eikä paitoihin, jatkuvana kutinana vatsanahkan pinnassa.

Saman faktan totesi neuvolalekuri. Kohdunpohjasta mitattaa korkeuskäppyrä tosiaan huitelee korkeammilla lukemilla kuin edellisellä kierroksella vastaavaan aikaan.

Maha on nyt kutakuinkin samoissa mitoissa kuin viimeisillä viikoilla ollessani. Teinkin sherlockmaisen empiirisen johtopäätelmän, että kudokset näköjään joustavat helpommin jos niitä on jo kerran runtattu ja venytetty. Vatsalihakseni antavat täten iisimmin periksi ja lantioni aukeaa parahtaen toistamiseen tapahtuvasta venytysprosessista. Kehoni retkahtaa nopeammin.

Siinä missä ensimmäisessä raskaudessa kehoni jaksoi pitää jälkikasvuaan tiiviin ja timmin... kröhöm... kehon uumenissa pitkään, pyrkii se nyt levähtämään ensimäisestäkin nopeasta grammalisäyksestä. Temppelini on luovuttanut. Lössähdetään sitten. Turha tässä on mitään enää yrittää estellä. Katsotaan mielenkiinnolla ja pelolla minkälaisiin mittäsuhteisiin tämä tällä kertaa venyy.

Tarha on poliittinen paikka

Koska perheeni hyvinvoinnista tuli poliittista?

Johtuen perhepäivähoitorinkimme kahdesta toisestaan riippumattomasta raskautumistapahtumasta, joudumme suureksi epäonneksemme luopumaan siitä. Uusi päivähoitopaikka on täten pikana haussa. Mieluiten jo joulukuussa äitiyslomani alkumetreillä, sillä imemään opettelevan pikkusisaruksen kanssa ei ole hääviä totutella uuteen hoitopaikkaan.

Pitkän ja perusteellisen pohdinnan ja riskianalyysin jälkeen valitsin kaikista lähimpänä olevan hoitotahon, jotta voin itse näppärästi kärrytellä esikoisemme hoitoon, vaikka vain muutamaksi tunniksi kerrallaan. Tällöin en ole riippuvainen autosta, enkä mieheni työmatkat ole katastrofaalisia arjen romuttajia.

Soitin oitis päivähoitopaikan johtajalle kysyäkseni vapaita paikkoja. Selitin perheemme tilanteen. Toinen lapsi syntymässä joulukuun lopulla, perhepäivähoitorinki hajoaa ja uusi paikka tarvitaan koska en koe pystyväni hoitamaan kahta lasta yhtäaikaisesti kotona. Sitä paitsi mukulani rakastaa ja tarvitsee ikäistään seuraa.

Ensimmäinen responssi johtajattarelta oli seuraava: kuten julkisessakin keskustelussa on käytä asiaa läpi, on suositeltavaa toisen vanhemman jäädessä kotiin, että molemmat lapset ovat hänen kanssaan.

Tätä seurasi syyllistämiskortti siitä, että jos toinen menee tarhaan äidin jäädessä kotiin jää sisarsuhde luomatta, suhde vanhempiin kärsii ja noin pienen lapsen ei ole itse asiassa muutenkaan hyvä olla vieraiden ihmisten hoidossa, isossa tarharyhmässä ainakaan kokopäiväisesti.

Aha. Että miltei kaksi ja puolivuotias lapseni unohtaa tarhassanne äitinsä ja isänsä ja vihaa lopun elämäänsä sisarustaan. Ja että minä olen paska äiti kun kehtaan tätä vaihtoehtoa edes harkita.

Fine, tässä maassa on vapaa sana ja kestän kritiikin, mutta entä perheeni hyvinvointi?

Eikö se, että äiti kertoo inhoavansa kotiäitielämää, kokevansa suurta epävarmuutta olla kahden lapsen kanssa kotona, pelkäävänsä väsymystä, turhautumista ja raivoa, joka on tuttua jo ensimmäiseltä kierrokselta riitä perusteeksi?

Eikö se kerro mitään, että lapseni on ollut kokopäiväisesti hoidossa jo vuoden, vailla mitään vaikeuksia, puhumattakaan ryhmän sosiaalisista hyödyistä ja muksun vertaisseuran tarpeesta? Ei silloin kukaan syyllistänyt minua yhtään mistään.

Eikö se kerta kaikkiaan merkitse yhtään mitään, että olen äitinä valvonut monta yötä asiaa pohtien, eri vaihtoehtoja pyöritellen, itseäni syyllistäen, huonoa äitiyttä potien, että mikä on parasta minun lapselleni ja meidän perheellemme?

En ole päätynyt tähän vaihtoehtoon vailla ymmärrystä ja hetken mielijohteesta, vaan pitkän tien kautta, ihmisiä haastatellen, omaa tutkimusta tehden, artikkeleita lukien. En ole kasvatustieteiden maisteri, mutta olen sentään perheemme täysivaltainen jäsen ja lapseni äiti. Hänen lähin mahdollinen ihminen, tuki, turva ja äiti.

Ja hei, näitä asioita miettiessäni en todellakaan ole pohtinut, mikä on poliittisesti korrektia.

Tällä hetkellä laki suojaa minua. Saan viedä esikoisen tarhaan – anteeksi päivähoitoon, koska sen sanan käyttäminen on kuulemma myös epäkorrektia -  jos haluan. Tähänkin on tulossa muutos vuoden sisään. Toista lastaan odottavien oletetaan olevan kotona kahden kanssa. Painetta lisätään, äitejä syyllistetään, järjestelmä ohjaa yksilöitä.

En ota tähän asiaan enempää kantaa yhteiskunnallisella tasolla, mutta henkilökohtaisella tasolla on erittäin inhottavaa, että päivähoitojärjestelmä istutti minuun epävarmuuden ja huonon äitiyden siemenen. Ihan kuin niitä ei olisi jo tarpeeksi.

Kymppikerhoa kolkutellen

Painonkehitys on tässä raskaudessa ollut suorastaan rakettimaista. Kymppikerhon ovea kolkutellaan toistamiseen.

Okei, siihen vaikuttaa varmasti muutaman kilon korkeampi lähtöpaino (ei se imetys sittenkään vienyt kaikkia kiloja tai siis vei mutta ne hiipivät taäysin mystisesti takaisin...) ja Canadan maassa saavutettu tunkkainen sokerihumala.

Reissusta palattiin nimittäin neljän kilon lisävoimin. Koko perheen yhteispainokertymä oli 8 kiloa/kk. joista siis puolet kannan minä vähemmän ylpeällä yksinoikeudella. (Voi näköjään se terveystieteilijäkin vedellä ylipainosta kertovien artikkeleidensa joukossa niitä sokeriövereitä. Se maa kun nyt vaan on tehty vaahterasiirapista...).

Enihau, valahdin valkoiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Finnairin tuloterminaalin matkalaukkujen noutohihnan tykönä kapusin matkatavaravaakaan. Painoni on nyt sama kuin Murmelin syntyessä.

Mitä vit..

Raskautta on jäljellä vielä mukavat kolme kuukautta ja painan kuin viimeisilläni ollessani.

Ei saak... Ei ihme, että on vähän niitä selkäsärkyjä ja vaikeuksia löytää vaatekaapista yhtään mitään päällepantavaa. Great.

Tahtoisin kovasti uskoa siihen, että tämä on vain sitä kuuluisaa turvotusta, joka jää synnärille. Mutta enköhän saa taas runtua terveydenhoitajalta. Painonkehitys kun tällä kaavalla on kilo per viikko ideaalin 500g sijaan.

Ja tietenkin huomenna on vuorossa neuvolalääkäri. Any tips? Vesipaasto? Norovirus pikana?

Unohdettua

Ei hitto, olin unohtanut tämän vaiheen ihan kokonaan...

Kauppalistaan tahranpoistoainetta

Vaatekaapin syystalkoot

Kävin juuri läpi vaatekaapin. Reissusta rähjääntyneenä, sumein silmin ja jetlagin tarmolla päätin siivota kesävaatteet varastoon. Samalla noukin talvivaatteet esiin.

Okei, lähtölaukaus tapahtui oikeasti siksi, että täällä on helkkarin kylmä!

Ja ihan aikuisten oikeasti siksi, että en enää paluumatkan jälkeen mahdu yhteenkään takkiin sisälle. Kyllä ne vetskari auki jätettynä menevät, mutta silloin tietty kylmettyy joka iikka.

Siispä varastolaatikoiden purkuhommiin.

Huomasin alta aikayksikön, että joka vuotinen peruskamaa oleva talvivaateprojektini levähti salakavalasti kummallisille sivuraiteille. Huomasin talvivaatteiden tavanomaisen esiinkaivuun sijaan lajittelevani jo olemassa olevia vaatteita kolmeen eri pinoon.

Hoin kaapin edessä puolisen tuntia mantraa mahtuu päälle, ei mahdu päälle, mahtuu, mutta en halua venyttää, ei tule enää kauan mahtumaan, ja perus mikä hitto tämäkin on?

Lopuksi päädyin pinoihin a) ei mahdu päälle enkä halua venyttää, b) mahtuu päälle nyt ja tod näk. koko loppu raskauden ja c) näistä saa tissit hyvin nopeasti tiskiin.

Että sellainen elämänvaihe taas. Raskauden vikalla kolmanneksella ei ole paljoa varaa valita talvivaatteiden ja kesävaatteiden välillä, se laitetaan päälle mikä mahtuu.

Hetki paikallaan

Aika kuluu nopeaan.

 

Kanada on kohta samottu, hummerit syöty ja valaat nähty livenä. On tutustuttu hurmaavaan luontoon ja ei niin hurmaavaan säähän. Ja kuka voisi unohtaa ne leikipuistot. Kylän kaksi ainutta. Kotimatka siis häämöttää. Se hurja kolmen ja puolen vuorokauden mittainen uroteko. Huh.

 

Taas yksi kuukausi on takana päin.

 

Nyt on myös menossa jo hämmentävä 27. raskausviikko. Takana ovat yllättävän nopeaan eteen tulleen odotuksen tuoma ensi järkytys, alkuraskauden pahat olot ja jäätävä nälkä. Puhumattakaan väsymyksestä.

Kirkkaasti olen ohittanut myös salailun ajan. Se ärsyttävän ihana aika, jolloin jo todellakin on raskaana, mutta näyttää vain tynnyriltä. Epämääräisen lihonneelta.

 

Ja hehkeä keskiraskauskin on pikapuoliin purkissa. Ei se tällä kierroksella ollut enää ihan niin hehkeää, kuin ensimmäisellä...

Nyt olen menossa hyvää vauhtia kohta pelottavaa viimeistä kolmannesta, lisääntyviä vaivoja, selkäkipuja, katkonaisia yöunia, mahassa kääntyilevää valtavaa otusta ja supistuksia. Niitä viimeisiä.

 

Toinen kierros on  tyypillisimmillään ollut unohtamista. En ole ehtinyt orientoitua yhtään mihinkään ja olen säännöllisesti unohtanut olevani jälkikasvutehdas. Viimeisien kuukausien jokainen päivä on siis vain plussaa. Se on kultaakin kultaisempaa aikaa yrittää taas kerran tajuta että vauva on tulossa.

Siinä missä ekaa odotellessa paijattiin mahaa ja metsästeltiin potkuja, on nyt hyvä jos illalla nukkumaan mennessä muistan tarkistaa onko joku elossa.

 

Potkiko se kertaakaan koko päivänä? Ai miksi en voi juoda punaviiniä?

Välillä on siis hyvä olla ihan vain hetki paikoillaan ja yrittää painaa mieleen edes jotain tästäkin raskaudesta. Jos se vaikka olisi nyt se viimeinen kerta kun kasvatan tätä ihmeellistä uutta elämää?