Reporankana.

Tänään on reporankana -päivä. Sellainen harvinaisuus, mitä en muistanutkaan olevan olemassa. Tai ei näitä kai suodakaan montaa niille äideille, jotka ovat työelämään jo eksyneet.

Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki sujuu hitaasti ja vailla stressiä siivouksesta, pukemisesta, kaupassakäymisestä, sotkuista, aikatauluista, töistä.

Tällöin köllitään ja nukutaan Mörmulin kanssa ihan joka minuutti mikä huvittaa.

Nämä päivät eivät ole aina paatuneimmallekaan kotiäidillekään itsestään selvyys. Jotenkin aina vahingossa tulee hötkyttyä vaikkei pitäisi. SItä tulee helposti asettaneeksi itselleen tuhat ja yksi muka pakko tehdä -asiaa ja huomaa juoksevansa itku kurkussa pitkin kyliä. Kitisevä mukula kainalossa. 

Meillä tämä päivä muodostui kaltaisekseen kuin vahingossa. Tyttömme on nimittäin ollut tämän viikon ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolella päivähoidossa (hoitorinki on pyörinyt vuoden päivät omassa kodissamme) ja on ihan puhki uusista kuvioista. 

Alun perin minun pitikin viedä tyttö normaalisti aamulla hoitoon mutta raasu nukahti kesken aamupalan mun syliin. Mitä ei ole koskaan aiemmin tapahtunut, edes vauvana. En sitten hennonnut herättää raasua, vaan lähetin ylpeänä hoittädille viestin hoitopäivän peruuntumisesta. Minulla on nimittäin tätä nykyä oikeus jäädä kotiin ilman oman tunnon tuskia, kokousten siirtämispaineita, deadisten paukkumisia, pieniä ja suuria katastrofeja.

Kuin vastalauseeksi ympärillä juoksevalle arjelle jäimme molemmat nukkumaan aamupäikkäreitä vierekkäin, vaikka olimme hetki sitten vasta heränneet. Maailma ympärillä jatkakoot pyörimistään, meitä ei tarvita juuri nyt.