Puolitoista vuotta sitten hajoilin kotona noin yhdeksänkuisen lapsen kanssa. En jaksanut olla kotona, inhosin pitkiä päiviä, siivous- ja ruuanlaittopakkoa, kodinhengettären roolia ja kotona vankina olemista. Inhosin sitä, kuinka vain huusin ja raivosin päivästä toiseen lapselle, joka ei äidin riehumisesta mitään tajunnut.
Pahimpina päivinä juoksin konttaavaa lasta karkuun kylpyhuoneeseen oven taakse saadakseni edes 10 sekuntia rauhaa. Parhaimpina päivinä sain koottua itseni kokonaiseksi päiväksi tyyneen olotilaan. Joskus hyviä päiviä oli pari kolmekin peräkkäin. Mutta sitten taas homma lähti lapasesta ja jaksaminen hyytyi. Pahimpia olivat isännän työmatkat.
Tai en minä mikään kotini vanki ollut. Muilla äideillä on asiat olleet varmasti huonomminkin. Painelin nimittäin autolla pitkin päivää kirppiksillä, kahvituksilla, hoplopissa, kavereiden luona. Bussilla pääsi alta puolen tunnin stadin keskustaan. Vaunuilla pääsi kävellen pitkin Espoota. Kaikki tämä kuitenkin veren maku suussa.
En nimittäin uskaltanut olla kokonaista päivää kotona. Kahden.
Kyse ei ollutkaan todellisesta fyysisestä vankilasta, vaan henkisestä. Päivät olivat tuskaisen pitkiä ja kaipuu johonkin omaan oli kova. Mitään omaa en kuitenkaan puuhastellut, sillä jotenkin velvollisuuden tunteesta olin jumahtanut kotiin. Liekö tämän takana jokin mielen syövereissä ollut hyvän äidin pakkorooli vai oma laiskuus, en osaa sanoa. Mutta sen osaan sanoa, että itkin erään jakson ajan miltei päivittäin alati kasvavaa ja jo kertynyttä pahaa oloani, kun isäntä tuli töistä kotiin.
Kun pääsin töihin olo helpottui. Elämään tuli muutakin sisältöä, kuin vauva. En siis ollut vauvaihmisiä. Nyt raskausviikon 31 napsahdettua napakasti täyteen tilanteen toistuminen pelottaa.
Mietin kovasti tuleeko äitiburnout kylään tälläkin kertaa? Ja jos se tulee niin minkälaisena? Onko se tällä kertaa todellista väsymystä ja uupumista, sillä äitirooliin on ehtinyt jo alkujärkytyksen jälkeen tottua? Enää ei toivottavasti tarvitse taistella oman ajan totaalista puutosta vastaan. Sen olen pikku hiljaa hyväksynyt.
Mutta mikä mörkö se nyt on edessä, sitä en osaa edes veikata. Rintamalta kuuluu juuri oman ajan totaalisen puutteen huhuja, parisuhdekriisiä, väsymyksen multihuipentumaa, ja uhmaikäisen esikoisen sairasta terrorisointia.
Toisaalta viimeksi eilen kuulin positiivisia uutisia, toisen kanssa saa olla kotona. Ei pidä.
Salaisuus piilee ystäväistäni lainatakseni täydellisessä kombossa, joka kuitenkin pitää sisällään dilemman: Jos ensimmäisen kanssa oli käytössä kaikki aika, mutta lapsenhoito oli hankalaa ja mieli levoton, niin toisen kanssa lapsenhoito on jo tuttua mutta aikaa taas ei riitä rentoutumiseen.
Miten siis yhdistäää hyvät puolet ja välttää burnout?
(My secret weapon: esikoinen pysyy päivähoidossa...)
mä. niin. tiedän. mistä. sä. puhut.
VastaaPoistaolin aamulla neuvolassa ja sanoin suoraan että ahistaa. en osaa vieläkään oikein iloita tästä ja snadisti pelottaa että vajoan jonnekin totaaliseen synkkyyspaskaan, kun tää toinen syntyy. 2 vkoa äitiyslomaan, oikeesti?
Tartu kirjaan "kuinka kasvattaa bebe", siinä on vähän toisenlaista äitilähtöistä elämäntyyliä tän ikuisen lapsilähtöisen rinnalle. Kaikkea ei pidä todellakaan ottaa kirjaimellisesti, mutta jotenkin opus on lohdullinen synninpäästö niille, jotka eivät jaksa olla kotona tai iloita vauvahuuruista.
PoistaÄitiys ei ole standardi, vaan sitäkin on erilaista, muotoista, makuista ja tuntuista.
Rohkeutta!
Ihanaa, että joku kirjoittaa aiheesta. Mulla on itselläni (taas) takana aikamoinen ahdistusjakso, mä pärjäsin joten kuten vauvan kanssa, mutta tää taaperon kanssa oleilu tuntuu syövän mua nyt ihan kunnolla. Joka paikasta saa vaan lukea kuinka pitää kestää ja on etuoikeus olla kotona sekä on itsekäs paskiainen, jos edes yrittää ajatella töitä, mutta... Nää samanlaisena toistuvat yksinäiset päivät vaan syö mua. Mä en edes osaa lähteä mihinkään ja verkostoitua, kun tunnen olevani monella tapaa niin luopio äiti.
VastaaPoistaTsempit! Toivottavasti ei burnout uusi vaan löydätkin itsestäs sen rennon kahden äidin. Tai jotain.
Minusta voi ajatella, että jos kolikon toisella puolella on oikeus, niin kääntöpuolella on vissi pakko. Kotona oleminen on "orjatyötä" ja samalla sitä vanhemmuutta, en tiedä mihin kohtaan viiva on näiden väliin piirretty.
PoistaTituleerasinkin itseäni välillä kotiorjaksi sen ihanan -hengettären sijaan. Mutta hei edelleen, tämä on sallittua! Yhtä paljon on niitä, jotka rakastavat kotona olemista, viettävät kymmenen vuotta putkeen pullapitkojen pyörityksessä. Ja niitä, jotka piipahtavat kotona sen "imetyspakon" pituisen ajan.
Kummallakaan ei ole oikeutta olla enemmän tai vähemmän äiti.
Jotenkin olen jo päässyt yli sen, että minun pitäisi tykätä kotona olemisesta. Nyt vain ärsyttävästi tarhaamaailman puolelta haavat on aukaistu uudelleen ja valintojani kyseenalaistetaan. Mutta näytän niille kieltä, tai siis yritän.
Taas teksti kuin omalta näppikseltä!! :-) Katja Lahti taas kolumnoi ASIAA: http://www.hs.fi/elama/a1382491891881?jako=a2779f89ae6fb737096567ffad13059a&ref=og-url&fb_action_ids=10151982231504090&fb_action_types=og.recommends&fb_source=other_multiline&action_object_map=%7B%2210151982231504090%22%3A552438051493066%7D&action_type_map=%7B%2210151982231504090%22%3A%22og.recommends%22%7D&action_ref_map=%5B%5D
VastaaPoistaLuin myös ja tykkäsin =)
Poista