Työpäiviä on jäljellä enää tusina. Isoin työponnistus juuri suoritettu ja takana päin.
Hurmasin nimittäin viime metreilläni rahoittajamme puolentoista tunnin yksinpuhelulla.
Tykityksen ja infoähkyn suoritin seisten ja vailla vesilasia. Ja vessataukoa, mikä on tässä vaiheessa kunnioitettava suoritus.
Koko päivän kestäneen seminaarin jälkeen olo on absurdi ja toisaalta ihmeen kevyt. Helpottunut suorastaan. Taas mentiin pykälän verran kohti äitiyslomaa ja seuraavaa vauvavuotta.
Se on kai ihan hyvä suunta. Pidempään en olisi jaksanut tempoilla työn ja raskaanaolon ristitulessa.
Olisikohan tämä nyt vihdoin se ensimmäinen merkki siitä, että alan sopeutumaan siihen että tässä ollaan taas raskaana?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti