Tarkastelin juuri menneitä se yksi asia mielessä. Tsuumailin vanhoja valokuvia ensimmäiseltä paisumiskierrokselta. Tarkastelin blogini samoja viikkoja vastaavia ajatelmiani. Tirkistelin
Takaraivossani on pitkään tykytellyt kasvava paniikin siemen: Olinko muka yhtä iso silloin, kuin olen nyt? Olinhan?
No en ollut, olin paljon pienempi. Ja sen tuntee. Ja näkee.
Olo on norsumainen. Jo nyt. Edellisellä kierroksella norsumainen olotila ilmeni vasta viimeisellä kuukaudella, ellei jopa viimeisillä viikoilla. Nyt se on vahvistunut vahvistumistaan kuukauden aikana.
Norsumaiseen olotilaan kuuluu olennaisena lisänä horisontaalisesti haastava maha, joka on tällä kierroksella kasvanut enemmänkin ulos, kuin ylöspäin. Tämän huomaa ihanina kylkiluiden pistelyinä, valtavana keissinä, joka ei mahdu housuihin, talvitakkeihin eikä paitoihin, jatkuvana kutinana vatsanahkan pinnassa.
Saman faktan totesi neuvolalekuri. Kohdunpohjasta mitattaa korkeuskäppyrä tosiaan huitelee korkeammilla lukemilla kuin edellisellä kierroksella vastaavaan aikaan.
Maha on nyt kutakuinkin samoissa mitoissa kuin viimeisillä viikoilla ollessani. Teinkin sherlockmaisen empiirisen johtopäätelmän, että kudokset näköjään joustavat helpommin jos niitä on jo kerran runtattu ja venytetty. Vatsalihakseni antavat täten iisimmin periksi ja lantioni aukeaa parahtaen toistamiseen tapahtuvasta venytysprosessista. Kehoni retkahtaa nopeammin.
Siinä missä ensimmäisessä raskaudessa kehoni jaksoi pitää jälkikasvuaan tiiviin ja timmin... kröhöm... kehon uumenissa pitkään, pyrkii se nyt levähtämään ensimäisestäkin nopeasta grammalisäyksestä. Temppelini on luovuttanut. Lössähdetään sitten. Turha tässä on mitään enää yrittää estellä. Katsotaan mielenkiinnolla ja pelolla minkälaisiin mittäsuhteisiin tämä tällä kertaa venyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti