Pieni muttei mitätön kuoleman pelko

Tämä on taas iitä aiheita, mistä on vaikea kirjoittaa. Menee henkilökohtaiselle sektorille niin voimakkaasti että on vaikea vetää rajaa oikean rehelisyyden ja tämän ns, ilmoitustaululle kirjoitetun "julkirehellisyyden välille". Hirvittää, mutta menköön, sillä en varmaan ole ainut.

Olen nimittäin pohtinut välillä kovin ärhäkkääksi riehaantuvaa tunnetilaani liittyen synnytykseen. Nimittäin kuoleman pelkoa. Kyse ei suinkaan ole siitä, että pelkään kuolevani ja menettäväni mahdollisuuden nähdä mitä elämä tuo tullessan. Toki sekin mietityttää, mutta ei ole tällä hetkellä päällimmäisenä.

Isoin pelko liittyy siihen, että pelkään esikoiseni sekä perheeni jäävän ilman minua.

Nämä kuolemiseen liittyvät tietynlaisen altruismin sävyttämät piirteet tulivat esille ensimmäistä kertaa kun esikoinen syntyi. Koin olevani niin tärkeä ihminen ja kontaksi pienelle vastasyntyneelle, että ajatus äidin riistämiseltä tuntui kamalimmalta ikinä. Sittemmin tunteet rauhoittuivat ja järjeistyivät, mutta tulivatkin yllättäen uudestaan takaisin.

Takanani ei todellakaan ole hurjaa ja dramaattista synnytystä, päin vastoin. Kuulun siihen "perseestä (tai itseasiassa sen naapurista), mutta silti helppoa kuin heinänteko" -porukkaan. En myöskään koe ahdistusta liittyen sairaaloihin, veren ja kaiken muun lentämiseen tms mitä kovin monet kammoavat. Rapatessa roiskuu.

Fakta kuitenkin on, että synnytystilanteissa sattuu ja tapahtuu. Joskus vähän liikaakin. Koenkin, että tavallisen tallukan elämäni uhataan seuraavan kerran ei suinkaan luikkailla talvipakkasilla auton ratissa, vaan juuri synnytyshuoneessa.

Koin ensimmäistä kertaa epävarmuuden tunteita aiheeseen liittyen, kun tulin toistamiseen raskaaksi. Jostain hiipi epävarmuus ja jossittelu. Ne pahimmat kaverukset. Ja paniikki oli valmis kasvamaan hetkellisesti yöunia uhkaavaksi.

 Pahin ahdistus meni ohi, kun vuokratulla jeepillä huristelimme kesällä pitkin Kreetan vuoristomaisemia. Kahdestaan autossa kapealla tiellä sain aikaa purkaa ratissa taiteilevalle isännälle tuntoja. Huomasin, että minulla oli kova tarve kertoa Isännälle kenen tahtoisin olevan osa Murmelin elämän, jos kuukahdan verenhukkaan sairaalan pedille. Yhtälailla se sai minut pohtimaan, mitä haluaisin isännän kertovan minusta lapsille, mitä tapoja haluaisin heidän oppivan ja mitä arvoja kunnioittavan, jos joudun jättämään tämän hetken.

 Nyt kun synnytys väistämättä lähenee olen alkanut hiljalleen pohtia aihetta uudelleen. Isäntä täytynee taas ahdistella johonkin nurkkaan ja kertoa hänelle miltä minusta tuntuu. Ei siksi ettei isäntä kuuntelisi, mutta hän on aina niin ylioptimistinen ettei minun kuolemiseni kerta kaikkiaan kuulu hänen elämänsuunnitelmiinsa. Ainakaan lähitulevaisuudessa.

Tämä ei ole minunkaan suunnitelmissa, mutta pitäähän neuroticbrainin tähänkin varautua. Ehkä kirjoitankin johonkin piiloon testamentin itsestäni, arvoistani, tavoistani, maailmankatsomuksestani ja siitä kuinka paljon rakkautta perheelleni jätän. Olin täällä tai en.