Mitenkähän sitä pitäisi esikoistaan valmistella tosikoisen tuloon? Jotenkin tässä pitäisi ryhdistäytyä, mutta miten sillä omakin pää on vielä aivan sopeuttamatta tilanteeseen.
(7 viikkoa laskettuun aikaan, shiiit)
Meille on kotiutunut jo aikapäivää sitten muutamia vauva tulee taloon -tyyppisiä kirjoja. Niissä kaikenkarvaiset elukat norsusta ihmiseen saavat vauvoja ja isosisarusta aina harmittaa. Yhdessä kirjassa on jopa luukkuja, joista voi kurkistaa äidin mahan sisälle ja katsoa mitä vauva puuhastelee. Autenttista.
Kirjat ovat ihan hyvä viritys, mutta ei ne oikeasti täysin abstraktia asiaa sen kummemmin auta hahmottamaan. Oikeasti, jos minulla on vaikea tajuta, että mahassani potkii ihmisen taimi, niin on se vähän vaikeaa kasveellekin tajuta piirrosten kautta ihmeellisen luonnon kiemuroita.
No mutta jotain on yritettävä. Yrityssuosikkeihini kuuluu vauvan vaatteiden tonkiminen varastosta. Niitä katsotaan, pohditaan ja viikkaillaan yhdessä. Mitkä voi säästää, mitkä viskataan pois. Esikoinen latelee samalla tiheään kysymyksiä. Onko tämä vauvan hattu, onko tämä minun, onko tämä pieni, olenko minä iso tyttö? Siinä sitten vastaillaan parhaansa mukaan ja luodaan suhdetta tulevaan pikkusisareen tai -veljeen.
Piiloagenda tässäkin touhussa on tietysti opetus mitä eroa on bodyllä ja housuilla. Taka-ajatus siksi, jotta saisin tiukan paikan tullen pikkuiset kädet apuun jos todellinen niskaakkakatastrofi pukkaa nurkan takaa.
Lisäksi olemme sukeltaneet kestovaippojen vuoreen, ihmetelleet yhdessä niitä kuoria, harsoja, lisäimuja ja all-in-oneja. Vaipparumba tulee olemaan osa arkea ja siihen on hyvä valmistautua. Myös apurin.
Samaan kasaan ovat päätyneet myös kestoliivinsuojat, rintapumput, maidonkerääjät ja vaikka ja mitkä. Tuleepahan samalla kerrottua mitä
Lisää konkretiaa haetaan vauvanukesta. Huutonetistä bongattu kylvynkestävä ihka aito ällöpylyvaaleanpunainen Beibiborni kotiutui meille. Tätä "Helmivauvaa" on ihmetelty, kanniskeltu, puettu, nukutettu ja otettu kainaloon. Mutta jotenkin tämäkin jää irralliseksi todellisuudesta. Siitä kaaoksesta, jossa kukaan ei saa tarpeeksi huomiota, ruokaa, hellyyttä, läheisyyttä ja yhteistä aikaa. Väsymyksen, itkun ja sylipulan keskellä yksi Helmivauva ei kuitenkaan auta.
Niinpä olen ollut kuulolla, kun tuttavani jakelevat kaksilapsisuuden läpikäyneinä neuvoja. Lempineuvoihini kuuluu mm. "ota pinnasänky esiin ajoissa, jotta lapsi tajuaa uuden nukkumisjärjestyksen. Vanhempien huone on vauvan huone ensimmäiset kuukaudet" ja "opeta esikoinen pikku apulaiseksesi. Ylimääräisiä käsiä tarvitaan aina".
Lisäksi mustasukkaisuuden torjumiseen on saatu hyviä ajatuksia. Koskaan ei pitäisi syyttää vauvaa siitä, että ei ehdi tai jaksa touhuta esikoisen kanssa. Ota mielummin syyt itsesi niskoille. Toiseksi, koska vauvan kanssa joutuu puuhastelemaan kaikkea pientä 24/7 niin koeta vakuutella ensimmäiselle, että näin sinunkin kanssasi on tehty kun olit vauva. Ja kun vieraita tulee taloon katsomaan uutta vauvaa, pyydä niitä for real moikkaamaan ensin sitä, joka ymmärtää. Kyllä se pötkylä jaksaa siellä lattiatasolla hillua yksin. Esikoinen ei.
Ja kun se lopuksi jotenkin vain kääntyy päälaelleen niin, että sen esikoisen kanssa tulee sittenkin tehtyä paljon enemmän toisen möllöttäessä vain sitterissä, niin yritä antaa sille kakkosellekin aikaa.
Uuh, kuka perehdyttäisi ja valmentaisi minut?
Tässä kun on nyt kahdeksan viikkoa takana kahden lapsen arkea, voin vinkata muutaman jutun :-) Ensiksikin koko ajan on huono omatunto, kun ei (mukamas) huomioi kumpaakaan lasta tarpeeksi. Hyvä esimerkki on ruoka: kun molemmilla on yhtä aikaa nälkä, on pakko tyrkätä pienemmälle tutti suuhun ja laittaa sille isommalle huutavalle murkina naaman eteen ja toivottava, että muksu lusikoi sapuskansa suuta kohti (eikä sotke koko ruokapöytää).
VastaaPoistaMeillä esikoisen uhma oli ekat kaksi viikkoa aivan järjetöntä. Pelkäsin jo, että molemmat vanhemmat saa kärrätä pehmustettuun huoneeseen alta aikayksikön. Sitten, kun esikko palasi hoitoon (hyi kamala, meidän esikko jatkaa hoidossa mun ollessa kotona!!), uhma palasi normitasolle eli juuri ja juuri mun hermoilla kestettäväksi. Hän vissiin tajusi, että tuo rääpäle on tullut jäädäkseen ja vanhemmat huomaavat hänetkin. On liikkistä, kun isompi tulee halimaan ja pusuttelemaan pienempää (vapaaehtoisesti) ja sanoi kaipaavansa veikkaa meidän ollessa vuorokausi Lastenklinikan hoivissa.
Jotenkin tuntuu siltä, että kakkonen hyppää siihen kuuluisaan liikkuvaan junaan. Esimerkiksi me otimme esikoisen vauvavuoden aikana noin 3000 kuvaa (kyllä!). Oli muuten veemäinen homma valita niistä sata valokuvakirjaan... Nyt tosikosta on otettu ehkä viisikymmentä kuvaa ja suurin osa niistäkin kämäisellä kännykkäkameralla. Ei muka vain ehdi/ jaksa.
Mä olen todennut, että nyt kahden lapsen kanssa voi välillä mennä sieltä, missä se aita ei ole korkein. Entiselle perfektionistille se sattuu sieluun, mutta tekeepähän meikäläiselle ihan hyvää. Koti on... useimmiten kuin pommin jäljiltä, kiitos esikoisen. Naamataulu on lakanankalpea mustilla rinkuloilla somistettuna... kiitos yöheräämisten. Onnea on meikkipurtilot, jotta ei säikäytä kanssakulkijoitaan. Maksalaatikko (vanhempien ja esikoisen yksi lempiruuista) on ihan sopivaa syötävää. Ja sopiihan sitä olla lemmikkieläimiä edes pölymakkaroiden muodossa.
Suosittelen muuten kirjaa Kolmesta neljäksi (sen saa myös allekirjoittaneelta lainaksi, jos ei kiinnosta hankkia sitä omaksi). Siinä puhutaan, miten perhedynamiikka toisen lapsen saapuessa.
Mahtavaa ,etä olet selvinnyt hengissä kahdksan viikkoa, ansaitset hurraat ja olkoon tämä minulle se ensimmäinen rajapyykki =)
PoistaTämä aidan laskeminen alimmalle riman pidikkeelle tai kenties siitäkin alemmas on vaikeaa. Niin vaikeaa. Eikä se kodin siisteyskään ole se akileen kantapää vaan ihan oman itseni hyvinvointiin käytetty aika. Eli toisin sanoen sohvalla rötväämis aika.
Olen todella allerginen 24/7 vanhemmuudelle, tai siis sille viihdyttämispuolelle. En jaksa olla ympäri asuntoa hyppivä maitobaari & kaksveetä viihdyttävä klovni ja leikkikaveri. Kai se on hyväksyttävä, että muumilaakso ja sen kaverit tulee pyörimään töllössä ja paljon, jotta saan tehtyä päivittäisen minimioma-aika tankkauksen eli hesarini luettua.
Muuten uhkaa todella vaarallinen kotiintukehtuminen elävältä.
Mä tsekkaan kirjan! olenkin jo hetekn aikaa ihmetellyt mistä löytäisi jotain viisasta luettavaa aiheesta, jotakin missä ei jeesustella turhaa ja vaakuutella että kakkonen on ihaninta, mitä perheeseen voi tulla...
Kiitos muuten rehellisestä kommentoinninsta, toi kahden viion järjetön uhma ja vanhempien pakkohoito on sitä aitoa reagointia =D