Sain viime viikolla puhelun neuvolasta. Olin kuukauden ajan sössinnyt tikkujen tulkinnan lahjakkaasti terveysaseman vessassa ja tukkinnut itselleni raskaudiabeteksen ja sokerirasituskoe uhkasi.
Kyse olikin muusta. Aamuvarhaisella väsynein silmin tulkitut vihreän ja keltaisen osoittimien sävyt ja paikat olivat menneet ristiin. Antamastani näytteestä olikin löytynyt proteiinia sokerin sijaan ja raskausmyrkytystä väläyteltiin.
Tuloksia tulkittiin Jorvin kätilöitä ja lekureita myöden (kiitos siihen suuntaan äärimmäisestä joustamisesta ja hätäilevan äidin kuuntelemisesta rauhallisella otteella). Hetken ehdin elää pienessä epätietoisuudessa siitä, pitäisikö minun kiiruhtaa sairaalaan loppuraskauden ajaksi lepoon ja monitoroitavaksi, vai riittäisikö vain tahdin hiljentäminen kotosalla.
Ja tottakain olin tämän pienen mutta tuskaisen epätietoisuuden hetken mökillä. Usean kilometrin päässä mistään synnyttämiseen kelpaavasta ja lastenhoidon taitavasta laitoksesta.
Ensimmäistä kertaa oikein huolestuin. En itseni takia vaan tulevan vauvan. Mitä jos sille kävisi jotain?
Tilanne ratkesi muutaman päivän sisällä lopulta parhain päin. Myrkytysrintamalla ei olekaan mitään kiireellistä hätää. Ilmeisesti arvoja tulee ja menee ja tämän viikon viimeisellä työrutistuksella oli osansa sopassa. Ressiä on pukannut.
Huomasin kuitenkin huolestuneeni aidosti. Tajusin jonkin pienen orastavan äitisuhteen muodostuneen sittenkin minun ja jättikeissini välille. Kyygelin kohtalo ei olekaan se ja sama, vaan sen hyvinvointi on yllättävän tärkeää minulle.
Kuulostaa hassulta, että tämäkn tunne voi tulla ihan puskista. Tottakai äidit tuntevat syntymätöntä lastaan kohtaan kiintymystä. Niin kai, mutta en ole sitä puolta ehtinyt ollenkaan ajattelemaan. En ole ehtiyt miettiä, mit tämä lapsi minulle merkitsee.
Toisen lapsen tulemisen tajuaminen onkin ollut äärimmäisen vaikeaa ja olen peännyt etten osaa suhtautua ja välittää lapsesta yhtä paljon kuin ykkösestä. Sain kuitenkin tämän näytteiden väärintulkitsemishässäkän keskellä huomata tutun tunteen, jonka muistan ekalta kierrokselta.
Välitän siitä tuntemattomasta potkivasta jamöyrivästä möykystä mahassani.
Kohta me tavataan ja minä kai jo odotan sitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti