Ä-loma!

Napsahtihan se viimeinen viikko lomaksi! Kiitos ihana neuvolatädin, joka suorastaan pakotti jäämään kotiin. Kuulemma ennenaikaiset supistukset ovat merkki siitä, että kroppa kiljuu lupaa jäädä lepoon. Täti uhkasi sairaalallakin jos en rauhoittuisi.

Siispä olen viime torstaista asti nukkunut ja nukkunut ja nukkunut. Nukkunut aamu kahdeksaan tai yhdeksään, mennyt nukkumaan yhdeksältä illalla, vedellyt parit päikkärit, maannut sohvalla, nukkunut hieman lisää. Ja palautunut!

Eilen oli äitiyslomani ensimmäinen päivä, tai siis sairaslomaviikkoni ensimmäinen päivä (who cares). Täytin päiväni ihanalla puuhastelulla, omalla tekemisellä, kaikella mistä ikinä olen haaveillut viimeiset kaksi vuotta.

Suunnittelin tulevaa lastenhuonetta ja sen kummallisia vaatekaappikiemuroita, järjestelin kotia, tuunasin Fidasta femmalla löytämääni babybjörnin sitteriin uutta päällistä ja niin edelleen. Hullaannuin jaksamisestani jopa niin, että vein koiran pitkälle lenkille. Niin pitkälle, ettei sellaisia ole näillä kulmilla nähtykään. Ja jaksoin kävellä ihan koko matkan ja kovaa.

Tänään jatkan samaa rataa, ja itseasiassa koko viikon. Käyn Ikeassa, kirppiksellä tai parilla, jouluostoksilla ja toivottavasti vaikka kampaajallakin asti. Palautuminen on mahtavaa. Olo on onnellinen ja rauhallinen. Tajuan vasta nyt kuinka paljon väsymystä ja kiukkua pääsi vaivihkaa kertymään tähän kroppaan. Nyt se karisee pikku hiljaa pois. (tullakseen vuoden vaihteessa uudelleen kymmenkertaisena, mutta ei puhuta siitä nyt...).

Ainoa miinus on se, että huomaan isännän olevan myös kuoleman väsynyt. Samassa univelan rumbassa hänkin on ollut vuoden päivät. Eikä raskaana olijan korttia voi vetää esiin loman toivossa. Miehet kun eivät tiettävästi jakaannu.

Mutta kas, kuin taikaiskusta, nukkui mukulamme viimeyönä kokonaisen yön. Ensimmäisen varmaan pariin kuukauteen. Kiitän sinua ihana lapsemme.