Raskaana oleva vaimo on yhtä kuin kuski ainakin yhdeksäksi kuukaudeksi ja vielä varmaankin toisiksi samanmoisiksi sen jälkeenkin. Tämä ei ole reilua.
Mieheni ylvästeli alkuvuodesta sillä, että selvisi tipattoman tammikuun ehjin nahoin. Asia nostettiin usein esille, kuin urotyönä, suurena uhrauksena viininjumala Dionysokselle. Entäs sitten minä? Minä olen luopunut rakaasta viiniharrastuksestani, josta innostuin aikoinaan alko-tätinä työskennellessäni. Suhteeni viineihin on siis hyvin rakas. Mitään kiitosta ja ylistystä ei raskaana olevalle kuitenkaan pidättäytymisestä kuulu. Kitistessäni asiasta, ympärilläni vain todetaan, että pidättäytyminenhän on aivan normaalia, koska olet siinä siunatussa tilassa.
Juomattomuutta pidetään normaalina raskaana ollessa. Ja huom, mielestäni näin kuuluukin olla, mutta mielestäni se on epänormaalia verrattuna aiempaan olotilaani. Tällöin eivät viinilasit pölyttyneet vitriinissämme eikä pullot kasaantuneet viinikaappiimme. Nyt ainoa menekkituote meillä on vissyvesi ja jos oikein hurjastellaan niin low alcohol sider Stowfordilta. Vaikka Alkon Schönlein on oikeasti hyvää holitonta skumppaa, maistuisi välillä joku muukin. Ja holittomat viinit voi sitten kaikki samantien unohtaa.
Nyt yhtäkkiä maljoja nostellessamme erinäisissä juhlissa olen huomennut olevani myös tietynlaisessa erityisasemassa. Viniä ei tipu, vaikka ruinaisinkin. Saan kylläkin lasiini kylän isännistä ja emännistä riippuen mehua tai pommacia, joskus jopa alkoholitonta skumppaa, ja sääliviä katseita. Taistellessani paikan pikkuipanoiden kanssa viimeisistä mehutilkoista muut vieraat siirtyvät jo aperitiiveista seuraaviin ja valitsevat viininsä menyyseen sopiviksi. Itse tilaan säälikokista, jonka hiilihappopitoisuus pilaan ruuan kuin ruuankin maun (tai saan taas sitä helkkarin mehukattia) jääden paitsi eliittivuoden chianteista ja amaroneista.
Joisin vieraillessani mielelläni yhden lasin viiniä. Edes yhden. Jos kuitenkin erehdyn kaatamaan itselleni viiniä tai pyydän emäntiä ja isäntiä sitä minulle sallitun yhden lasillisen verran toimittamaan, niin siitä vasta riemu raikaa ja tuomitsevat katseet poraavat läpi punaviinilasini. Otit koko lasillisen! Aiotko juoda sen kokonaan? Ihan kokonaan?!
En siis edes enää oikein uskalla pyytää muita kaatamaan lasiini viiniä. Eikä sen edes väliä, sillä pyytäminenkään ei aina edes onnistu. Vastuuntuntoiset isännät ja emännät huolehtivat onnekseni juomisestani ja säännöstelevät lasiini kyselemättä vain tilkkasen verran, ettei vain pääsisi viininhimo iskemään. Lasiini laitetun pisaran nielaistuani löydän itseni taas mehukatin ääreltä.
Loppuillan tuijotan seinille pitkästyneenä, kun muu porukka on lähtenyt suorastaan lentoon kehuskellemn kovaan ääneen gewürztraminerin bukéta. Kenestäkään ei ole enää juttuseuraksi ja väsymyskin pukkaa päälle. Lopulta ilta siunataan ikuisen kuskin roolilla, joka kuuliaisesti heittää kaikki kotiinsa. Matkalla kuskia kiitetään vielä yllätysratsialla, jossa poliisisetä puhalluttaa ja tokaisee: "nollaa näyttää, hyvää illanjatkoa", NO SHIT!
Jos siis yksikin ihanista miespuolisista ystävistäni kehtaakin enää valittaa tipattoman tammikuun rankkuudesta tai iloita ääneen pitkäaikaisesta kuskista porukassa, puren sitä, ladon tuttelit pöytään ja lähden baanalle. Kaikella on rajansa.
vko 31 ja noin 3 kokonaista lasia viiniä takana koko raskauden ajalta ja sama linja pysyy
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
torstai 16. kesäkuuta 2011
Kymppikerhossa grammojen tarkkuudella
No niin, sitä ollaan nyt kymppikerhossa ja ei todellakaan siinä mihin jotenkin on sotkeutuneet ne lentokoneet, vaan ihka uudessa painoluokassa.
70 kilon rajapyykki on mennyt rikki ja tasan kymppikiloa tullut lisää. Voi tätä massakuuria, jolle ei näy loppua.
Maha on samalla paisunut hurjiin mittoihin. Enää se ei tosin ole laajentunut ulospäin -suuntaan (mikä kävi ilmi viikottaisesta Isännän tekemästä ympärysmittatarkistuksesta), vaan lähinnä sivuttais -suuntaan. Outoa.
Laajentuminen ei jää enää keneltäkään huomaamatta. Kuukausi sitten vieraileva neuvolatätinikin kröhäisi kummallisesti käytyäni vaa´alla ja ilmoitettuani painolukeman. Jatkuvan kilojen tarkailun herkistämät aivosoluni rekisteröivät sanattoman viestin välittömästi. Jokin oli pielessä...
Pakkohan sitä oli sitten heti kysyä, että mites sen painonnousun laita nykyään. Vastaus oli, että tavoitenousu olisi 500 g viikossa ja lukemani näyttivät 550g viikkovauhtia. Omg. Ynähdin säälittävästi, että eikö alhainen lähtöpainoni tarkoita yleensä suurempaa painonnousua, kuin keskiverto-odottajalla. Vastaus olit ylysti sama: tämä luku on tavoite, jossa tulisi pysyä.
No, raivostuin hieman painonnoususta varoittelevasta sävystä, mutta en jaksanut tehdä asialle mitään. Mielestäni täti oli ylireagoinut painonnousuuni, sillä peilistä katsoo edelleen aivan norminäköinen nainen (jos vaan vatsan kohdalta leikataan kuva poikki). Eikä isäntäkään ole mitään sanonut, vaikka olen sitä häneltä vannottanut. Kilot eivät kertakaikkiaan näy missään, paitsi siinä, ettei vanhat housut todellakaan mene enää päälle alkaen polvista ylöspäin tai että olen joutunut ostamaan rintaliiveihini, kiitos hyvän vinkin tuttavaltani, leventävän lisäkappaleen. Ja okei, on sinne leuan allekin ilmestynyt stiä kuuluisaa raskauden hehkua ja pyöreyttä. Eli näin epäkorrektisti: kaksoisleuan aihio.
Vaikka ole nyrittänyt olla hötkyilemättä aiheeseen liittyvistä asioista ja jättänyt jopa ostamatta uudet patterit digivaakaan, joka sanoi itsensä irti muutama viikko sitten (kuka lie käyttänyt sitä niin ahkerasti että patterit loppuivat?!?!), onnistuin kuitenkin kehittämään pienimuotoisen paniikkikohtauksen. Kohkasin painostani ennen seuraavaa neukkarivierailua isännälle, työkavereille, siskolleni ja isälleni ja varmaan vahingossa muillekin vastaantulijoille.
En vaan niin millään tahtoisi saada huutia painostani. Se vaan on jotenkin noloa. Tilannehan on se, että on alistunut tilanteeseen, jossa asiantuntijan roolissa olevat henkilöt tarkkailevat ja siitä huomauttelevat painosta, eikä mahda sille käytännössä itse mitään. Painoa vaan ilmestyy jostain, söin salaattia tai makkaraa ja kiloja vain tipahtelee taivaalta kuin mannaa, tein mitä tahansa. Toisaalta en edelleenkään oikein tiedän kumpi meistä kasvaa ja kerää painoa, minä vai vauva?
Minua ei silti lannisteta. Viime neuvolakäynnille mennessäni tiesin siis, että huutia saattaisi taas tulla ja paniikin vallatessa nousin vaa´alle. Va a´alle päästyäni ähkäisin, jumankauta 70.8kg! Onneksi paikalla oli eri täti. Katselin kauhunsekaisin tuntein uutta (ja tulevaa vakkari)neuvolatätiäni, kun ilmoitin tuloksen. Ilmekään värähtämättä hän kirjasi viikko nousuksi 646g ilman mitään valituksen sanaa.
Päättelin, että joko vakkari neuvolatätini oli armelias eikä sanonut mitään hurjasta hypystä, tai sitten ei oikeasti ole vieläkään tarvetta huolestua. Edellinen täti olikin ehkä vain painoherkemmästä päästä ja otti painosuositukset liian kirjaimellisesti. Hassua vain, että neuvolan sisällä suhtautuminen painoon on keskenään niin erilaista.
Siispä, kymppikerhoon kuulutaan ja muutaman viikon päästä, kun taas jälleen kerran seuraava neuvola osuu kohdalle en meinaa panikoida. Tiedän, että vastassa on vielä yhden kerran se sama kuivahko vieraileva neuvolatäti, jolla 50 g oli jo liikaa, mutta aion valmistautua huolella tähän tulevaan reissuun: otan Isännän mukaan, joka tarpeen vaatiessa voi murista sille ilkeälle tädille, joka kehtaa naputtaa painosta!
vko 31 + 10kg
70 kilon rajapyykki on mennyt rikki ja tasan kymppikiloa tullut lisää. Voi tätä massakuuria, jolle ei näy loppua.
Maha on samalla paisunut hurjiin mittoihin. Enää se ei tosin ole laajentunut ulospäin -suuntaan (mikä kävi ilmi viikottaisesta Isännän tekemästä ympärysmittatarkistuksesta), vaan lähinnä sivuttais -suuntaan. Outoa.
Laajentuminen ei jää enää keneltäkään huomaamatta. Kuukausi sitten vieraileva neuvolatätinikin kröhäisi kummallisesti käytyäni vaa´alla ja ilmoitettuani painolukeman. Jatkuvan kilojen tarkailun herkistämät aivosoluni rekisteröivät sanattoman viestin välittömästi. Jokin oli pielessä...
Pakkohan sitä oli sitten heti kysyä, että mites sen painonnousun laita nykyään. Vastaus oli, että tavoitenousu olisi 500 g viikossa ja lukemani näyttivät 550g viikkovauhtia. Omg. Ynähdin säälittävästi, että eikö alhainen lähtöpainoni tarkoita yleensä suurempaa painonnousua, kuin keskiverto-odottajalla. Vastaus olit ylysti sama: tämä luku on tavoite, jossa tulisi pysyä.
No, raivostuin hieman painonnoususta varoittelevasta sävystä, mutta en jaksanut tehdä asialle mitään. Mielestäni täti oli ylireagoinut painonnousuuni, sillä peilistä katsoo edelleen aivan norminäköinen nainen (jos vaan vatsan kohdalta leikataan kuva poikki). Eikä isäntäkään ole mitään sanonut, vaikka olen sitä häneltä vannottanut. Kilot eivät kertakaikkiaan näy missään, paitsi siinä, ettei vanhat housut todellakaan mene enää päälle alkaen polvista ylöspäin tai että olen joutunut ostamaan rintaliiveihini, kiitos hyvän vinkin tuttavaltani, leventävän lisäkappaleen. Ja okei, on sinne leuan allekin ilmestynyt stiä kuuluisaa raskauden hehkua ja pyöreyttä. Eli näin epäkorrektisti: kaksoisleuan aihio.
Vaikka ole nyrittänyt olla hötkyilemättä aiheeseen liittyvistä asioista ja jättänyt jopa ostamatta uudet patterit digivaakaan, joka sanoi itsensä irti muutama viikko sitten (kuka lie käyttänyt sitä niin ahkerasti että patterit loppuivat?!?!), onnistuin kuitenkin kehittämään pienimuotoisen paniikkikohtauksen. Kohkasin painostani ennen seuraavaa neukkarivierailua isännälle, työkavereille, siskolleni ja isälleni ja varmaan vahingossa muillekin vastaantulijoille.
En vaan niin millään tahtoisi saada huutia painostani. Se vaan on jotenkin noloa. Tilannehan on se, että on alistunut tilanteeseen, jossa asiantuntijan roolissa olevat henkilöt tarkkailevat ja siitä huomauttelevat painosta, eikä mahda sille käytännössä itse mitään. Painoa vaan ilmestyy jostain, söin salaattia tai makkaraa ja kiloja vain tipahtelee taivaalta kuin mannaa, tein mitä tahansa. Toisaalta en edelleenkään oikein tiedän kumpi meistä kasvaa ja kerää painoa, minä vai vauva?
Minua ei silti lannisteta. Viime neuvolakäynnille mennessäni tiesin siis, että huutia saattaisi taas tulla ja paniikin vallatessa nousin vaa´alle. Va a´alle päästyäni ähkäisin, jumankauta 70.8kg! Onneksi paikalla oli eri täti. Katselin kauhunsekaisin tuntein uutta (ja tulevaa vakkari)neuvolatätiäni, kun ilmoitin tuloksen. Ilmekään värähtämättä hän kirjasi viikko nousuksi 646g ilman mitään valituksen sanaa.
Päättelin, että joko vakkari neuvolatätini oli armelias eikä sanonut mitään hurjasta hypystä, tai sitten ei oikeasti ole vieläkään tarvetta huolestua. Edellinen täti olikin ehkä vain painoherkemmästä päästä ja otti painosuositukset liian kirjaimellisesti. Hassua vain, että neuvolan sisällä suhtautuminen painoon on keskenään niin erilaista.
Siispä, kymppikerhoon kuulutaan ja muutaman viikon päästä, kun taas jälleen kerran seuraava neuvola osuu kohdalle en meinaa panikoida. Tiedän, että vastassa on vielä yhden kerran se sama kuivahko vieraileva neuvolatäti, jolla 50 g oli jo liikaa, mutta aion valmistautua huolella tähän tulevaan reissuun: otan Isännän mukaan, joka tarpeen vaatiessa voi murista sille ilkeälle tädille, joka kehtaa naputtaa painosta!
vko 31 + 10kg
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Yngh, uff!
Yngh. Ai saakeli. Uff. Lopeta!
Nämä sanat ovat purkautuneet suustani nyt jo useamman kerran. Vauva tekee jotain kummallista mahassa. Kun 28 viikkoa (uuh jo niin kauan aikaa sitten) rapsahti täyteen muuttui meno täysin. Kylkiluiden löytämisen jälkeen istumisesta on tullut haastavaa. Kun maha puristuu kasaan, alkaa veijari aina säntillisesti takoa kylkiluita tilanraivauksen nimissä.
Uff.
Kun lapsi painaa jo reippaasti yli kilon tuntuu potkuissa aivan mieletön voima. Varsinkin kun taapero hakkaa jalkapohjillaan (tai käsillään tai lonkillaan, who knows) rakkoani. Tällaisina päivinä, tenaladyistä unelmoidessani, ankkuroin itseni vessan läheisyyteen. En yksinkertaisesti uskalla lähteä mihinkään, sillä muutama tehopotku alaspäin nostaa vedet silmiin. Ja muuallekin jos en ole ripeä liikkeissäni.
Yngh.
Riiviö väänsi itsensä hiljattain poikittain ja viihtyi tuossa asennossa huimat kaksi viikkoa. Tunsin tällöin toisen puolen kylkiluurivistön kohdalla pään ja toisella puolella pyllyn. Arvaa vaan kuinka mukava olo oli. Tuntui, kuin olisi syönyt kokonaisen joulukinkun yhdeltä istumalta tai vieraillut RAX:ssa. Tällöin raskausahdistus sai uudenlaisen merkityksen; henki ei kulje kunnolla, mahaa turvottaa, liikkuminen on vaikeaa eikä suju ilman ähisemistä.
Ai saakeli.
Bonuksena minua kiusaavat supistukset. nämä ne vasta kersaa innostavat. Supistuksia seuraa varsinainen potkujen sarja. Ja kaikki osuvat tietty alaspäin. Ja taas juostaan vessaan.
Lopeta!
Lopulta koko illan tuskastuneena, tilanteessa jossa istuminen, seisominen ja röhnöttäminen ovat mahdottomia asentoja, päätin että nyt riittää. En halua enää, että kakarani käyttää jatkuvasti kylkiluitani kellopelinä. Asetuin makuuasentoon ja tartuin poikkiteloin olevaa jälkikasvuani pääkopasta ja takamuksesta ja ryhdyin päättäväisesti kääntämään sitä. Tökin mahanpäällystäni niin ankarasti, että Riiviö, nykyään käytöksensä takia lisänimeltään Raivari, lähti pikku hiljaa kääntymään. Se valahti kiltisti johonkin syvempään koloon ja lopetti. Ah mikä helpotus.
Mutta voih mikä ahdistus siitä seurasi! Mieleeni hiipi ajatus, että mitä jos miniraivari oli juuri kummallisen liikehdintänsä ansiosta kääntymässä pää alaspäin ja keskeytin sen pyrkimykset ja se jää ikuisesti perätilaan? Mitä jos kääntäessäni sitä tökkäsin vahingossa johonkin aivojen kriittiseen kohtaan aiheuttaen jotain peruuttamatonta? Entä mitä jos pyöräyttäminen saikin napanuoran kiertymään sen kaulan ympärille? Miksi menin puuttumaan johonkin, mitä en todellakaan hallitse ja mistä en tiedä mitään!?
No siksi että oloni oli yksinkeraisesti niin kauhea. Asialle oli vain pakko tehdä jotain. Onneksi seuraavana aamuna vatsa taas lainehti tuttuun tapaan ja potkuja sateli ihanasti kipeisiin kohtiin. Ja kas, poikittainhan se ryökäle siellä taas viiletti. Hemmetti!
vko 31
Nämä sanat ovat purkautuneet suustani nyt jo useamman kerran. Vauva tekee jotain kummallista mahassa. Kun 28 viikkoa (uuh jo niin kauan aikaa sitten) rapsahti täyteen muuttui meno täysin. Kylkiluiden löytämisen jälkeen istumisesta on tullut haastavaa. Kun maha puristuu kasaan, alkaa veijari aina säntillisesti takoa kylkiluita tilanraivauksen nimissä.
Uff.
Kun lapsi painaa jo reippaasti yli kilon tuntuu potkuissa aivan mieletön voima. Varsinkin kun taapero hakkaa jalkapohjillaan (tai käsillään tai lonkillaan, who knows) rakkoani. Tällaisina päivinä, tenaladyistä unelmoidessani, ankkuroin itseni vessan läheisyyteen. En yksinkertaisesti uskalla lähteä mihinkään, sillä muutama tehopotku alaspäin nostaa vedet silmiin. Ja muuallekin jos en ole ripeä liikkeissäni.
Yngh.
Riiviö väänsi itsensä hiljattain poikittain ja viihtyi tuossa asennossa huimat kaksi viikkoa. Tunsin tällöin toisen puolen kylkiluurivistön kohdalla pään ja toisella puolella pyllyn. Arvaa vaan kuinka mukava olo oli. Tuntui, kuin olisi syönyt kokonaisen joulukinkun yhdeltä istumalta tai vieraillut RAX:ssa. Tällöin raskausahdistus sai uudenlaisen merkityksen; henki ei kulje kunnolla, mahaa turvottaa, liikkuminen on vaikeaa eikä suju ilman ähisemistä.
Ai saakeli.
Bonuksena minua kiusaavat supistukset. nämä ne vasta kersaa innostavat. Supistuksia seuraa varsinainen potkujen sarja. Ja kaikki osuvat tietty alaspäin. Ja taas juostaan vessaan.
Lopeta!
Lopulta koko illan tuskastuneena, tilanteessa jossa istuminen, seisominen ja röhnöttäminen ovat mahdottomia asentoja, päätin että nyt riittää. En halua enää, että kakarani käyttää jatkuvasti kylkiluitani kellopelinä. Asetuin makuuasentoon ja tartuin poikkiteloin olevaa jälkikasvuani pääkopasta ja takamuksesta ja ryhdyin päättäväisesti kääntämään sitä. Tökin mahanpäällystäni niin ankarasti, että Riiviö, nykyään käytöksensä takia lisänimeltään Raivari, lähti pikku hiljaa kääntymään. Se valahti kiltisti johonkin syvempään koloon ja lopetti. Ah mikä helpotus.
Mutta voih mikä ahdistus siitä seurasi! Mieleeni hiipi ajatus, että mitä jos miniraivari oli juuri kummallisen liikehdintänsä ansiosta kääntymässä pää alaspäin ja keskeytin sen pyrkimykset ja se jää ikuisesti perätilaan? Mitä jos kääntäessäni sitä tökkäsin vahingossa johonkin aivojen kriittiseen kohtaan aiheuttaen jotain peruuttamatonta? Entä mitä jos pyöräyttäminen saikin napanuoran kiertymään sen kaulan ympärille? Miksi menin puuttumaan johonkin, mitä en todellakaan hallitse ja mistä en tiedä mitään!?
No siksi että oloni oli yksinkeraisesti niin kauhea. Asialle oli vain pakko tehdä jotain. Onneksi seuraavana aamuna vatsa taas lainehti tuttuun tapaan ja potkuja sateli ihanasti kipeisiin kohtiin. Ja kas, poikittainhan se ryökäle siellä taas viiletti. Hemmetti!
vko 31
perjantai 10. kesäkuuta 2011
älä koske
Älä koske ellet saa lupaa. Älä edes uneksi, ellet ensin vaivaudu edes kysymään lupaa. Se vaivauttaa, ahdistaa, inhottaa, ärsyttää. Kehoni on minun, en itsekään läpyttele mahamakkaroitasi varoittamatta. Hus mahani luota!
Näin ajattelen mahaan taputtelijoista. Niistä olen kuullut (kauhu)tarinoita ja kohdannutkin niitä tässä matkan varrella. Mahaan taputtelu tulee aina eteeni yllättäen, puskista. Tilanne on vaivauttava. Menen toisen lärppimisestä ihan vaikeaksi ja hiljaiseksi. Mieleni tekisi kysyä, mitä oikein haet sieltä, eikö se vauva näy päälle päin ilmankin?
Mahataputtelijoita on niin miehiä kuin naisiakin. Niitä jotka himoitsevat taputtelua, mutta eivät kehtaa. Niitä, jotka läiskäyttävät kätösensä toisen etureppuun aivan puskista. Ja onneksi myös niitä, jotka kysyvät siihen lupaa. (Sori ei tipu, vaikka kuinka pyytäisit).
Erityisesti eräs mahataputtelija ottaa kirjaimellisesti takaraivooni ja pikkuaivoihini asti. Itseasiassa niin vimmatusti, että kiehumispiste on lähellä joka kerta kun nykyään vain näenkin henkilön. Rakkaan anoppini. Ihanan varaäitini. Isännän emon.
Kun saavun anopin luo kylään mahaani lähestytään lässyttäen kädet ojossa. Pitkältä, huoneen toisesta päästä, vaikka pihalta asti. Ja vaikka kuinka torjuisin hänen käsiään maalivahti-isännältä oppimieni perhostorjunta-asentojen avulla, en siinä onnistu. Ne löytävät aina maaliin ja ah niin ihanasti lärpättelevät ulospullahtanutta napaani, mitä en missään nimessä haluaisi jakaa toisten kanssa. Ja sama toistuu muutaman kerran vierailun aikana, loppuhuipennuksena jäähyväishalausten kera ovella, kun yritän epätoivoisesti livahtaa ulko-ovesta pihalle ennen rakennekynsin varustettuja vieraita lääppiviä käsiä.
Yh. Masentavaa. Olen tahtomattani jonkun toisen kosketeltavissa oleva objekti. Muiden omaisuutta.
Anoppiaan ei saa valita, mutta mahan läpsyttelylle saa asettaa rajat. Mutta miten ihmeessä? Joidenkin tuttujeni ratkaisu on ollut läimäyttää oma kätösensä kuin vastapalveluksena taputtelijan vatsalle. Toinen taas on sanonut suoraan päin taputtalijan maireasti hymyilevää naamaa, että ota kätesi pois, en pidä tästä. Itse olen ennaltaehkäisyn kannalla. Yritän pysytellä kaukana ihmisten käsistä, näytän kyrsiintyneeltä ja raskauden väsyttämältä naisparalta tai vaihtoehtoisesti vihaiselta hormonien sekoittamalta äidiltä, valmiina jäämään etuhampailla roikkumaan taputtelijan peukolapoimuun. Pidän nykyään myös käsiäni vaistonvaraisesti mahani suojana kohdatessani vauvahuuruissa olevia ihmisiä. Muihin tämä torjuntaliike tehoaakin hyvin, paitsi Rouva Anoppiin.
Mistä näitä taputtelijoita oikein tulee? Anoppini ainakin on vauvahullu. Näin nätisti sanottuna. Muiden mahat ovat ilmeisesti vain niiiiiiiiin vastustamattomia että niistä on vaikea pysyä erossa. Tämän kategorian taputtelijat saavat jonkinmoisen hekuman huipun laksiessaan kätensä toisten mahoille. Ne voivat yllättää niin julkisissa kulkuneuvoissa kuin naapurustossakin. Miksei yleisessä saunassakin. Yleensä nämä ovat aikuisplus iässä olevia naisia, jopa mummoja. Ehkä he vielä toivoisivat voivansa olla raskaana iästään huolimatta tai kokevat oman raskautensa niin merkityksellisen ihmeelliseksi, että heijastavat muinaisia odottajan tuntemuksiaan muidenkin mahoihin. Tänks huomiosta, mutta tämä on silti minun kehoni.
Toinen tyyppiesimerkki on uteliaat taputtelijat. Heiltä kuulee usein loputtomiin jatkuvia kysymyksiä, kuten miltä se tuntuu, saako siihen koskea, miltä potkut tuntuvat jne. Heidän kätösensä suorastaan syyhyävät hipelöintä. Päästessään asiaan he oikein tunnustelevat vatsan peitteiden läpi miltä sisuskaluni tuntuvat. Joo, siinä on entiset vatsalihakseni, joista jäljellä on enää vain periksiantava lihaskalvo (mikä muuten sattuu kun tökit juuri siitä), ja siinä on vauvan pää tai takamus, mistä hemmetistä minä sen tietäisin...
Uteliaiden taputtalijoiden omaalalaji on miestaputtelijat. Ne mäiskäyttävät viisi sormeaan kirpeän "läts" -äänen sävyttämänä vatsalleni. Mielellään silloin, kun vatsani päällä ei ole peitettä. Läiskis, ai tällänen mötky mahassa, onpa iso maha, oli pakko kokeilla. ...Kiitti...
Neljäs esimerkki ovat hoivaajat. Taputtelijoista miellyttävimmästä päästä. Ne, jotka lempein katsein ja ottein lähestyvät mahaa. Taputus on kevyt ja ei viivähdä mahalla kauaa. Kosketuksessa on mukana ymmärrystä ja tsemmpausta. Koeta kestää, hienosti olet jaksanut, kyllä se siitä.
Ja sitten on tietenkin ihana isäntä, joka saa lärppiä ja läpsytellä niin paljon kuin ikinä haluttaa. Hänellä on etuajo-oikeus ja suorastaan vaatimus.
Ainoat, jotka eivät rapylät ojossa lähesty turvonnutta etumustani ovat kanssaodottajat. Heille se ei tulisi mieleenkään. Koenkin, että jaan heidän kanssaan kollektiivisen trauman. Irti mahastani, se on minun, ei sinun.
Vannonkin täten, kautta kiven ja kannon, etten ikinä, ikinäikinäikinä, kopeloi toisten raskausmahoja äkkiarvaamatta ja lupaa kysymättä. Noup. Never.
Näin ajattelen mahaan taputtelijoista. Niistä olen kuullut (kauhu)tarinoita ja kohdannutkin niitä tässä matkan varrella. Mahaan taputtelu tulee aina eteeni yllättäen, puskista. Tilanne on vaivauttava. Menen toisen lärppimisestä ihan vaikeaksi ja hiljaiseksi. Mieleni tekisi kysyä, mitä oikein haet sieltä, eikö se vauva näy päälle päin ilmankin?
Mahataputtelijoita on niin miehiä kuin naisiakin. Niitä jotka himoitsevat taputtelua, mutta eivät kehtaa. Niitä, jotka läiskäyttävät kätösensä toisen etureppuun aivan puskista. Ja onneksi myös niitä, jotka kysyvät siihen lupaa. (Sori ei tipu, vaikka kuinka pyytäisit).
Erityisesti eräs mahataputtelija ottaa kirjaimellisesti takaraivooni ja pikkuaivoihini asti. Itseasiassa niin vimmatusti, että kiehumispiste on lähellä joka kerta kun nykyään vain näenkin henkilön. Rakkaan anoppini. Ihanan varaäitini. Isännän emon.
Kun saavun anopin luo kylään mahaani lähestytään lässyttäen kädet ojossa. Pitkältä, huoneen toisesta päästä, vaikka pihalta asti. Ja vaikka kuinka torjuisin hänen käsiään maalivahti-isännältä oppimieni perhostorjunta-asentojen avulla, en siinä onnistu. Ne löytävät aina maaliin ja ah niin ihanasti lärpättelevät ulospullahtanutta napaani, mitä en missään nimessä haluaisi jakaa toisten kanssa. Ja sama toistuu muutaman kerran vierailun aikana, loppuhuipennuksena jäähyväishalausten kera ovella, kun yritän epätoivoisesti livahtaa ulko-ovesta pihalle ennen rakennekynsin varustettuja vieraita lääppiviä käsiä.
Yh. Masentavaa. Olen tahtomattani jonkun toisen kosketeltavissa oleva objekti. Muiden omaisuutta.
Anoppiaan ei saa valita, mutta mahan läpsyttelylle saa asettaa rajat. Mutta miten ihmeessä? Joidenkin tuttujeni ratkaisu on ollut läimäyttää oma kätösensä kuin vastapalveluksena taputtelijan vatsalle. Toinen taas on sanonut suoraan päin taputtalijan maireasti hymyilevää naamaa, että ota kätesi pois, en pidä tästä. Itse olen ennaltaehkäisyn kannalla. Yritän pysytellä kaukana ihmisten käsistä, näytän kyrsiintyneeltä ja raskauden väsyttämältä naisparalta tai vaihtoehtoisesti vihaiselta hormonien sekoittamalta äidiltä, valmiina jäämään etuhampailla roikkumaan taputtelijan peukolapoimuun. Pidän nykyään myös käsiäni vaistonvaraisesti mahani suojana kohdatessani vauvahuuruissa olevia ihmisiä. Muihin tämä torjuntaliike tehoaakin hyvin, paitsi Rouva Anoppiin.
Mistä näitä taputtelijoita oikein tulee? Anoppini ainakin on vauvahullu. Näin nätisti sanottuna. Muiden mahat ovat ilmeisesti vain niiiiiiiiin vastustamattomia että niistä on vaikea pysyä erossa. Tämän kategorian taputtelijat saavat jonkinmoisen hekuman huipun laksiessaan kätensä toisten mahoille. Ne voivat yllättää niin julkisissa kulkuneuvoissa kuin naapurustossakin. Miksei yleisessä saunassakin. Yleensä nämä ovat aikuisplus iässä olevia naisia, jopa mummoja. Ehkä he vielä toivoisivat voivansa olla raskaana iästään huolimatta tai kokevat oman raskautensa niin merkityksellisen ihmeelliseksi, että heijastavat muinaisia odottajan tuntemuksiaan muidenkin mahoihin. Tänks huomiosta, mutta tämä on silti minun kehoni.
Toinen tyyppiesimerkki on uteliaat taputtelijat. Heiltä kuulee usein loputtomiin jatkuvia kysymyksiä, kuten miltä se tuntuu, saako siihen koskea, miltä potkut tuntuvat jne. Heidän kätösensä suorastaan syyhyävät hipelöintä. Päästessään asiaan he oikein tunnustelevat vatsan peitteiden läpi miltä sisuskaluni tuntuvat. Joo, siinä on entiset vatsalihakseni, joista jäljellä on enää vain periksiantava lihaskalvo (mikä muuten sattuu kun tökit juuri siitä), ja siinä on vauvan pää tai takamus, mistä hemmetistä minä sen tietäisin...
Uteliaiden taputtalijoiden omaalalaji on miestaputtelijat. Ne mäiskäyttävät viisi sormeaan kirpeän "läts" -äänen sävyttämänä vatsalleni. Mielellään silloin, kun vatsani päällä ei ole peitettä. Läiskis, ai tällänen mötky mahassa, onpa iso maha, oli pakko kokeilla. ...Kiitti...
Neljäs esimerkki ovat hoivaajat. Taputtelijoista miellyttävimmästä päästä. Ne, jotka lempein katsein ja ottein lähestyvät mahaa. Taputus on kevyt ja ei viivähdä mahalla kauaa. Kosketuksessa on mukana ymmärrystä ja tsemmpausta. Koeta kestää, hienosti olet jaksanut, kyllä se siitä.
Ja sitten on tietenkin ihana isäntä, joka saa lärppiä ja läpsytellä niin paljon kuin ikinä haluttaa. Hänellä on etuajo-oikeus ja suorastaan vaatimus.
Ainoat, jotka eivät rapylät ojossa lähesty turvonnutta etumustani ovat kanssaodottajat. Heille se ei tulisi mieleenkään. Koenkin, että jaan heidän kanssaan kollektiivisen trauman. Irti mahastani, se on minun, ei sinun.
Vannonkin täten, kautta kiven ja kannon, etten ikinä, ikinäikinäikinä, kopeloi toisten raskausmahoja äkkiarvaamatta ja lupaa kysymättä. Noup. Never.
keskiviikko 8. kesäkuuta 2011
Oodi omalle keholle
Kun jäin työpaikalla kiinni puuskuttamisesta, parin kerroksen jälkeisen portaiden nousun jälkeen, rupesi harmittamaan. Ensimmäistä kertaa oikein kunnolla tämän raskauden aikana.
Tahdon oman kehoni takaisin.
En halua puuskuttaa ja ynähdellä matkalla jäätelöostoksille Tapiolan keskustaan. En halua väsähtää useaan otteeseen kesken työpäivän ja kuolata vastapalautetuille kyselylomakkeille.
En halua jatkuvasti vaivata isäntää, jonka käsivarresta tarvitsen tukevan otteen, jotta pääsen ripeästi vessaan ja sohvalta ylös. En varsinkaan halua, että joudun kohta ostamaan Tenoja, jollei lantionpohja ala tottelemaan.
En jaksa kylkiluideni muljahtelemista sisältä ulos, jonkun toisen hikkaa, yllättäen kylkeeni ilmestyvää takaraivoa tai otsaa tai mitä lie kovaa kallon osaa. Enkä sitä, että se joku toinen pitää minua hereillä, kun sitä huvittaa jumpata öisin.
En myöskään pidä uudesta ihanasta vaakalukemasta ja pakkonälästä. Enkä varsinkaan painonmuutoksen tuomasta - AUTS - penikkataudista kävelyasennon muuttuessa.
En tahtoisi syödä enää yhtään vitamiinipilleriä, rautaa tai kalkkia, vaan vaadin, että mahani toimii normaalisti tästä päivästä eteenpäin. Ja tahdon kautta kaikkein rantain syödä mitä haluan!
Enkä jaksa sitä mahan taputtelua, raskauspuhetta, äitihuomiota, ylihuolehtivia katseita, voivotteluja ja toivotteluja, joita raskaus muilta kerää.
Ai mitenkä niin ei onnistu vielä hetkeen?
Tahdon oman kehoni takaisin.
En halua puuskuttaa ja ynähdellä matkalla jäätelöostoksille Tapiolan keskustaan. En halua väsähtää useaan otteeseen kesken työpäivän ja kuolata vastapalautetuille kyselylomakkeille.
En halua jatkuvasti vaivata isäntää, jonka käsivarresta tarvitsen tukevan otteen, jotta pääsen ripeästi vessaan ja sohvalta ylös. En varsinkaan halua, että joudun kohta ostamaan Tenoja, jollei lantionpohja ala tottelemaan.
En jaksa kylkiluideni muljahtelemista sisältä ulos, jonkun toisen hikkaa, yllättäen kylkeeni ilmestyvää takaraivoa tai otsaa tai mitä lie kovaa kallon osaa. Enkä sitä, että se joku toinen pitää minua hereillä, kun sitä huvittaa jumpata öisin.
En myöskään pidä uudesta ihanasta vaakalukemasta ja pakkonälästä. Enkä varsinkaan painonmuutoksen tuomasta - AUTS - penikkataudista kävelyasennon muuttuessa.
En tahtoisi syödä enää yhtään vitamiinipilleriä, rautaa tai kalkkia, vaan vaadin, että mahani toimii normaalisti tästä päivästä eteenpäin. Ja tahdon kautta kaikkein rantain syödä mitä haluan!
Enkä jaksa sitä mahan taputtelua, raskauspuhetta, äitihuomiota, ylihuolehtivia katseita, voivotteluja ja toivotteluja, joita raskaus muilta kerää.
Ai mitenkä niin ei onnistu vielä hetkeen?
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Morfiinia, morfiinia!
Sain entiseltä miespuoliselta työkaveriltani hyvän neuvon. Hän kertoi, ettei lasten synnyttämisestä mitään tiedä eikä oikein siinä osaa neuvoa, mutta kerran oli kuulemma kuullut että salissa kannattaa huutaa "morfiinia, morfiinia" ja mahdollisimman kovaa.
Hyvä neuvo.
Aion ottaa neuvosta vaarin. Morfiinin käytöstä synnytystilanteessa tosin en mene vannomaan, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki kivunlievitysmenetelmät on suunniteltu juuri synnytystä ja minua varten. Ehkä.
Asia vaatii laajempaa tarkastelua, eikä ratkea suoralta kädeltä. Mistä on synnytys oikein tehty?
Synnytystuskien kivunlievitysmenetelmät ovat jatkuvasti kehittyneet. Varsinkin sitten synkän keskiajan. Naisten kokemana synnytyskivut eivät kuulemma kuitenkaan ole lieventyneet samassa suhteessa. Tämä johtunee medikalisaatiosta, jonka takia valveutunut nykynainen osaa vaatia ja tahtoa, sekä suorastaan pitää itsestään selvyytenä, että synnytyskipukin on jotain, minkä lääketiede osaa ratkaista. Synnytystä kohden onkin ajan modernisoituessa asetettu yhä enemmän kivuttomuuden odotuksia. Myönnän, syyllistyn tähän myös.
Synnytystilanne koetaan yhä enemmän kaiketi myös lääketieteellisenä tapahtumana. Omaan kehoon ei luoteta enää niin paljoa, jolloin itse synnytystilanne muuttuu yhä enemmän asiakassuhteeksi. Äiti (ja vanhemmat) tulevat sairaalaan asiakkaina, jotka vaativat helppoa ja näppärää keskivertosynnytystä kaikilla herkuilla. Herkut tarjoaa tällöin sairaala, ei äidin psyykkinen ja fyysinen lähtötaso ja jaksaminen tai kunto. Vaihtoehtoina nähdään enää hengittämisen ja rentoutumisen sijaan punaiset ja siniset pillerit.
Synnytyssairaaloidenkin välillä suorastaan shoppaillaan. Mikä sairaala tarjoaa parhaita omaan tilanteeseen sopivia palveluita? Onko äidin olo nyt luonnollisen synnytyksen kaltainen vai enemmän lääketieteellisen? Mistä saa droppia parhaiten?
Kun sitten jotakin menee pieleen, eli toisin sanoen poikkeaa keskivertosynnytyksestä, nousee asiasta haloo. Monien maailma romahtaa esimerkiksi keisarileikkaukseen päätyneen synnytyksen jälkeen. En tilannut tätä, mielikuvani unelmasynnytyksestäni oli toisenlainen. Miksi en saanut punaista pilleriä tai vaaleanpunaista kääröä kuin elokuvissa?
Itse, kuten sanoin, aion luottaa lääketieteeseen enkä itseeni. Kenenkään luomusynnytyksiä kritisoimatta totean vain, että joillekin oman kehon hallinta on itsestään selvyys. Minulle ei. Minulla ei ole positiivista kuvaa synnytyksestä, vaan pikemminkin päin vastoin.
Toivonkin sydämeni pohjasta lääkäreiden jaksavan h-hetkenä antaa kaikkensa ja ammattitaitonsa minun ja vauvan hyvinvoinnin eteen. He osaavat kertoa mikä lääke tai lääkkeetön vaihtoehto sopii mihinkin tilanteeseen. Aion selvitä synnytyksestä hengissä, mitään muuta en toivo.
Sairaalalle en kuitenkaan meinaa antaa kaikkea kunniaa ja heittäytyä lääkittävänä lahnana synnytyspöydälle. Yritänkin itse olla aktiivinen osapuoli tilanteessa. Jos ei muuta, niin keskityn ainakin kuuntelemaan, mitä käsketään tehdä tai mitä suositellaan seuraavaksi.
Lisäksi keskityn hengittämään ja rentoutumaan joko epiduraalin tai omien voimieni turvin (siis jos nämä eivät ole aivan utopistisia tavoitteita). Ai niin, ja ponnistaakin pitäisi sitten jossain vaiheessa. Shit.
vko 30
Hyvä neuvo.
Aion ottaa neuvosta vaarin. Morfiinin käytöstä synnytystilanteessa tosin en mene vannomaan, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki kivunlievitysmenetelmät on suunniteltu juuri synnytystä ja minua varten. Ehkä.
Asia vaatii laajempaa tarkastelua, eikä ratkea suoralta kädeltä. Mistä on synnytys oikein tehty?
Synnytystuskien kivunlievitysmenetelmät ovat jatkuvasti kehittyneet. Varsinkin sitten synkän keskiajan. Naisten kokemana synnytyskivut eivät kuulemma kuitenkaan ole lieventyneet samassa suhteessa. Tämä johtunee medikalisaatiosta, jonka takia valveutunut nykynainen osaa vaatia ja tahtoa, sekä suorastaan pitää itsestään selvyytenä, että synnytyskipukin on jotain, minkä lääketiede osaa ratkaista. Synnytystä kohden onkin ajan modernisoituessa asetettu yhä enemmän kivuttomuuden odotuksia. Myönnän, syyllistyn tähän myös.
Synnytystilanne koetaan yhä enemmän kaiketi myös lääketieteellisenä tapahtumana. Omaan kehoon ei luoteta enää niin paljoa, jolloin itse synnytystilanne muuttuu yhä enemmän asiakassuhteeksi. Äiti (ja vanhemmat) tulevat sairaalaan asiakkaina, jotka vaativat helppoa ja näppärää keskivertosynnytystä kaikilla herkuilla. Herkut tarjoaa tällöin sairaala, ei äidin psyykkinen ja fyysinen lähtötaso ja jaksaminen tai kunto. Vaihtoehtoina nähdään enää hengittämisen ja rentoutumisen sijaan punaiset ja siniset pillerit.
Synnytyssairaaloidenkin välillä suorastaan shoppaillaan. Mikä sairaala tarjoaa parhaita omaan tilanteeseen sopivia palveluita? Onko äidin olo nyt luonnollisen synnytyksen kaltainen vai enemmän lääketieteellisen? Mistä saa droppia parhaiten?
Kun sitten jotakin menee pieleen, eli toisin sanoen poikkeaa keskivertosynnytyksestä, nousee asiasta haloo. Monien maailma romahtaa esimerkiksi keisarileikkaukseen päätyneen synnytyksen jälkeen. En tilannut tätä, mielikuvani unelmasynnytyksestäni oli toisenlainen. Miksi en saanut punaista pilleriä tai vaaleanpunaista kääröä kuin elokuvissa?
Itse, kuten sanoin, aion luottaa lääketieteeseen enkä itseeni. Kenenkään luomusynnytyksiä kritisoimatta totean vain, että joillekin oman kehon hallinta on itsestään selvyys. Minulle ei. Minulla ei ole positiivista kuvaa synnytyksestä, vaan pikemminkin päin vastoin.
Toivonkin sydämeni pohjasta lääkäreiden jaksavan h-hetkenä antaa kaikkensa ja ammattitaitonsa minun ja vauvan hyvinvoinnin eteen. He osaavat kertoa mikä lääke tai lääkkeetön vaihtoehto sopii mihinkin tilanteeseen. Aion selvitä synnytyksestä hengissä, mitään muuta en toivo.
Sairaalalle en kuitenkaan meinaa antaa kaikkea kunniaa ja heittäytyä lääkittävänä lahnana synnytyspöydälle. Yritänkin itse olla aktiivinen osapuoli tilanteessa. Jos ei muuta, niin keskityn ainakin kuuntelemaan, mitä käsketään tehdä tai mitä suositellaan seuraavaksi.
Lisäksi keskityn hengittämään ja rentoutumaan joko epiduraalin tai omien voimieni turvin (siis jos nämä eivät ole aivan utopistisia tavoitteita). Ai niin, ja ponnistaakin pitäisi sitten jossain vaiheessa. Shit.
vko 30
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Isän uni
Isäntä kuorsaa. Joka yö. Ja valvottaa muutenkin vessakäyntien takia varsin rikkonaista yötäni. Aamuyöstä, vuudestä puoli kuuteen kuuntelin taas vaihteeksi rohisevaa kurkkuäännähtelyä, kunnes päätin nousta ylös ja valmistelemaan aamutoimia.
Isäntä heräsi puoli tuntia tämän jälkeen ja kertoi nähneensä juuri ennen heräämistään unta vauvasta. Hän näki unta, että olimme hankkimassa lasta, mutta jouduimme turvautumaan keinohedelmöitykseen alkuvaikeuksien vuoksi. Hedelmöitysklinikalla tehtiin päätös, että istutetaan varmuudeksi meidän molempien mahoihin alkiot kasvamaan. Tämä lisäsi kuulemma onnistumisprosenttia. Minulle hedelmöitys tehtiin ensin ja hänelle seuraavaksi.
Uni jatkui siten, että minun mahani alkoi kasvamaan, mutta hänen ei. Unessa tunnelma oli kuulemma ollut ontto. Hän epäonnistui ja minä sain alkaa odottamaan yhteistä vauvaa.Pettymys isännän oman mahan turpoamattomuudesta oli ollut unessa kova. Vauvan eteen oli tehty töistä ja käyty hedelmöityksessä asti, mutta turhaan. Unessa hän kuulemma oikein tunsi konkreettisesti, kuinka alkio istutettiin hänenkin mahaansa, mutta mitään siitä vaivannäöstä ei kuitenkaan loppujen lopuksi itänyt.
Isäntä on itse saanut alkunsa keinohedelmöityksessä, mihin uni varmaan osaltaan pohjaa. Enemmän veikkaan unen kumpuavan isän roolista suhteessa raskaana olevaan äitiin. Tulkitsen unen jonkin moiseksi tulevan isän ulkopuolisuuden kokemukseksi, jossa äiti saa jatkuvasti tuta tulevan jälkeläisen liikkeet, mahan kasvun ja äidiksi tulemisen fyysiset muutokset. Isä jää tästä kaikesta paitsi.
Hmm. Miten tähän pitää nyt oikein suhtautua. Ottaa Isäntä vieläkin enemmän mukaan vauvahommaan? Vai rinnastetaanko tämä uni niihin minun näkemiini hormoniuniin? Siinä missä itse panikoin unissa tupakanpoltosta, näkee isäntä tällaisia unia. Hyrrääkö siis Isännälläkin hormonit korkealla ja yhtä solmussa kuin minullakin?
Ehkä tämä on ihan vain normaalia isäksi tulemisen pohdintaa ja isäroolin peilausta. Siihen on varmasti sekoittunut hieman ulkopuoliseksi jäämisen pelkoa, mikä tuntuu ihan luonnolliselta. Lohdutinkin Isäntää aamulla, että en meinaa omia vauvaa itselleni, vaan päin vastoin. Jos hän niin haluaa niin leikkikööt ja hoivatkoon niin paljon, kuin ikinä jaksaa. Mienaan ilomielin nukkua ja levätä nämä kaikki hetket!!
Ja onha se Meidän vauva, ei Minun.
Isännällä menossa vko 29
Isäntä heräsi puoli tuntia tämän jälkeen ja kertoi nähneensä juuri ennen heräämistään unta vauvasta. Hän näki unta, että olimme hankkimassa lasta, mutta jouduimme turvautumaan keinohedelmöitykseen alkuvaikeuksien vuoksi. Hedelmöitysklinikalla tehtiin päätös, että istutetaan varmuudeksi meidän molempien mahoihin alkiot kasvamaan. Tämä lisäsi kuulemma onnistumisprosenttia. Minulle hedelmöitys tehtiin ensin ja hänelle seuraavaksi.
Uni jatkui siten, että minun mahani alkoi kasvamaan, mutta hänen ei. Unessa tunnelma oli kuulemma ollut ontto. Hän epäonnistui ja minä sain alkaa odottamaan yhteistä vauvaa.Pettymys isännän oman mahan turpoamattomuudesta oli ollut unessa kova. Vauvan eteen oli tehty töistä ja käyty hedelmöityksessä asti, mutta turhaan. Unessa hän kuulemma oikein tunsi konkreettisesti, kuinka alkio istutettiin hänenkin mahaansa, mutta mitään siitä vaivannäöstä ei kuitenkaan loppujen lopuksi itänyt.
Isäntä on itse saanut alkunsa keinohedelmöityksessä, mihin uni varmaan osaltaan pohjaa. Enemmän veikkaan unen kumpuavan isän roolista suhteessa raskaana olevaan äitiin. Tulkitsen unen jonkin moiseksi tulevan isän ulkopuolisuuden kokemukseksi, jossa äiti saa jatkuvasti tuta tulevan jälkeläisen liikkeet, mahan kasvun ja äidiksi tulemisen fyysiset muutokset. Isä jää tästä kaikesta paitsi.
Hmm. Miten tähän pitää nyt oikein suhtautua. Ottaa Isäntä vieläkin enemmän mukaan vauvahommaan? Vai rinnastetaanko tämä uni niihin minun näkemiini hormoniuniin? Siinä missä itse panikoin unissa tupakanpoltosta, näkee isäntä tällaisia unia. Hyrrääkö siis Isännälläkin hormonit korkealla ja yhtä solmussa kuin minullakin?
Ehkä tämä on ihan vain normaalia isäksi tulemisen pohdintaa ja isäroolin peilausta. Siihen on varmasti sekoittunut hieman ulkopuoliseksi jäämisen pelkoa, mikä tuntuu ihan luonnolliselta. Lohdutinkin Isäntää aamulla, että en meinaa omia vauvaa itselleni, vaan päin vastoin. Jos hän niin haluaa niin leikkikööt ja hoivatkoon niin paljon, kuin ikinä jaksaa. Mienaan ilomielin nukkua ja levätä nämä kaikki hetket!!
Ja onha se Meidän vauva, ei Minun.
Isännällä menossa vko 29
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)