Yngh, uff!

Yngh. Ai saakeli. Uff. Lopeta!

Nämä sanat ovat purkautuneet suustani nyt jo useamman kerran. Vauva tekee jotain kummallista mahassa. Kun 28 viikkoa (uuh jo niin kauan aikaa sitten) rapsahti täyteen muuttui meno täysin. Kylkiluiden löytämisen jälkeen istumisesta on tullut haastavaa. Kun maha puristuu kasaan, alkaa veijari aina säntillisesti takoa kylkiluita tilanraivauksen nimissä.

Uff.

Kun lapsi painaa jo reippaasti yli kilon tuntuu potkuissa aivan mieletön voima. Varsinkin kun taapero hakkaa jalkapohjillaan (tai käsillään tai lonkillaan, who knows) rakkoani. Tällaisina päivinä, tenaladyistä unelmoidessani, ankkuroin itseni vessan läheisyyteen. En yksinkertaisesti uskalla lähteä mihinkään, sillä muutama tehopotku alaspäin nostaa vedet silmiin. Ja muuallekin jos en ole ripeä liikkeissäni.


Yngh.

Riiviö väänsi itsensä hiljattain poikittain ja viihtyi tuossa asennossa huimat kaksi viikkoa. Tunsin tällöin toisen puolen kylkiluurivistön kohdalla pään ja toisella puolella pyllyn. Arvaa vaan kuinka mukava olo oli. Tuntui, kuin olisi syönyt kokonaisen joulukinkun yhdeltä istumalta tai vieraillut RAX:ssa. Tällöin raskausahdistus sai uudenlaisen merkityksen; henki ei kulje kunnolla, mahaa turvottaa, liikkuminen on vaikeaa eikä suju ilman ähisemistä.

Ai saakeli.

Bonuksena minua kiusaavat supistukset. nämä ne vasta kersaa innostavat. Supistuksia seuraa varsinainen potkujen sarja. Ja kaikki osuvat tietty alaspäin. Ja taas juostaan vessaan.

Lopeta!

Lopulta koko illan tuskastuneena, tilanteessa jossa istuminen, seisominen ja röhnöttäminen ovat mahdottomia asentoja, päätin että nyt riittää. En halua enää, että kakarani käyttää jatkuvasti kylkiluitani kellopelinä. Asetuin makuuasentoon ja tartuin poikkiteloin olevaa jälkikasvuani pääkopasta ja takamuksesta ja ryhdyin päättäväisesti kääntämään sitä. Tökin mahanpäällystäni niin ankarasti, että Riiviö, nykyään käytöksensä takia lisänimeltään Raivari, lähti pikku hiljaa kääntymään. Se valahti kiltisti johonkin syvempään koloon ja lopetti. Ah mikä helpotus.

Mutta voih mikä ahdistus siitä seurasi! Mieleeni hiipi ajatus, että mitä jos miniraivari oli juuri kummallisen liikehdintänsä ansiosta kääntymässä pää alaspäin ja keskeytin sen pyrkimykset ja se jää ikuisesti perätilaan? Mitä jos kääntäessäni sitä tökkäsin vahingossa johonkin aivojen kriittiseen kohtaan aiheuttaen jotain peruuttamatonta? Entä mitä jos pyöräyttäminen saikin napanuoran kiertymään sen kaulan ympärille? Miksi menin puuttumaan johonkin, mitä en todellakaan hallitse ja mistä en tiedä mitään!?

No siksi että oloni oli yksinkeraisesti niin kauhea. Asialle oli vain pakko tehdä jotain. Onneksi seuraavana aamuna vatsa taas lainehti tuttuun tapaan ja potkuja sateli ihanasti kipeisiin kohtiin. Ja kas, poikittainhan se ryökäle siellä taas viiletti. Hemmetti!

vko 31