Low alcohol kuski

Raskaana oleva vaimo on yhtä kuin kuski ainakin yhdeksäksi kuukaudeksi ja vielä varmaankin toisiksi samanmoisiksi sen jälkeenkin. Tämä ei ole reilua.

Mieheni ylvästeli alkuvuodesta sillä, että selvisi tipattoman tammikuun ehjin nahoin. Asia nostettiin usein esille, kuin urotyönä, suurena uhrauksena viininjumala Dionysokselle. Entäs sitten minä? Minä olen luopunut rakaasta viiniharrastuksestani, josta innostuin aikoinaan alko-tätinä työskennellessäni. Suhteeni viineihin on siis hyvin rakas. Mitään kiitosta ja ylistystä ei raskaana olevalle kuitenkaan pidättäytymisestä kuulu. Kitistessäni asiasta, ympärilläni vain todetaan, että pidättäytyminenhän on aivan normaalia, koska olet siinä siunatussa tilassa.

Juomattomuutta pidetään normaalina raskaana ollessa. Ja huom, mielestäni näin kuuluukin olla, mutta mielestäni se on epänormaalia verrattuna aiempaan olotilaani. Tällöin eivät viinilasit pölyttyneet vitriinissämme eikä pullot kasaantuneet viinikaappiimme. Nyt ainoa menekkituote meillä on vissyvesi ja jos oikein hurjastellaan niin low alcohol sider Stowfordilta. Vaikka Alkon Schönlein on oikeasti hyvää holitonta skumppaa, maistuisi välillä joku muukin. Ja holittomat viinit voi sitten kaikki samantien unohtaa. 

Nyt yhtäkkiä maljoja nostellessamme erinäisissä juhlissa olen huomennut olevani myös tietynlaisessa erityisasemassa. Viniä ei tipu, vaikka ruinaisinkin. Saan kylläkin lasiini kylän isännistä ja emännistä riippuen mehua tai pommacia, joskus jopa alkoholitonta skumppaa, ja sääliviä katseita. Taistellessani paikan pikkuipanoiden kanssa viimeisistä mehutilkoista muut vieraat siirtyvät jo aperitiiveista seuraaviin ja valitsevat viininsä menyyseen sopiviksi. Itse tilaan säälikokista, jonka hiilihappopitoisuus pilaan ruuan kuin ruuankin maun (tai saan taas sitä helkkarin mehukattia) jääden paitsi eliittivuoden chianteista ja amaroneista.

Joisin vieraillessani mielelläni yhden lasin viiniä. Edes yhden. Jos kuitenkin erehdyn kaatamaan itselleni viiniä tai pyydän emäntiä ja isäntiä sitä minulle sallitun yhden lasillisen verran toimittamaan, niin siitä vasta riemu raikaa ja tuomitsevat katseet poraavat läpi punaviinilasini. Otit koko lasillisen! Aiotko juoda sen kokonaan? Ihan kokonaan?!

En siis edes enää oikein uskalla pyytää muita kaatamaan lasiini viiniä. Eikä sen edes väliä, sillä pyytäminenkään ei aina edes onnistu. Vastuuntuntoiset isännät ja emännät huolehtivat onnekseni juomisestani ja säännöstelevät lasiini kyselemättä vain tilkkasen verran, ettei vain pääsisi viininhimo iskemään. Lasiini laitetun pisaran nielaistuani löydän itseni taas mehukatin ääreltä.

Loppuillan tuijotan seinille pitkästyneenä, kun muu porukka on lähtenyt suorastaan lentoon kehuskellemn kovaan ääneen gewürztraminerin bukéta. Kenestäkään ei ole enää juttuseuraksi ja väsymyskin pukkaa päälle. Lopulta ilta siunataan ikuisen kuskin roolilla, joka kuuliaisesti heittää kaikki kotiinsa. Matkalla kuskia kiitetään vielä yllätysratsialla, jossa poliisisetä puhalluttaa ja tokaisee: "nollaa näyttää, hyvää illanjatkoa", NO SHIT!

Jos siis yksikin ihanista miespuolisista ystävistäni kehtaakin enää valittaa tipattoman tammikuun rankkuudesta tai iloita ääneen pitkäaikaisesta kuskista porukassa, puren sitä, ladon tuttelit pöytään ja lähden baanalle. Kaikella on rajansa. 


vko 31 ja noin 3 kokonaista lasia viiniä takana koko raskauden ajalta ja sama linja pysyy