älä koske

Älä koske ellet saa lupaa. Älä edes uneksi, ellet ensin vaivaudu edes kysymään lupaa. Se vaivauttaa, ahdistaa, inhottaa, ärsyttää. Kehoni on minun, en itsekään läpyttele mahamakkaroitasi varoittamatta. Hus mahani luota!

Näin ajattelen mahaan taputtelijoista. Niistä olen kuullut (kauhu)tarinoita ja kohdannutkin niitä tässä matkan varrella. Mahaan taputtelu tulee aina eteeni yllättäen, puskista. Tilanne on vaivauttava. Menen toisen lärppimisestä ihan vaikeaksi ja hiljaiseksi. Mieleni tekisi kysyä, mitä oikein haet sieltä, eikö se vauva näy päälle päin ilmankin?

Mahataputtelijoita on niin miehiä kuin naisiakin. Niitä jotka himoitsevat taputtelua, mutta eivät kehtaa. Niitä, jotka läiskäyttävät kätösensä toisen etureppuun aivan puskista. Ja onneksi myös niitä, jotka kysyvät siihen lupaa. (Sori ei tipu, vaikka kuinka pyytäisit).

Erityisesti eräs mahataputtelija ottaa kirjaimellisesti takaraivooni ja pikkuaivoihini asti. Itseasiassa niin vimmatusti, että kiehumispiste on lähellä joka kerta kun nykyään vain näenkin henkilön. Rakkaan anoppini. Ihanan varaäitini. Isännän emon.

Kun saavun anopin luo kylään mahaani lähestytään lässyttäen kädet ojossa. Pitkältä, huoneen toisesta päästä, vaikka pihalta asti. Ja vaikka kuinka torjuisin hänen käsiään maalivahti-isännältä oppimieni perhostorjunta-asentojen avulla, en siinä onnistu. Ne löytävät aina maaliin ja ah niin ihanasti lärpättelevät ulospullahtanutta napaani, mitä en missään nimessä haluaisi jakaa toisten kanssa. Ja sama toistuu muutaman kerran vierailun aikana, loppuhuipennuksena jäähyväishalausten kera ovella, kun yritän epätoivoisesti livahtaa ulko-ovesta pihalle ennen rakennekynsin varustettuja vieraita lääppiviä käsiä.

Yh. Masentavaa. Olen tahtomattani jonkun toisen kosketeltavissa oleva objekti. Muiden omaisuutta.

Anoppiaan ei saa valita, mutta mahan läpsyttelylle saa asettaa rajat. Mutta miten ihmeessä? Joidenkin tuttujeni ratkaisu on ollut läimäyttää oma kätösensä kuin vastapalveluksena taputtelijan vatsalle. Toinen taas on sanonut suoraan päin taputtalijan maireasti hymyilevää naamaa, että ota kätesi pois, en pidä tästä. Itse olen ennaltaehkäisyn kannalla. Yritän pysytellä kaukana ihmisten käsistä, näytän kyrsiintyneeltä ja raskauden väsyttämältä naisparalta tai vaihtoehtoisesti vihaiselta hormonien sekoittamalta äidiltä, valmiina jäämään etuhampailla roikkumaan taputtelijan peukolapoimuun. Pidän nykyään myös käsiäni vaistonvaraisesti mahani suojana kohdatessani vauvahuuruissa olevia ihmisiä. Muihin tämä torjuntaliike tehoaakin hyvin, paitsi Rouva Anoppiin.

Mistä näitä taputtelijoita oikein tulee? Anoppini ainakin on vauvahullu. Näin nätisti sanottuna. Muiden mahat ovat ilmeisesti vain niiiiiiiiin vastustamattomia että niistä on vaikea pysyä erossa. Tämän kategorian taputtelijat saavat jonkinmoisen hekuman huipun laksiessaan kätensä toisten mahoille. Ne voivat yllättää niin julkisissa kulkuneuvoissa kuin naapurustossakin. Miksei yleisessä saunassakin. Yleensä nämä ovat aikuisplus iässä olevia naisia, jopa mummoja. Ehkä he vielä toivoisivat voivansa olla raskaana iästään huolimatta tai kokevat oman raskautensa niin merkityksellisen ihmeelliseksi, että heijastavat muinaisia odottajan tuntemuksiaan muidenkin mahoihin. Tänks huomiosta, mutta tämä on silti minun kehoni.

Toinen tyyppiesimerkki on uteliaat taputtelijat. Heiltä kuulee usein loputtomiin jatkuvia kysymyksiä, kuten miltä se tuntuu, saako siihen koskea, miltä potkut tuntuvat jne. Heidän kätösensä suorastaan syyhyävät hipelöintä. Päästessään asiaan he oikein tunnustelevat vatsan peitteiden läpi miltä sisuskaluni tuntuvat. Joo, siinä on entiset vatsalihakseni, joista jäljellä on enää vain periksiantava lihaskalvo (mikä muuten sattuu kun tökit juuri siitä),  ja siinä on vauvan pää tai takamus, mistä hemmetistä minä sen tietäisin...

Uteliaiden taputtalijoiden omaalalaji on miestaputtelijat. Ne mäiskäyttävät viisi sormeaan kirpeän  "läts" -äänen sävyttämänä vatsalleni. Mielellään silloin, kun vatsani päällä ei ole peitettä. Läiskis, ai tällänen mötky mahassa, onpa iso maha, oli pakko kokeilla. ...Kiitti...

Neljäs esimerkki ovat hoivaajat. Taputtelijoista miellyttävimmästä päästä. Ne, jotka lempein katsein ja ottein lähestyvät mahaa. Taputus on kevyt ja ei viivähdä mahalla kauaa. Kosketuksessa on mukana ymmärrystä ja tsemmpausta. Koeta kestää, hienosti olet jaksanut, kyllä se siitä.

Ja sitten on tietenkin ihana isäntä, joka saa lärppiä ja läpsytellä niin paljon kuin ikinä haluttaa. Hänellä on etuajo-oikeus ja suorastaan vaatimus.

Ainoat, jotka eivät rapylät ojossa lähesty turvonnutta etumustani ovat kanssaodottajat. Heille se ei tulisi mieleenkään. Koenkin, että jaan heidän kanssaan kollektiivisen trauman. Irti mahastani, se on minun, ei sinun.

Vannonkin täten, kautta kiven ja kannon, etten ikinä, ikinäikinäikinä, kopeloi toisten raskausmahoja äkkiarvaamatta ja lupaa kysymättä. Noup. Never.