Suuorietoitunut

Tidirage on koetellut hermojamme jo tovin. Nyt siitä ollaan vihdoin saamassa niskalenkki.

Kun lapsi huutaa ja raivoaa, perustuu rauhan aakkoset siihen, että hoksaat mikä on ongelman ydin. Tämä on välillä hieman haasteellista, sillä vastassasi on sätkivä murmeli, joka ei puhu samaa kieltä. Se myös saattaa kiihtyä jo minuuteissa niin hysteeriseksi, että syyn alkujuuret tuppaavat häipyä näkymättömiin.

Siispä ryhdyin todenteolla isännän kanssa tonkimaan ongelman ydintä, kun tidirage taas jälleen kerran alkoi. Käärimme yhdessä hihamme ylös ja rupesimme tohtori Mengeleen lailla testaamaan (anteeksi rujo kielikuva) mikä olisi syynä. Se mikä auttaisi oli jo selvinnyt, se oli tuttipullo ja tutti, mutta syy käytökseen puuttui.

Rakas lapsemme oli päässyt jo siihen pisteeseen ilmiössään, että huuto alkoi kun lasta kallistettiin kohti rintaa. Siis ihan vain makuuasento sai sen raivoamaan. Niinpä minä ja isäntä kallistelimme sitä pikin iltaa eri asteisissa kulmissa ja yritimme selvittää syytä. Ei auttanut.

Koetin tuskaisena vaihtaa seuraavaksi imetysasentoa käyden läpi miltei kaikki tuntemani asennot ja asanat. Ei auttanut.

Seuraavaksi etsimme vihjettä siitä, josko äidin syli olisi ollut syypää, siis jonkinlainen antiäitireaktio, teini-iän esiaste. Lasta syötettiin isän sylistä äidin rinnalla (mielenkiintoinen asento btw). Ei auttanut.

Vaihdoin puolta. Ei auttanut.
Röyhtäytin välissä, alussa ja lopussa. Ei auttanut.
Kävelin ja syötin. Ei auttanut.
Syötin eri huoneessa, puhumatta, keskustellen, laulaen, viileässä, lämpimässä, yksin, seurassa. Ei auttanut!!!

Lopulta tuumasin, että hei. Ehkä se ei haluakaan syödä. Tadaa, auttoi!

Lapsi hiljeni. Sillä ei siis ollutkaan nälkä, vaikka se hamuili koko ajan kuin kameli. Mutta mikä olikaan ongelman ydin ja mitä sitten tehdä raivoksi yltyvälle hamuilulle?

Tulkitsin hamuilu johtuvan siitä, että pienellämme on pakko olla jotakin kokoajan suussa, jotta se on rauhallinen. Se saattaa tuijotella tai tehdä unta aivan tyynenä jos sillä vain on jotakin suussaan. Suu onkin ymmärtääkseni pienen lapsen tärkein väline tutkia maailmaa ja kokea asioita, ennen kaikkea turvaa. Käytännössä se toistaiseksi yhtä, kuin sen koko olemus ja minäkokemus. Sen siis täytyy myös olla eheä eli tutilla tms. täytetty.

Varmistin teoriani vielä neuvolassa, josta sain täyden tuen. Neuvolatäti jopa hämmästeli perinpohjaista analyysiäni aiheesta. Totesimme, että lapseni on vahvasti suuorientoitunut (oma termini asialle) ja se tarve tulee tyydyttää keinolla millä hyvänsä. Tuttipullo toimii siksi, että sieltä tulee maitoa hitaimmalla vaihteella niin hiljaa, että imu ja nälkä tyydyttyvät samalla kertaa. Pieni viihtyykin pullo suussaan yli tunnin illalla. Tutti, eli tulppa kuten itse sitä kutsun, toimii samalla periaatteella. Kun suulla on jotain tekemistä, on skidi onnellinen. Rinta taasen ei toimi, koska sieltä siuhkuaa maitoa yli tarpeen.

Suuorientoituneisuus on todennäköisesti vain vaihe, joka menee ohi kun kädet tulevat mukaan kuvaan. Pikkuisen maailma siis laajentuu omasta suusta käsiksi, lopulta jaloiksi ja koko kehon kuva eheytyy. Siihen asti on pärjättävä tulpalla ja iltapullosyötöillä.

Tidiragea ei enää haluta tähän taloon!!