Oman sukuni puolisko puolestaan löysi vauvasta milloin isoisää, milloin kutakin. Erityisesti kukin vierailija löysi aina omaa itseään. Tukka oli ehdottomasti meidän puolen suvulta, vähintäänkin isoäidiltä ja äidiltäni peräisin, ja jopa sinisten silmien arveltiin muuttuvan ruskeiksi, kuten meidän suvussa on tapana. Itsekin jopa havhduin syöttäessni pientä, sen näyttävän aivan äidiltäni (mistä seurasi jokseenkin omituinen olo: syötän tässä äitini miniversiota).
Kun kerroin näistä löydetyistä piirteistä isännän puolen sukulaisille, vastattiin haasteeseen välittömästi. Ei ne hiukset olekaan teiltä peräisin, vaan isäntähän on pienestä pitäen omannut tuollaiset hiukset, vastasi anoppi. Itseasiassa häneltä ne olivat kuulemma pojalleenkin aluperin tulleet. Samoin kaikki muutkin ruuminosat olivat pikkuisellamme kuulemma just niikuin isäntä pienenä. Aivan samoja piirteitä, heidän puoleltahan ne geeneissä tulivat, ei suinkaan meiltä.
Vertailutaistosta suorastaan kyrsiintyneenä tarkastelin tulokastamme tiukalla silmällä. Se näytti minusta aivan uudelta koktailita. Sehän on sekoitus minua ja isäntää, josta on muotoutunut aivan omanlaisensa uniikki yksikkö. Sen nenästä ja hiuksista sun muista puolet ovat minua ja puolet isäntää, ei mikään pelkästään jompaa kumpaa.
Sitä paitsi en kertakaikkiaan nähnyt vauvassa mitään minun omaani. En vaikka kuinka tuijotin. Kyselin isännältä, että onko sillä minun huulet? entä korvat? entä öh jalat? tai vaikka napa? Eikö edes jotain minun omaani. Jos isästä ei ollut epäilystäkään, heräsi itselleni epäilys äidistä. Miksei se näytä minulta?
Tuskaisena kerroin tuntemuksistani isälleni, joka käski oitis kaivaa oman vauvakirjani esille. Isäni sanoi, että heti kun hän oli nähnyt tyttäremme tuli hänelle mieleen jotakin tuttua. Hän oli nähnyt tämän vauvan aiemminkin.
Kaivoin vauvakirjani ja käänsin esiin sivun, jossa olen isäni sylissä muutaman viikon ikäisenä. Kirja meinasi pudota kädestäni, sillä en todellakaan osannut sanoa, oliko kuvassa minä vai meidän little miss sunshine. Jokaisessa kuvassa olisi yhtä hyvin voinut olla 27 vuotta sitten syntynyt minä tai muutama viikko sitten syntynyt tyttölapsemme.
Äidistä ei enää ollut epäilystäkään.
 |
| 1984 |
 |
| 2011 |
Äidistä ei todellakaan ole epäilystäkään! :) On nuo vertailut kyllä välillä ärsyttäviä. Minä en jostakin syystä osaa kenenkään vauvoista ikinä katsoa että joku näyttäisi joltakin. Muutaman kerran olen miehelleni miettinyt että minkähän näköinen meidän vauvasta tulee ja mies on tähän todennut ihanasti: Omannäköinen <3
VastaaPoistaKuin kaksi marjaa! :)
VastaaPoistaMuistan jostain joskus lukeneeni, että vauvat näyttää sukupuoleen katsomatta isiltään, jotta isät kiintyisivät lapsiinsa paremmin.
VastaaPoistaMua ärsytti, siis todella ärsytti, kun Helmi oli syntynyt ja kaikki tuntuivat näkevän beibissä pelkkää isää. H:n mummo kerran sanoi: "voi, se on niin H:n näköinen. Niiiin H:n näköinen. Niin kaunis, kuin nukke", mihin mun oli pakko lakonisesti todeta, että jos se näyttäisi multa, se luultavasti olisikin ruma.
Musta tuntuu, että kaikissa vauvoissa on niin paljon samaa. Helmi näyttää ihan vaippapaketin vauvalta ja naapurin Villeltä, mutta toki mä omani erottaisin. ;)
Löysin tänne yön pimeinä tunteina. Tosi kiva blogi, peukku sulle! Hauska lukea sun ajatuksia, kun meillä lähtökohdat odotukselle on olleet aika erilaiset.
Kuittaan tuon vauvojen samannäköisyyden. en menisi ihan varmuudella vannomaan, että olisin osannut erottaa omani vanhanaikaisesta sairaalojen vauvalasta, jossa kaikki ipanat olivat heti syntymänsä jälkeen vierekkäin pötköttämässä.
VastaaPoistaMutta Isäteoria onkin varsin mielenkiintoinen veto. Ehkä on ihan hyvä, että vauva näyttää alussa enemmän isältään (tai ihan rehellisesti joltakin pieneltä vanhalta mieheltä), jotta isän ainakin tietää. äidistä nyt havemmin on epäselvyyksiä.
Tosin en toivo, että tyttölapsemme näyttää liian pitkään isältään, vaikka isä ihan "kaunis" onkin
=)
Kylläpä oli samannäköiset kuvat! Tsemppiä jaksamiseen.
VastaaPoista