Tänään on bileet, kaikki sileeks

Teininä olin kuulu siitä, niin kuin varmasti jokainen teini omissa kotiympyröissään, siitä että olin lahjakkaasti vekslannut vuorokausirytmini ympäri. Aika kului juhliessa, joskus ympäri vuorokauden tai kaksi ilman huolen häivää. Mitä ihanuutta olikaan valvoa yöt läpeensä ja heräillä vasta kolmen aikaan seuraavana päivänä. Joskus myöhemminkin jos kartalla ei ollut mitään suunnitelmia seuraavaksi päiväksi.

Aikuisiän kynnyksellä valvomiset ja yökukkumiset siirtyivät viikonlopuille inhottavan reaalimaailman elementin, työn, astuessa kuvaan. Tuplaviikonlopun jälkeen valvomiset sekoittivat yleensä korkeintaan maanantain ohjelman, mutta mustista silmänalusista selvittiin kurkkunaamioilla ja pullollisella kokista. Juhlan aiheeksi kelpasi miltei mikä vain ja aina löytyi seuraa. Sosiaalinen elämä suorastaan kuhisi.

Tätä aikaa seurasi seestyminen. Yökukkumiseni harvenivat ja juhliminen yli kello kahteen oli suorastaan ihme. Valvomista säästeltiin special tilaisuuksiin ja vain harvoissa ja valituissa seuroissa. Tämä johtui siitä, että yhden yön kukkuminen kostautui vähintään viikon henkisenä krapulana ja väsymyksenä.

Nyt ihmeissäni löydän itseni kukkumasta mihin vuorokauden aikaan tahansa. Kanssani kukkuu yleensä isäntä ja uusi tulokas. Bileseura on taattu. Illan koettaessa jännittää jo etukäteen miten yö sujuu. Vähän kuin ennen vanhaan etkoilla, joilla valmistauduttiin ja hehkutettiin mitä yö mahtaakaan tuoda tullessaan.

Yökyöpelöinti ipanan kanssa on meinaa sen verran rankkaa, että se vastaa varmasti muutaman promillen humalaa. Väsymys aiheuttaa sen, että yöllä törmäilemme holtittomina oven karmeihin ja toisiimme kuskatessamme kakkablöijaista lastamme kiireellä vessaan pesulle. Meno vastaa miltei villejä tanssiaskelia ravintolan lattialla parin tequilan jälkeen.

Menokin yleensä vain yltyy aamua kohden. Pikkutunneilla ei enää huomaa, onko omalla paidalla jonkun toisen oksua, eikä sillä enää ole niin väliä. Pilkun pintaan ovat vähintään yhdet jatkot vielä edessä. Loppujen lopuksi sitä stten nukahtaa, kun pikkulikka sen suo, ennalta määrittelemättömän aikaan ja paikkaan, ja herää lopulta turvonneena syömään aamupalaa. Auton rattiinkaan ei heti uskalla lähteä ja päätäkin kivistää.

Bilekuntomme on vielä hieman ruosteessa ja uudelleen viritettävänä, mutta kasvatamme kovasti toleranssia. Luulen, että tämä putki taitaa jatkua vielä kauan, sillä meitä opastaa yön tunnelmiin kaupungin paras citysherpa miss maitohirmu.